Olenko ainoa kolmikymppinen, jonka elämään ei kuulu ollenkaan lapsia? En ole pitäyt edes lasta sylissä

Ei tuo ihan tavallista voi olla.

Moni alkaa kolmevitosena odotella jo lapsenlapsia.

Itse olen 26vuotias, ainoa lapsi, olen vuosi sitten pitänyt lasta sylissä ensimmäisen kerran. Minullakaan ei ole sukulaisia, tai kavereita kenellä olisi lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Ei tuo ihan tavallista voi olla.

Moni alkaa kolmevitosena odotella jo lapsenlapsia.

Huh, tuntuu kyllä todella vieraalta ja kaukaiselta tuo, että odottelisi lapsenlapsia. -ap

LASTENLAPSIA ? Missä VL-positiivisten laallaa-maassa sää elät?

Mitä itse aiheeseen tulee niin et ole ap. yksin, Mulla on melkein sama tilanne, ja tunnen monia sekä naisia että miehiä jotka myös samassa tilanteessa.

29, ei lapsia, ei myöskään lapsia lähipiirissä. Ei haittaa yhtään :)

Olen samanikäinen, ja lapset tuntuu yhtä läheiseltä asialta kuin Mars. Et ole ainut siis.

Munkin elämäni oli kolmekymppisenä vielä todella lapsetonta. Olin vähän päälle parikymppisena kerran pitänyt vauvaa sylissä ja ehkä 24-vuotiaana ollut kerran pari tuntia vahtimassa taaperoa, mutta siitäkin vähästä oli kolmekymppisenä jo tosi kauan. Mieheni ei varmasti ollut nähnyt lapsia senkään vertaa, tuskin oli kertaakaan koskenut kenenkään lapseen sitten oman lapsuutensa jälkeen.

"Teimme" omat lapsemme täydellisen tietämättömänä siitä, millaista lasten kanssa on viettää aikaa, odottaen ja toivoen että kyllä sen oman lapsen kanssa sitten osaa olla... kuten kyllä kävikin.

Olen 31 vuotias nainen enkä ole koskaan pitänyt lasta sylissä tai ollut juuri muutenkaan heidän kanssaan tekemisissä. Ei vain tunnu yhtään luontevalta.

Nyt tuli mieleen, onko elämäni lapsettomuus vain olosuhteiden syytä, vai olenko jotenkin vältellyt lapsia, koska ne eivät tosiaan tunnu luontevilta, enkä itsekään ole yhtään kiinnostunut lapsista. Muistan esimerkiksi teininä kieltäytyneeni painokkaasti lastenvahtikeikasta, jonka äiti oli puolestani sopinut.  -ap

nosto

32 ja pitänyt lasta kerran sylissä. Joten et ole epänormaali :)

Nyt on kyllä esikoinen tulossa. :) Vähän hirvittää että miten lähtee lasten hoito käyntiin kun ei ole kokemusta.

37v. Joillain kavereilla ja sukulaisilla on kyllä lapsia, mutta en ole ikinä pitänyt niitä sylissä enkä oikein tiedä, miksi pitäisi. Sitten, kun osaavat puhua niin juttelen kyllä niitten kanssa ja leikinkin. Nyt pohditaan miehen kanssa omaa lasta ja olen vähän kauhuissani. Haluan isomman lapsen, mutta raskaus, synnytys ja vauvavaihe ei houkuta tippaakaan. No, aina sanotaan, että lapset ovat pieniä vaan hetken ja siitä pitäisi osata nauttia. Toivottavasti tosiaan tuntuu vain hetkeltä.

Vierailija kirjoitti:

37v. Joillain kavereilla ja sukulaisilla on kyllä lapsia, mutta en ole ikinä pitänyt niitä sylissä enkä oikein tiedä, miksi pitäisi. Sitten, kun osaavat puhua niin juttelen kyllä niitten kanssa ja leikinkin. Nyt pohditaan miehen kanssa omaa lasta ja olen vähän kauhuissani. Haluan isomman lapsen, mutta raskaus, synnytys ja vauvavaihe ei houkuta tippaakaan. No, aina sanotaan, että lapset ovat pieniä vaan hetken ja siitä pitäisi osata nauttia. Toivottavasti tosiaan tuntuu vain hetkeltä.

Jos et halua olla raskaana, synnyttää tai hoivata vauvaa, ei tuo aika tule tuntumaan lyhyeltä!

Sitä minä itsekin epäilen, että ei tule tuntumaan lyhyeltä. Mutta toisaalta pahin aika kestää ehkä 1,5v, raskauden loppukuukausista imetyksen loppuun. Ehkä sen verran kestää vaikka aidanseipäänä. Uskon kumminkin, että homma muuttuu koko ajan mielekkäämmäksi, kun lapsi oppii asioita ja kommunikoi paremmin. Ja kyllä siitä pikkuvauva-ajastakin varmasti jotain positiivista löytyy. Ehkä hormonitkin sitten auttavat jaksamaan. Raskaudesta ja synnytyksestä on kyllä vaikea keksiä mitään positiivista. Olen kateellinen miehille.

Vierailija kirjoitti:

Sitä minä itsekin epäilen, että ei tule tuntumaan lyhyeltä. Mutta toisaalta pahin aika kestää ehkä 1,5v, raskauden loppukuukausista imetyksen loppuun. Ehkä sen verran kestää vaikka aidanseipäänä. Uskon kumminkin, että homma muuttuu koko ajan mielekkäämmäksi, kun lapsi oppii asioita ja kommunikoi paremmin. Ja kyllä siitä pikkuvauva-ajastakin varmasti jotain positiivista löytyy. Ehkä hormonitkin sitten auttavat jaksamaan. Raskaudesta ja synnytyksestä on kyllä vaikea keksiä mitään positiivista. Olen kateellinen miehille.

Noin minäkin ajattelin! Vauva-aika esikoisen kanssa oli kuitenkin ihan parasta. Paljon vapautta, sain gradunkin valmiiksi. Vauva vaunuihin ja menoksi minne vain -- kyläilemään, kaupungille, ulkoilemaan jne. Sitten siihen vauvaan rakastui niin mielettömästi, että sellaisesta tunteesta ei mitään ollut ennen tiennytkään... 

Pikkulapsiaika oli raskaampaa. Mutta ehkä sen takia, että minulla oli sitten toinenkin. 

Ai pahin aika kestää 1.5 v? 

Kun vauva kasvaa, siitä tulee taapero. Se osaa siis liikkua vikkelästi mutta minkäänlaista itsesuojeluvaistoa sillä ei ole. Lisäksi on kova sotkemaan.

Taaperoudesta kasvetaan uhmaikään. ´nuff said.

Uhmaiän jälkeen tulee leikki-ikä. Ihan kivaa, jos tykkää kilpailla muiden äitien kanssa ja valita kehittäviä harrastuksia joiden aloittamiseen alakoululainen on jo liian vanha.

Kouluikä: tuleeko lapsesta koulukiusattu vai -kiusaaja? Joukossa tyhmyys tiivistyy. Parhaiten menee jos lapsi on keskinkertainen, sekä huippulahjakkuuksilla että ongelmaisilla on koulussa vaikeaa. Lapsen sosiaalistaminen sairaaseen statuskilpailuun merkkitavaroilla alkaa.

Sitten ollaankin jo murrosiässä jossa kullanmurujen tekemiset tulevat vanhemmille suurina yllätyksinä. Humalat, huumekokeilut, seksisäätämiset ja raskauden pelko. Hyvä on, jos lapsi välttyy tekemästä rikoksia tai joutumasta niiden uhriksi. Samalla pitäisi tehdä loppuelämään vaikuttavat koulutus- ja uravalinnat.

Vihdoin lapsi muuttaa kotoa. Enää tarvitsee huolehtia siitä miten se pärjää, säilyttää jonkinlaiset välit, ottaa yllättävän paljon vastuuta lastenlasten hoidossa sekä avustaa työttömyys-ja pätkätyökierteeseen ajautunutta lasta rahallisesti. Jossain vaiheessa voi myös alkaa kantaa huolta maapallon tulevaisuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Sitä minä itsekin epäilen, että ei tule tuntumaan lyhyeltä. Mutta toisaalta pahin aika kestää ehkä 1,5v, raskauden loppukuukausista imetyksen loppuun. Ehkä sen verran kestää vaikka aidanseipäänä. Uskon kumminkin, että homma muuttuu koko ajan mielekkäämmäksi, kun lapsi oppii asioita ja kommunikoi paremmin. Ja kyllä siitä pikkuvauva-ajastakin varmasti jotain positiivista löytyy. Ehkä hormonitkin sitten auttavat jaksamaan. Raskaudesta ja synnytyksestä on kyllä vaikea keksiä mitään positiivista. Olen kateellinen miehille.

Ai niille 80%, jotka ovat naisten mielestä rumia pienimunaisia tumputtajia.

m41

Vierailija kirjoitti:

Noin minäkin ajattelin! Vauva-aika esikoisen kanssa oli kuitenkin ihan parasta. Paljon vapautta, sain gradunkin valmiiksi. Vauva vaunuihin ja menoksi minne vain -- kyläilemään, kaupungille, ulkoilemaan jne. Sitten siihen vauvaan rakastui niin mielettömästi, että sellaisesta tunteesta ei mitään ollut ennen tiennytkään... 

Pikkulapsiaika oli raskaampaa. Mutta ehkä sen takia, että minulla oli sitten toinenkin. 

Kiva kuulla! Toivottavasti mullakin menee noin!

Ja siis, uskon kyllä että taaperon kanssa on varmaan puolueettomasti katsottuna rankempaa, varsinkin kun on sitten taas töissä tai toinen lapsi tulossa tms. Mutta siinä on kuitenkin se kiva, että lapsen kanssa voi puhua ja leikkiä, se oppii asioita ja siitä alkaa selvemmin ja selvemmin erottua oma persoonansa. Ja sitten myös mies voi hoitaa lasta tasapuolisesti ja ottaa vahvemman roolin vanhempana. Näitä kaikkia asioita odotan ja uskon, että ne auttavat kestämään sitä rankkuutta. Tämä siis myös tuolle toiselle kommentoijalle.

Vierailija kirjoitti:

Ai niille 80%, jotka ovat naisten mielestä rumia pienimunaisia tumputtajia.

m41

Joo, just niille. Jos menisit jonnekin muualle jauhamaan tuota markkina-arvohöpönlöpöä. Tässä puhutaan nyt vauvoista eikä siitä, että sinä et saa pillua ihan keneltä haluat.

Tuntuupa oudolta, ettei elämänpiiriin kuulu kaikenikäisiä ihmisiä. Pyörittekö te vain omanikäisten ihmisten keskuudessa? 

Minulla ja miehellä on suuret suvut. Joka vuosi on ristiäisiä, konfirmaatioita, ylioppilasjuhlia, häitä, syntymäpäiviä ja vaikka mitä. Ihmettelimmekin yhtenä koulujenpäättämispäivänä, etteikö meillä todellakaan ole ainuttakaan ylioppilasta, jota mennä juhlimaan. Tuntui ihmeelliseltä.

Kyllä minä olen tekemisissä vauvojen, taaperoiden, teinien, nuorten aikuisten, aikuisten, keski-ikäisten ja eläkeläisten kanssa, vaikkeivät he varsinaisesti kaikki ole minun "kavereitani". 

Kamalaa olisi elää jossain minikuplassa, jossa eläisi vain samanikäisiä, lapsettomia ihmisiä. Teillä täytyy olla todella kapea maailmakuva.