Onko kukaan koskaan katunut lasten hankkimista?

olen alkanut ymmärtää miksi miehillä menee kauemmin ennenkuin alkavat toden teolla innostumaan lapsen hankkimisesta. He haluavat usein kaiken olevan kunnossa ennen vauvan tuloa, pitää olla hyvä talous ja asuinolot valmiina, kaikki on ensin juurta jaksaen mietitty ja kaikenlaiset valmistelut tehty. Itselle oli yllätys että homma enemmän tai vähemmän "kaatui päälle" eikä kaikki ollutkaan niin ruusuista ja mutkatonta kuin oli aikaisemmin kuvitellut.

tosin luulin ennen lasta, että äitiydessä olisi rankinta olla aina saatavilla ja mietin miten minun kaltaiseni paljon omaa aikaa tarvitseva ihminen siitä selviää. Raskausaikana olisin useasti halunnut perua koko jutun.



Minun kohdallani suurin syy näihin ahdistuksen tunteisiin (joita ei sit ole niin pahana tullutkaan, koska onneksi hain niihin apua ajoissa) oli oma käyttäytymismallini, johon kuului se, että mä pääsääntöisesti väistelin ristiriitoja ja vaikeuksia sekä ihmissuhteissa että muussa elämässä.

En siis kohdannut niitä, en pitänyt puoliani enkä etsinyt rakentavia kompromisseja, vaan joko annoin aina periksi ja myönnyin tai sitten vain yksinkertaisesti jätin asioita tekemättä ja välttelin vastuuta. Aika stressaavaa. Mä en siis pohjimmiltani ollutkaan yksinäisyyttä rakastava, vaan vastuuta ja vaikeuksia karttava, helposti stressaantuva ihminen, jolla oli jatkuvasti tuntosarvet pystyssä muiden ihmisten vaatimuksille ja odotuksille ja jolle oli maailmanloppu jos asiat ei aina olleet hyvin ja kivasti. Minulle yksinolon arvo oli siinä, ettei kukaan silloin vaatinut minulta mitään. Tässä on iso ero niihin ihmisiin, jotka haluavat olla yksin koska viihtyvät itsensä seurassa ja saavat tehdä omaehtoisesti asioita.



Mä olen opetellut äitiyden myötä erilaisia toimintatapoja kohdata sekä omat tunteeni että muut ihmiset ja se on auttanut. Omaa tilaa pitää ottaa ja itseään pitää puolustaa perheen sisälläkin, koska jos äiti ei sitä tee niin ei sitä tee kukaan muukaan hänen puolestaan.



Sinänsä minusta on kyllä ihan hullua, että äitiyden ihanuutta hehkutetaan ja annetaan ymmärtää, että äitiys sopii kaikille naisille. Ei se sovi, aivan kuten isyys ei sovi kaikille isille. Enemmän pitäisi korostaa sitä, että kaiken onnellisuuden pohja on saada elää omannäköistään elämää, ja että usein lapsen hankkimisen syyt ei aivan kestä kriittistä tarkastelua eikä tosiaan lähde molempien vanhempien vilpittömästä halusta saada lapsi.

30-vuotiaana, ja nyt on kolme. Ehdn elää varsin monipuolsisa elämää ennen lapsia. En nyt kaipaa siitä ajasta oikein mitään. Olin silloin paljon onnettomampi, oli jonkinlainen tarkoituksettomuuden tunne joka vei merkityksen kaikelta tekemiseltä. Alkoholikain kului siinä määrin että olisin varmaan ihan deekiksellä nykyään.

Oletan että vielä aika pieniä. Mulla oli samanlaisia fiiliksiä kun lapset olivat pienempiä, etenkin kun esikoisella on lievää erityispiirrettä ja todellakin tuntui että sata kertaa enemmän annan kuin saan. Suoraan sanottuna esikoiseen meni hermot monta kertaa päivässä ja joskus toivoin, että olisipa minulla ihan toisenlainen lapsi tai ei tätä vanhempaa lasta lainkaan. Nyt lapset ovat 6- ja 4-vuotiaat ja on elämä on paljon paljon helpompaa. En enää kadehdi lapsettomia kavereitani, joilla on aikaa omille harrastuksille ja itsensä kehittämiseen. Tai voisin toki ottaa enemmän omaa aikaa (esim. viikonloppu joskus ilman lapsia kelpaisi kyllä :)), mutta haluan myös nauttia tästä ajasta leikki-ikäisten kanssa. Saa tavallaan itsekin elää lapsuusaikaa uudestaan. Esikoinenkin on kasvanut tosi paljon enkä enää samalla tavoin ärsyynny häneen juuri koskaan.



Nyt sitten mietimme, jättääkö tähän vai yrittääkö vielä kolmatta. Muutama vuosi sitten en olisi missään nimessä halunnut enää lisää lapsia.

olin ollut jo kauan yksin ja saanut siitä sen, mitä se antaa, yksinäiseksi en itseäni tuntenut, mutta uutta kaipasin elämään. En haluaisi palata takaisin, olisi jäänyt monta onnen hetkeä kokematta ja edes tietämättä sellaisista.

Siunaan vieläkin usein, että sain nämä lapset, vaikka ovat jo murkkuikäisiä. Kauhulla ajattelen, kuinka elämäni olisi tyhjää ilman heitä.

Ehdin nähdä ja kokea ja mitään ei jäänyt minusta kokematta sellaista, että olisi jäänyt kaivelemaan.

En kadu vaan kiitän aina, että sain nämä neljä lasta, mitkä minulla on.

Itselläni ei ole vielä lapsia ja pohdin juuri pitäisikö jättää tekemättä. Olen mielelläni lasten seurassa, hoidan joskus sukulaisten ja ystävien lapsia, ei minulla ole mitään lapsia vastaan. Mutta toisaalta minulla ei ole myöskään mitään vauvakuumetta tai suurta tarvetta saada lapsi. Elämäni on hyvää tällaisena kuin se nyt on. Nautin paljon lukemisesta ja hiljaisuudesta. Tykkään olla vain omassa rauhassani ja mietiskellä maailman menoa vapaa-aikanani. Rauhallinen elämä on minulle elinehto. Ehkä elämäntapaani ei sovi lapsi.

Mulla ei taida olla niin paljon energiaa, että jaksaisin sekä olla lapsen kanssa, että huomioida omat tarpeeni. Jos tekisin lapsen, niin oma elämä jäisi kohdallani kokonaan sivuun voimien puutteessa. Uskon että lapsi toisi elämään ihania asioita, mutta toisaalta elmämässäni on nytkin ihania asioita, ne ovat vain toisenlaisia. Luulen että jätän lapsen hankkimatta. Kaikille eivät lapset sovi.

jota voin rakastaa 100% vilpittömästi ja ehdoitta. Ja joka rakastaa minua samalla tavalla, nyt 10-vuotiaana. Halataan, hellitään, kehutaan. Mieheni taasen on jatkuvasti ihastunut muihin naisiin, joten hän ei tee minua onnelliseksi vaan päinvastoin onnettomaksi. On puupua että onnellisuus tulle sisältä, kyllä se tulee toisista ihmisistä, rakkaista. Siis parisuhde ei tee naista onnelliseksi, kyllä se on lapsi joka tekee. Mieheni on kunnollinen; ei juo, lyö, ole uskoton.

luonteeni muuttuisi huonompaan suuntaan, jos hankkisin lapsen. Tämä siksi että en jaksa melua enkä riehumista juuri ollenkaan. Juttelen kyllä mielelläni lasten kanssa ja voisin toki leikkiä rauhallisia leikkejä sekä huolehtia lapsen tarpeista. Mutta minulla ei ole kiinnostusta eikä jaksamista kokoaikaiseen lapsen kanssa olemiseen. Epäilen että muuttuisin kiukkuiseksi valittajaksi, jos hankkisin lapsen:(



Tämä keskustelu on hyvä, tästä saa omille ajatuksilleen näkökulmaa.

elämäni oli paljon mukavampaa ilman lasta ja miestä. Olin jotenkin kuvitellut itseni vanhaksipiiaksi, eikä ajatus yksielämisestä tuntunut kauhealta. Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta ja kärsin monirakkulaisista munasarjoista ja toinen munasarja on jotenkin kauehan iso ja toinen pieni. Lisäksi minulla on diabetes. Olin teinistä asti kuvitellut, sekä gynet ovat sanoneet että tulee olemaan vaikeaa raskautua. Eipä tuo tuntunut missään.



Sitten, tulin kuin tulinkin raskaaksi. Päätin tehdä lapsen ihan järkisyistä, jos se olisikin ollut ainoa toimiva munasolu, ja jos joskus oikeasti haluaisinkin lapsen, enkä saisi. ELi ihan vääristä syistä. Alusta alkaen kaikki on mennyt jotenkin päin v*. Koko ajan oli ties mitä epäilyjä ettei lapsi ole terve. Jouduin juoksemaan ultrissa ja kokeissa. Syntyi kuitenkin terve lapsi, joka joutui heti tarkkailuosastolle. Kun lapsi pääsi kotiin, alkoi "pakkosyöttäminen", koska lapsi oli huonosyöntinen, ja neuvola painoi päälle, et syötä lastasi koska paino nousee niin vähän. ME kotona melkein itkettiin ja syötiin, ja eihän se lapsi sillä tavalla sen enempää syö. Jouduin syyniin, ja lapsen hoitaminen oli pakkoa, en saanut siitä mitään iloa, neuvolakäynnit pelottivat. Lopulta olen saanut todistettua että hoidan lapsen hyvin, enää minua ei syytetä hoidonlaiminlyönnistä. Mutta se oli sellainen asia joka sattui, ja sattuu vieläkin. Tunneside joka lapseen oli rakentumassa, jotenkin mureni ja katosi. Lapsesta tuli minulle, kamala sanoa, riesa ja minusta kyttäyksen kohde, ilman todellisuuspohjaa. Ymmärrän minä järjellä sen mitä neuvola sillä haki, mutta loukkaannuin siitä kovasti.



OLen miettinyt että jokaisesta ei ehkä olekkaan äidiksi, vaikka aina sanotaan äitiyden opettavan, ja lastaan rakastaa varauksetta. Enhän minä lastani pois kuitenkaan antaisi, ja ajatuskin siitä että pienelle tapahtuisi jotain on kamala, mutta ehkä elämäni olis helpompaa ilman lasta jota en erityisemmin kaivannut. Olen äiti, mutta en sydämestäni.



PS. Lapseni on edelleen huono syöntinen, ja ruokailut monesti aikamoista showta. Nykyisin en enää stressaa siitä ihan niin paljoa.

että en tee lapsia ja tämä ketju vielä vahvisti mielipidettäni. Tietysti lapsi olisi rakas jos se olisi olemassa, mutta en lasta osaa kaivatakaan kun sitä ei ole. En usko että elämäni muuttuisi paremmaksi lapsen myötä. Joillekin muille lapset kyllä sopivat ja he nauttivat perhe-elämästä.

Olen naimisissa oleva 30-vuotias lapseton nainen. Arvatkaa vaan, onko painostusta, vihjailua ja mahankyttäämistä joka puolelta.



On olltu vauvakuumetta, mutta olen myös miettinyt että lapsettomana parina elämä on monella tavalla helppoa ja ihanaa. Olin pitkään yksin ennen kuin tapasin mieheni, haluan nauttia pariskunta-ajasta.



Johtopäätös: Ihmisten ei pitäisi udella ja painostaa muita lapsentekoon. Moni ihminen olisi onnellisempi, jos hänelle ei vihjailtaisi koko ajan, että "pitää" olla lapsia. Moni olisi onnellisempi, jos ei olisi lapsia hankkinut.



Lapsettomuus hyväksyttäväksi elämäntavaksi!



Mä opin tästä ketjusta sen, että en stressaa mistään ovulaatiosta ja rupea kyttäämään hulluna, koska raskaudun. Haluan nauttia tästä lapsettomasta elämästä nyt, kun sellaista elän. Jos joskus saan lapsia, hyvä, mutta ei näköjään ole mitään kiirettä hätäillä raskautumisen kanssa, koska sen jälkeen hommaa ei voi perua ja niiden negatiivistenkin tunteiden kanssa pitää vaan elää.

nämä lapset niitä, jotka aikuisina traumitisoituneina kertovat tunnekylmistä äideistään?

Kyllä jokainen ihminen on ihan itse vastuussa onnellisuudestaan (ja orgasmeistaan). Et voi odottaa, että toisen ihminen olemassaolollaan tai käyttäytymisellään tekee sinut onnelliseksi. Siinä käy niin kovin helposti siten, kun miehesi kanssa: toinen ei täytäkään sinun odotuksiasi, vaan tavoittelee vain omaa onnellisuuttaan.

Etkä sinä voi yleistää, että lapset tekevät naisen onnelliseksi. Maailmassa on ihan hemmetin paljon myös lapsettomia ja onnellisia naisia. Puhu vain itsesi puolesta. Ja toivottavasti lapsesi ei vaistoa, kuinka suuret odotukset hänelle lataat. Ei enempää eikä vähempää kuin äidin onnellisuus...

jota voin rakastaa 100% vilpittömästi ja ehdoitta. Ja joka rakastaa minua samalla tavalla, nyt 10-vuotiaana. Halataan, hellitään, kehutaan. Mieheni taasen on jatkuvasti ihastunut muihin naisiin, joten hän ei tee minua onnelliseksi vaan päinvastoin onnettomaksi. On puupua että onnellisuus tulle sisältä, kyllä se tulee toisista ihmisistä, rakkaista. Siis parisuhde ei tee naista onnelliseksi, kyllä se on lapsi joka tekee. Mieheni on kunnollinen; ei juo, lyö, ole uskoton.

Itselläni aihe on myös hyvin ajankohtainen. Minulla ei ole ollut aijemmin mitään vauvakuumetta, vaikka hyvin lasten kanssa viihdynkin ja olen nuorempana hoitanut paljon isosiskojen ja ystävien lapsia.

En aijemmin ole ollut pitkässä parisuhteessa kunnes tapasin nykyisen rakkaani (yhdessä nyt reilu 3v). Hän ei halua lapsia ja ilmoittikin siitä heti kun tapasimme. Se ei ollut minulle mikään ongelma siinä vaiheessa. En tiedä onko parisuhde vaikuttanut ja kenties hänen ehdottomuutensa sekä se että ystävät ympärillä tekevät lapsia, että olen välillä alkanut haaveilemaan lapsista. Rakastan häntä todella paljon ja olemme suunnitelleet naimisiin menoa ensi kesänä, mutta olen koettanut päästä varmuuteen ennen sitä ajatuksistani lasten hankkimisesta. Jos niitä haluan, se tarkoittaa eroa miehestäni, mikä tuntuu hirveältä. Eihän myös varmuutta toisen ihanan vapaan miehen löytymisestä ole ja aikaakaan ei loputtomiin ole (olen nyt 32). Siksi olen koettanut pohtia asiaa kaikilta mahdollisilta kanteilta; lukenut keskustelu palstoja, kirjoja, puhunut ystävieni kanssa - ollakseni varma päätöksestäni. Ei minulla varsinaista vauvakuumetta ole nytkään, mutta mietin että jos menemme naimisiin, päätös on sinetöity. En halua löytää itseäni katkeroituneena 50 vuotiaana katuen lapsettomuuttani. Oli ihanaa lukea että osa äideistäkin on sitä mieltä ettei äitiys tee elämästä välttämättä onnellista. Tämä toi varmuutta päätökselleni ja ehkäpä kesähäitä vietetään! :)

nämä lapset niitä, jotka aikuisina traumitisoituneina kertovat tunnekylmistä äideistään?

Lapsi tuhosi urani. Sekä työmahdollisuuteni muutenkin. Välilliset kuin myös suorat vaikutukset (sairastuminen johon lapsen saaminen myötävaikutti) ovat järkyttävät.



Silti, otin riskin, halusin lapsen, se oli kaikkein tärkeintä minulle, en valitsisi toisin vaikka tietäisin mitä kaikkea se vie minulta pois.

tuntuu pahalta sen lapsen kannalta, ja myos sen lapsen bion puolesta

mutta haluan elämältä haasteita



ja ehkä kotini olisi hiljaisempi, ainakin iltaisin, ei tarvitsisi kiirehtiä kotiin toiden jälkeen jne

mutta haluan elämältä muutakin kuin hiljaisen talon, tai rahaa pankissa

mutta toki oon miettiny millaista se elämä olisi jos ei olisi lapsia.



Esim. usein olen pohtinut että missä asuisin nyt? ulkomailla vai Suomessa silti? Olisinko onnellisempi? Millainen elämäni ylipäätään olisi?



Mutta turha noita on pohtia, elämä on tässä ja nyt. Omia valintoja, ja minun valintani oli perhe ja lapset.