Lue keskustelun säännöt.
H I R V I T T Ä V Ä 40-kriisi
25.02.2007 |
En tiedä pitääkö tästä lähteä jo jollekin ammatti-ihmiselle mennä puhumaan. Tämä on jo pakkomielle.. Ajattelen koko ajan, siis tarkoitan koko ajan, miten vanha olen. (Täytän tänä vuonna 39). Välillä mietin, että mieheni on kohta 50 (43 v.) ja elämä on silloin ohi. Kummallista kyllä, tunnen monia viiskymppisiä, jotka ovat ihan viriilejä, mutta jostain syystä omalla kohdalla se hirvittää.
Tähän asti olen ajatellut, että olen kuitenkin nuori. Ajattelen niinkuin nuoret, touhuan paljon ja kaikenlaista. Nyt noin vuoden verran olen alkanut älymäään, että en todellakaan voi itseäni enää nuoreksi sanoa ja elämä ei jatku ikuisesti. Olen kyllä tiedostanut sen jo aiemminkin, että koska vaan voi sattua onnettomuus, sairastua tms, mutta vaikka eläisi pitkänkin elämän, puolessa välissä ollaan. Ihan hirveetä. Mä en todellakaan ymmärrä miten tästä pääsis eteen päin ja nauttiin elämästä taas täysillä.
Olen kotona vuoden ikäisen lapsen kanssa, voisko tämä johtua jostain hormoneista tai alkavasta masennuksesta..
Onko ketään joka tuntisi yhtään samalla tavalla? Miten tästä pääsis yli.
Tiedän, että tämä kuullostaa tosi tyhmältä ja on vaikea selittää, millainen tämä tunne on, mutta luulen, että kohta sekoan.
Kiitos, jos jaksoitte lukea näin pitkälle!
Kommentit (15)
Kun täyttää 39 sitä tajuaa kristallinkirkkaasti, että seuraava synttäriluku alkaakin jo nelosella! 40-vuotias ei enää millään ole kolmikymppinen eikä edes kolkyt-ja-risat vaan ihan selvästi KESKI-IKÄINEN.
Nelikymppisenä on ihan tervettä pysähtyä miettimään mitä elämässään on saavuttanut ja onko nykyinen suunta sellainen, mitä haluaa jatkaa. Varsin moni nelikymppinenhän kääntää radikaalisti suuntaa, vaihtaa esim. asuinpaikkaa, puolisoa tai ammattia. Nelikymppisenä vielä ehtii nauttia vuosikymmeniä muutoksen hedelmistä.
Eli mieti vaan ihan rauhassa ap. missä nyt menet ja menetkö siellä missä haluatkin mennä :-)
t. täti 42v., joka itse neljänkympin kriisissään aloitti kuntoilun ja jatkokoulutuksen ja on nyt tyytyväinen olotilassaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse täytän marraskuussa 39. Olen ahden lapsen kanssa kotona. Nuorempi nyt 1,5v. Välillä ajatukset tuntuu kyllä todella ahdistavvitä. Mäkin mietin usein ikääni.
niin minulla on ollut kriisi (tosin kolmenkympin) kohta VIISI VUOTTA!! :((( Minäkin olen miettinyt, onko tämä jo epänormaalia. Muilla vastaavat kriisit näyttävät kestävät viitisen kuukautta. :(
mä taas olen kokenut, että juuri siitä syystä, että mulla on pieni lapsi, mitään 40-kriisiä ei tule. Mut mielletään yleisesti kolmekymppisten ryhmään. Siis tarkoitan sitä, että kun lehdissä puhutaan pienten lasten vanhempien elämästä, niin voittopuoleisesti esitellään kolmekymppisiä vanhempia. Ja koska mulla on vain yksi lapsi, mun on jotenkin helppo samaistua tuohon väkeen ja olen ikään kuin unohtanut täyttäväni 40 tänä vuonna. Tai ainakaan se ei ahdista :-).
mitä tulevaisuus voi tuoda tullessaan, sekä laatia uudet suuntaviivat elämälle. Kyllä se vielä aivan varmasti helpottaa. Voi vaan viedä aikaa. Yleensä 40-kymppisenä monesti alkaa käsitellä vaikeita asioita, joita on saattanut pitää pinnan alla jopa vuosikymmeniä. Ystävyyssuhteetkin saattavat olla kovilla, kun maksellaan suorin sanoin vanhoja kalavelkoja takaisin. Toisaalta 40 on hyväkin ikä sen puolesta, että ihminen on yleensä rohkeasti oma itsensä, uskaltaa konfrontoida muita suoraan vaikeistakin asioista jne. Vielä se päivä paistaa sullekin ap!
Itse kärsin erittäin pahasta 30-kympin kriisistä, joka kesti 27:sta 32:een eli 5 pitkää vuotta! Siinä oli avioerokin pari kertaa lähellä ja olin itseni kanssa aivan hukassa. Luojan kiitos sain pysäytyksen ja järkeä päähän. Koulutin itseni uudelleen ja sama kumppani edelleen on ja kaikki balanssissa. En toivo samanlaista kriisiä enää, kun parin vuoden päästä täytän 40. Tosiaan tässä iässä tai oikeastaan jo monen vuoden ajan sitä tiedostaa yhä tuskallisemmin elämän realiteetit ja mihin se kaikki johtaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minäkään kärsinyt mitään 30-kriisiä, hyvä kun huomasin, että sellainenkin ikä vilahti ohi. Mutta tämä neljänkympin kriisi on hirveä, mulla kun ei ole sitä pientä lasta ja kaipaan sellaista ihan kamalasti! Olen 42v ja saattaa olla, etten saakkaan enää. Nyyh! Ihan on olo, että meniskö se elämä ohitse jo!
Kun täytin 40, minulla oli 2-vuotias lapsi. Lapsi toi minulle tuntee tietynlaisesta nuorekkuudesta, olenhan pienen lapsen äiti.
Täytän kesällä 47, ja se alkaa ottamaan koville. Kohta 50, mikä on aina kuulostanut todella vanhan naisen iältä. Koen itseni melko lapselliseksi mielipiteiltäni. Vaatisin itseltäni kypsempää ja järkevämpää käyttäytymistä. Kontrolloin käytöstäni suorastaan neuroottisesti.
Menetin isäni muutama vuosi sitten. Elämän rajallisuus tuli niin karmaisevalla tavalla silmien eteen ja ajatuksiin. Tuntuu, että kohtahan tämä on ohitse.
No. 13 toi erittäin hyvin esille ystävyyssuhteet:" Ystävyyssuhteetkin saattavat olla kovilla, kun maksellaan suorin sanoin vanhoja kalavelkoja takaisin. " . Itselläni on parin vuoden ajan ollut vaihe, että olen jotenkin oivaltanut, mitä kaikkea olenkin sietänyt nuorempana tuttujen käyttäytymisen osalta. Luulin, että olen ainut, joka tälläisia asioita ruotii.
Tämän suhteen on tullutkin ylilyöntejä; mietin tiettyjä sanomisia elämän varrelta, enkä osaa niitä sitten asiallisesti esittää. Tai haluaisin jutella ystävien kanssa näistä asioista, mutta tunnen itseni jo etukäteen väärinymmäretyksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kolmekymppistä en huomannut ollenkaan, päinvastoin oli kiva olla kunnolla aikuinen eikä mikään kakskymppinen kakara :)
Kun 40 tuli kuukausi sitten täyteen niin huh huh. Ajattelin että kunhan muutama viikko menee niin sitten helpottaa ja että sitä muka jotenkin unohtaa ikänsä... Paskan marjat, viittäkymppiä käydään. Ja ahdistus kuristaa edelleen otteessaan. Yritän teroittaa itselleni etten saa olla niin tyhmä että ajattelen toisen jalan olevan jo haudassa mutta järkikään ei meinaa auttaa. Alamäki on eittämättömästi alkanut. Pienet ilmerypyt ovat ilmestyneet silmäkulmiin. Olen edelleen yhtä hoikka kuin 20vuotta sittenkin, liikun paljon ja nautin siitä. Kuntonsa eteen pitää kuitenkin tehdä hurjasti enemmän kuin nuorempana.
Olen myös huomannut tulleeni hitaammaksi. Mietin tarkemmin tekemisiäni enkä saa aikaiseksi asioita kuten joskus ennen.
Meillä on jo kaksi koululaista ja sitten vielä yksi pahnanpohjimmainen 2v. Huomaan ajattelevani usein pientä poikaamme katsellessani että kun hän on 40v olen itse melkein 80v... ja kurkkua kuristaa.
Niinkuin nyt esim. joku ikäkriisi... miten keinotekoista ja tyhmää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pienen lapsen kanssa pää tuntuu muutenkin sekoavan kotosalla. :) Parin vuoden päästä helpottaa! Mulla nyt lapset " jo" 4v ja 6v, eikä enää tunnu siltä, että elämä lipuu ohitse, eikä siitä voi nauttia.
Muutes, onko 30-vuotiaana jokin karsea kriisi tiedossa? Se ois mulla eessä 3,5 vuoden päästä. :-|
Kriisiä syvensi useat kuolemantapaukset (myös nuoria)lähipiirissä ja oman äidin sairastuminen vakavasti ja nopea heikkeneminen. Kummastakaan vanhemmasta ei ole enää minkäänlaista tukea, joka on ollut suuri suru ja luopumisen tuska on ollut kovaa.
N. puoli vuotta sitten en osannut mistään muusta oikeastaan puhua kuin iästäni ja vanhenemisesta..kaikki huumorikin jotenkin liippasi ikää ja vanhenemista.
Nyt, kun 30 vuotta tuli täyteen, niin olen jo hieman voiton puolella..odotellen seuraavaa ikäkriisiä!;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
täytän 40v ja odotan sitä innoissani. Lapset jo isoja (17-22v). Elämässä ollut raskaitakin aikoja,ei erityisiä ikä-kriisejä koskaan. Nautin aina tästä hetkestä/iästä. En näytä pahalta,olen aikuinen nainen. Elämä maistuu mansikalta :)
lähetin onnittelukortin, jossa oli ihan hauska onnitteluvärssy, vähän
viitaten just tähän vanhenemiseen. Lähetti tekstarin, kiitos kortista, oli hauska jne. Mutta annas olla kun vähän vielä kerroin lisää jotain
näitä vanhuuden vaivoja (olen siis itse häntä vanhempi pari vuotta),
niin yks kaks se huumorintaju loppuikin siihen ?!
Alkoi todistelemaan, ettei tunne itseään olenkaan vanhaksi ja vähän niin kuin siihen tyylin, ettei saisi valittaa vanhenemisesta. Ja olin siis puhunut
vain omasta vanhenemisestani, niin kuin nyt usein on tapana vitsailla
niillä asioilla.
Lähinnä kyllä tuli mieleen, että taitaa ottaa aika koville se neljänkympin täyttäminen, kun pitää alkaa todistelemaan nuorekkuuttaan. En ymmärrä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä nykyinen olotilani on niin " tyhmä" , ettei se voi jatkua loputtomiin. Yritän siis aina pahimman ahdistuksen tullessa ajatella, että myös tämä kriisi loppuu aikanaan (ja voi alkaa odotella seuraavaa). Tiedoksi muuten, etten potenut minkäänlaista 30 kriisiä, jostain syystä tämä 40 ottaa koville. Vaikka oikeestihan silloin ei ole edes vanha. Ja onko koskaan? Yksi ystäväni on 60 ja hänen kanssaan puhumme ihan samoista asioista ja samalla tavalla kuin oman ikäisten ystävien kanssa. Hän on todella nuorekas ja tietoinen nykytrendeistä ym. Ei kuitenkaan missään nimessä mikään ikiteini.
ap
psykiatri ja hänellä käy paljon tuon ikäisiä naisia. Tosin sulla oli pieni lapsi, mutta he valittavat, kun lapset muuttavat kotoa ja omat vanhemmat ikääntyvät. Ahistaa. Sulla olisi vielä pahempi kriisi, jollei olisi pientä lasta.