Lue keskustelun säännöt.
Huono omatunto lasten kaltoinkohtelusta?
25.02.2007 |
Mietin tässä, että olenkohan ainoa äiti, jonka perheen elämä on mennyt aivan pirstaleiksi kakkosen syntymän jälkeen.
Ihana auvoinen aika esikoisen kanssa päättyi kolmen ja puolen vuoden horroriin. Kauhea aika sisälsi kasvatustaidon puutteen uhmaikäisen kanssa, äidin liiallisen väsymyksen, hurjan ylipainon kertymisen, masennuksen x2, äidin äidin menetyksen ja lasten rankan ja pitkäaikaisen väärinkohtelun. Tilanne päättyi lopullisesti vasta kun sain lapset päiväkotiin ja itselleni tolkutettua, että saan ottaa aikaa itsellenikin ilman, että täytyy koko ajan olla muiden käytettävissä.
Omatunto on asiasta erittäin huono ja tuntuu, että jälkiä lasten kanssa korjataan vieläkin. Esikoinen toistaa äidin vanhoja toimintamalleja, enkä tiedä unohtuuko ne ikinä. Kuopus on yliempaattinen ja omasta edustaan aina toisten hyväksi tinkivä. Ainoa lohtu on, että tajusin vastikään kärsineeni kaksi synnytyksen jälkeistä masennusta ja yhden masennuksen sukulaisen menetyksen takia. Apua en osannut hakea, kun en tajunnut olevani masentunut, enkä olisi itseasiassa edes jaksanut hakea, olin niin voimaton. Kukaan muukaan ei masennustani huomannut, kun vähillä voimillani jaksoin pitää kulissin yllä. Myöskään mies ei masennusta tajunnut, vaikka olin riitaisa ja minulla oli kaikki klassiset masennusoireen, hän ei huomannut edes lasten kaltoinkohtelua.
Parantuminen alkoi vasta miehen pussailtua vierasta. Voitteko uskoa, että shokkiherätys oli tällä kertaa parantava voima.
Nyt asiat perheessä paremmin, mutta itsellä musertavan paha olo asiasta. Varsinkin siitä lasten kaltoinkohtelusta. Pidin esikoista paljon isompana, kun olikaan ja nyt toivon vaan, että lapsista kasvaa normaaleja aikuisia. Kaikesta huolimatta.
Murskatkaa tai lohduttakaa. Kumpaakin kaivataan.
Kommentit (3)
Ei kaikki ole menetetty, usko pois.
Voinko kysyä miten kaltoinkohtelit lapsiasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä, lapseni ovat minulle tärkeimmät maailmassa ja se mies myös.
Olen aivan " normaali, hyvä ja kunnollinen, ja lastensa parasta haluava" ihminen, ja lapset ovat olleet haluttuja ja rakastettuja. Kaikkeni olen nyt tehnyt ja aion tehdä, ettei lapseni joudu samaan tilanteeseen enää.
Olosuhteet ja kasvatustaidon puute aiheuttivat sen, että olin mielivaltainen, raivokas ja lyhyt pinnainen. Olin myös saamaton, esim. 3 viikkoa sisällä putkeen, voitte vain kuvitella kuinka se lisäsi huonoa kierrettä. Olin raivokas mustasukkaista esikoista kohtaan ja jossain vaiheessa odotin pelkästään sitä, koska hän taas on vauvaa kiusaamassa. Ja ärähdin aivan turhastakin.
Päivästä puuttuivat rutiinit ja arvattavuus, mikä teki isompaa, oikeasti superkilttiä lasta vieläkin vaikeammaksi hoitaa. Onneksi kuitenkin aina halusin lapseni parasta, vaikka en siihen aina pystynyt. Mietin illat pitkät, mikä minun on, miksi käyttäydin tavallani ja miten pääsisin siitä ulos, mutten ikinä tajunnut uupumustani. Kaiken vauvalta vapautuvan ajan teimme mukavia yhteisiä juttuja isomman kanssa. Ristiriita ihanan ja kamalan äidin välillä oli julmettu.
Vaikka kuinka päätin etten enää räjähdä, että yritän olla rauhallinen ja järkevä, kurinpito meni usein tukistamiseksi tai piiskaamiseksi. Kun raivokohtaus iski, mitään ei ollut tehtävissä. Raivo sumensi pään. Ihan kauhea edes myöntää. Nyt kun olen päässyt kierteestä ja oppinut rajoittamaan lasta niin kuin oikeasti kuuluu, olen aivan järkyttynyt omasta mustasta puolestani. Että itsestä voikin tulla hirviö, jota on aina halveksinut.
Nyt kuitenkin ihan aidosti toivon sinulle kaikkea hyvää. Jokainen tekee virheitä enemmän tai vähemmän, mutta loppujen lopuksi aika harva osaa tuolla tavalla tunnustaa ja yrittää korjata niitä. Toivottavasti jaksat jatkossa olla lapsillesi sellainen rakastava ja huolehtiva äiti, jollainen kuva viestisi perusteella välittyy. En usko että pohjimmiltasi olet ollenkaan paha ihminen.