Onko kukaan koskaan katunut lasten hankkimista?

kuukauden, pistäisin elämäni "järjestykseen":



- nukkuisin

- lukisin

- katselisin leffoja

- shoppailisin rauhassa

- kehittäisin itseäni henkisesti ja fyysisesti

- ottaisin yhteyttä kaikkiin ystäviini ja sukulaisiini

- siivoaisin kodin kunnolla

- hoitelisin kaikki rästijutut

- kävisin kokovartalohoidossa ja kampaajalla

- söisin ja naisin rauhassa mieheni kanssa



...sitten voisinkin olla jo valmis taas toivottamaan lapset kotiin. Voi olla, että välillä tulisi jo ikävä niitä.

ei taida olla sosiaalisesti hyväksyttävää sanoa, että katuu lasten hankkimista.



Minun toisella lapsella on muiden probleemien lisäksi käytöshäiriöitä ja aika usein huomaan ajattelevani, että oli kyllä typerä idea hankkia lapsia. Vihaa väkivallan tulemista arkipävääni, en tykkää, että minua lyödään ja potkitaan ja ettei siihen mikään auta. Ongelma vain pahenee päiväpäivältä kun lapsi kasvaa ja hänele tulee enemmän voimaa. Kymmenen vuotta pitää vielä jaksaa, mutta sen jälkeen se on siinä. Joku toinen saa sitten ottaa lapsesta (tai siis sitten jo aikusesta) vastuun. Ja minä aloitan oman elämän ja teen mitä huvittaa joka päivä.

aihe on tärkeä ja kerrankin kiihkotonta keskustelua vaikka mielipiteissä on eroa. Tuli oikein hyvä mieli, kiitos.

Lähinnä siksi, että muistan itseni ja haaveeni ajalta ennen lasten saamista. Mun ainoa iso toive elämässä 20 ikävuoden jälkeen oli saada oma lapsi (ja kyllä, olen työelämässä, korkeakoulutettu ja etenen urallani ihan hyvin). Tiesin, että musta jää iso pala puuttumaan, jos en koskaan lasta saa. En usko, että olisin tähän ikään mennessä ihmisenä niin muuttunut, että voisin olla onnellinen, jos en olisi koskaan saanut edes yrittää tulla raskaaksi. Lapsia olen siis saanut kaksi.



Sitä en toki tiedä, olisinko toista mieltä, jos jollain taialla voisin nähdä yhtäaikaa nuo molemmat vaihtoehdot (elämä ilman lapsia vs. elämä lasten kanssa). Tuskin, vaikka ensinmainittu olisi varmasti monessa suhteessa helpompaa.

Pikkuvauva-aikana kuvittelin, että se huudon määrä on normaalia, vaan kun se ei ole vähentynyt lähes kouluikään mennessä, niin tuntuu ettei useinkaan jaksaisi enää hetkeäkään. Joskus olen ihan tosissani miettinyt, että annan lapsen adoptoitavaksi tai mihin vaan. Mutta luulen, että kun se lapsi on jo ollut olemassa, ja onhan sillä toki joskus hyviäkin hetkiä, niin erossa oleminen olisi kuitenkin kamalaa.

Onneksi ollaan nyt alettu saamaan apua terapiasta, josko ajan kanssa sitten käytös muuttuisi ja kyettäisiin elämään ihan normaalia elämää työ- ja harrastekiireineen, kodinhoitoprojekteineen ja kauppareissuineen... Sitä odotellessa...

toivon että ne lapsettomuuskriiseissä elävät, edes jotkut, pystyisivät edes osittain ymmärtämään näistä viesteistä että ei se lapsi mitään onnellisuutta tuo, onni on jokaisen löydettävä omasta itsestään.

Olen 100 % varma, että elämäni olisi parempaa ja onnellisempaa ilman lapsia, tai ainakin tekoa olisi pitänyt venyttää vanhemmalle iälle.

Ihan lapsettomana en osaa kuvitella itseäni kuitenkaan. Vain liian aikaista ajankohtaa suren.

Minulla taustalla lapsettomuus, nyt kaksi lasta, 4 ja 1.5 vuotiaat. Nyt pystyn ymmärtämään ystäväni sanat silloin, kun meillä oli vaikeaa lapsettomuuden kanssa: Eivät ne lapset nyt aina niin ihania ole.. Silloin se ei paljon lohduttanut, sillä jonkunlainen lapsen kaipuu oli niin järkyttävän kova. Olisin varmasti selvinnyt lapsettomuudesta pikku hiljaa (jos lapsia siis ei olisi siunaantunut), mutta aikaa se olisi ottanut, eikä se olisi tehnyt minua onnellisemmaksi.



Nyt välillä mietin, että mitä teinkään silloin, kun lapsia ei ollut. Lasten hoitaminen ja kasvattaminen on ollut huomattavasti vaativampaa ja ihan fyysisestikin niin raskasta, etten olisi ikinä uskonut.



En kadu lasten hankintaa, mutta jos aiemmin olin sitä mieltä, että jos lapsia tulee, niin antaa tulla vaan, niin nyt ehkäisy on ongelmista huolimatta käytössä, ja siitä huolimatta välillä kylmää, että ei kait vaan ole raskautta..



Ihanat tyttöni, olette kasvattaneet myös minua, toivon vaan että emme riitelisi esikoisen kanssa niin kovasti joka päivä ja ilta, ja aina samoista asioista. Tänään oli tosin hyvä päivä.

Ja niinkuin minäkin niitä lapsia halusin, nuorena naimisiin ja heti vauvaa alulle. Huoh, olisinpa edes jonkun vuoden malttanut elää vain omaa elämääni!

Tiedän senkin, että lapsettomuus olisi ollut minulle suunnaton kriisi. Ja nyt pitäisi olla onnellinen, minullahan on sylissäni niin monen unelma, kolme tervettä lasta.



Ja kuka tolvana sekin oli joka kehitti kliseen: "lapsuus on niin lyhyt"?! Kyllä se tuntuu tässä vaiheessa niin kovin, kovin pitkältä! Olisin täysin valmis lähettämään koko konkkaronkan jo maailmalle. Eikö armeijaan voisi mennä vaikka jo 10 vuotiaana?



Lapset, 9v, 6v ja 4v.

naisen keski-ikä on n.80 vuotta. siitä omaa lapsuutta ja nuoruutta 20 vuotta ja omien lasten 20 vuotta. lopun ajan saa sitten aikuisena ihmisenä käyttää ihan miten huvittaa, 40 vuotta.



kyllä mä voin ton yhen 20 vuotta elää touhaillen ja puuhaillen lasten ehdoilla. onhan se rankkaa välillä, varsinkin ekat vuodet mutta ehkä sen edestään löytää..



pitää vain muistaa pitää itsestään ja parisuhteestakin huolta ettei sitten parinkymmenen vuoden päästä huomaa että työpaikka on väärä, sohvalla makaava ukko vielä väärenpi ja puntari näyttää kertaa kaks sen mitä nyt...



t.kotona 4-, 5- ja 1-vuotiaat

Meillä lapset synt. 2003, 2005 ja 2010, ja kieltämättä joskus tulee tuollaisia tunteita, että helpommallakin elämässä pääsisi. Minullakin sellainen tausta, etten itse kuumeillut lapsia lainkaan ja olin itseasiassa päättänyt ennen miestäni, että en mene naimisiin enkä hanki koskaan lapsia (olen itse avioeroperheen lapsi, enkä halua samaa kohtaloa omille lapsilleni - perusluottamus avioliittoon oli kariutunut jo lapsuudessa). Tapasin kuitenkin niin ihanan miehen, että mieli muuttui ja tässä sitä nyt ollaan - avioliitossa (8. vuotta) kera lasten. =)



Se rakkaus, mitä omia lapsiaan kohtaan tuntee, on jotakin sanoin kuvaamatonta. Jos olisin jäänyt siitä paitsi, olisi se ollut suuri menetys (tosin en olisi ollut tietoinen siitä siinä tapauksessa). Ajattelen myös, että lapseni ovat hienoja "tyyppejä", joita minulla on ilo ja kunnia kasvattaa aikuisiksi. Ajatus siitä, etten olisi saanut koskaan tuntea ja tavata heitä, on musertava. Haluan heidät elämääni.



Kahtalaisia fiiliksiä siis, mutta kyllä se rakkaus lapsia kohtaan aina voittaa. ? Ja uskallan uskoa myös siihen, että ajan kuluessa arki helpottaa - lapsista tulee omatoimisempia ja oma elämä palaa takaisin uomiinsa, pikkuhiljaa. Kyllä tämä tästä, päivä kerraan - elämä menee vääjäämättä eteenpäin.

vauvakuumetta, "järkiratkaisuna". Luulin haluavani perheen, kai jotenkin pelkäsin yksinäistä vanhuutta tai jotain. Mutta todellisuudessa en tajunnut miten paljon energiaa menee siihen lapselliseen elämäntyyliin ja että en enää ikinä saa olla oikeasti kunnolla, riittävän pitkään yksin ajatuksineni ladatakseni akkuni.

ap

Miksi et saisi? Ei ne lapset loppujen lopuksi niin kauaa ole niin tarvitsevia. Koululaisetkin jo painaa aika lailla omissa menoissaan.

Kun omat lapset välillä rasittaa, mietin omia vanhempiani. He ovat olleet jo kohta 20 vuotta " plussan puolella", heillä on lapset, jotka auttavat ja välittävät, mutta joista ei tarvitse enää pitää huolta. Heillä on lapsenlapsia, joista saavat ottaa parhaat palat irti, ilman vastuita ja velvollisuuksia.

Perhe on ihmissuhteita. Jos ne tuntuvat vain tökkivän, kannattaa miettiä, onko ottanut itselleen ihan vääränlaisen roolin. Itse esim. kolmen pojan äitinä, en suostu mihinkään "mami tekee kaiken ja hemmottelee saamattomia kaksilahkeisia"-rooliin, vaan meidän pojat tekevät pienestä pitäen ihan kunnolla kotitöitä jne. Eivätkä riehu kuin heikkopäiset koska "pojat ovat poikia", vaan menevät sitten pihalle tai harrastuksiin purkamaan energiansa.

Toivottavasti ap. löydät perheestäsi sen ilon, mitä se parhaimmillaan voi tarjota.