Parisuhde pahassa jamassa, mitä tehdä?
Eilisen riidan jälkeen on pakko päästä purkamaan omaa pahaa olo jonnekin, joten jos et halua ahdistua, niin älä lue tästä eteenpäin. Tämä teksti tuskin sisältää mitään positiivista...
Olemme olleet yli 10 vuotta yhdessä ja vuosiin kuuluu aiemminkin heikkoja kohtia. Nyt kuitenkin tuntuu, että ollaan tosi syvällä. Ollaanko liian pitkällä? Voiko tästä enää rakentaa parempaa parisuhdetta vai olenko hölmö, kun en jo lähde pois?
Riitelystä on tullut lähes jokapäiväistä ja riidan aihe voi olla kaikkea hillon loppumisen ja lasten kasvatuksen väliltä. Yleissävy keskustelussa on syyttävä, kuulusteleva ja ahdistava. Olen yrittänyt omalta osaltani hillitä tätä tyyliä ja olemme siitä puhuneet, mutta mieheni on erittäin temperamenttinen ja itsehillintä on todella hukassa. Hän saattaa saada raivarin esimerkiksi siitä, että takkapuut on loppu ja niitä pitää hakea puuvarastosta lisää. Hetken aiheesta paasattuaan päästään siihen, kuinka elämä ahdistaa ja kaikki on pelkkää suorittamista ja lopulta syy löytyy minusta.
Meillä on kaksi pientä lasta ja molemmilla riittää varmasti tekemistä päivän jokaiselle tunnille. En voi syyttää miestäni siitä, etteikö hän olisi lasten kanssa tai osallistuisi kotitöihin. Itse kannan päävastuun, mutta se sopii minulle. Yhteistä aikaa meillä ei ole ollut. Viime vuonna emme viettäneet kuin kaksi tuntia keskenämme muualla kuin kotona lasten nukkuessa. Toissa vuonna yhden vuorokauden. Miksi emme? Yleensä siihen ei vaan järjesty aikaa. Lastenhoitoapumme on monen tunnin ajomatkan päässä ja olemme kai ajautuneet niin kauas toisistamme, että tuntuisi jopa hölmöltä maksaa lastenvahdille, jotta kävisimme syömässä tai elokuvissa.
Vielä pari vuotta sitten minulla oli tapana järjestää jotakin, esim. hotelliyö tai konserttiliput. Näillä kerroilla meillä tapeltiin juuri ennen lähtöä tai kaikki ei vaan muuten mennyt odotusten mukaan. Sitten päätin odottaa, että mieheni järjestäisi vastaavasti jotain. Aikaa on kulunut siis pari vuotta odotellessa.
Huomionosoitukset ovat myös vähissä, ei kuitenkaan aivan olemattomia. Ehkä ikävintä on esimerkiksi merkkipäivien unohtaminen tai vaikkapa joululahjan unohtaminen. Miten kukaan voi unohtaa sellaista? Olen saanut myös pari kertaa postissa laskun maksettavaksi itselleni tulleesta lahjasta. En voisi kuvitella tekeväni samoin kenellekään. Nämä ovat yksityiskohtia, eikä ahdistukseni siis todellakaan johdu saamatta jääneistä lahjoista! Mutta tämä siis esimerkkinä.
Tunnen oloni aika katkeraksi---haluaisin yli kaiken, että saisin osakseni kunnioitusta ja arvostusta, että riitely edes vähenisi, että mieheni yllättäisi minut yhteisellä ajalla jne. Tuntuu myös, että pettymysten malja on niin täynnä, että pienikin pisara lisää läikyttää koko sopan yli.
Tämä kirjoitus on vain lyhyt yleiskuvaus parisuhteemme tilasta, paljon asioita jää kertomatta ja toden totta tämä on minun näkemykseni tilanteesta. Varmasti vikaa on minussakin, ei yksi ihminen ainoastaan voi pilata parisuhdetta. Mutta mitä pitäisi tehdä? Omanarvon tuntoni on alamaissa ja tuntuu, että vain ylläpidän kulissia. Samalla tuntuu, että en ansaitse tätä: hoidan hyvin lapset ja kodin, meillä on molemmilla hyvät vakituiset työt, huolehdin kaikessa hullunmyllyssä omasta ulkonäöstäni, olemme molemmat sosiaalisia ja lapsemme ovat terveitä ja ilmeisesti vielä säästyneet meidän aiheuttamaltamme traumalta.
Olenko hölmö, kun en osaa tehdä eropäätöstä ja uskon siihen, että pääsemme vaikeuksien yli? Millaiset asiat ylipäätään ajavat ihmiset eroon?
Kommentit (25)
ei tiedä, mitä toinen todella haluaa tehdä. Itse haluan pelastaa suhteen, mutta en ryhdy siihen yksin. Ja olen todella turta siihen, että joutuisin pettymään, kun toinen osapuoli ei pidäkään lupauksiaan tai ei sitoudu yhteisiin päätöksiimme.
Ehkä oma tarinani on myös varoittava esimerkki siitä, miten loistavastikin alunperin toiminut parisuhde voi romuttua, kun sitä ei hoida. Ehkä me olemme kuvitelleet olevamme hyviä vanhempia, kun emme ole jättäneet lapsia hoitoon ja järjestäneet yhteistä aikaa. Sen sijaan olemme päästäneet toinen toistamme vuorotellen omiin harrastuksiin ja menemisiin. Sillä seurauksella, että emme tee mitään yhteistä.
Sitä myöten meille on myös muodostunut vahvasti mun kaverit ja sun kaverit. Mä en edes tunne mun miehen ystäviä, joitain niistä oon tavannut vain ohimennen. Ja päin vastoin.
Entiset yhteiset asiat jäivät esikoisen syntymän myötä. On siis asioita, joista molemmat nautti ja mitä me tykättiin tehdä yhdessä mutta ei olla seitsemään vuoteen tehty.
Että jotenkin epäilyttää, auttaako pelkkä terapeutille puhuminen enää tällaisessa pisteessä?
Olimme yhdessä kymmenen vuotta ja nyt päädyimme eroon. Mikään ei tuntunut enää hyvältä, ei koskaan yhteistä aikaa eikä haluja sitä järjestää, taloudelliset huolet jne. Päätös ei ollut helppo, mutta ehkä löytääkseni elämästä taas ilon, tämä tuska on vaan käytävä läpi. Voin vaan sanoa, että jos tuntuu ettei parisuhteessa kaikki ole hyvin, asioille pitäisi AJOISSA tehdä jotain, jutella ja jutella, mennä vaikka jonkun ammattiauttajan luo, joka voisi tuoda eri näkökulmia asiaan. Muuten käy todennäköisesti niin, että jommalla kummalla ei enää ole haluja jatkaa, ihan siitä syystä, ettei ole mitään yhteistä eikä mitään yhdessä koettuja hyviä asioita, joita voisi muistella ja kaivata suhteesta...
Ihan kuin itselläni nyt; ei ole mitään tarkemmin määriteltyjä asioita mitä kaipaisin miehestäni, elämä hänen suhteen jatkuu periaatteessa ennallaan, olemme vain eri osoitteessa eikä tarvitse riidellä. Siitä huolimatta ero on aina vaikeaa, vaikka se olisi loppuvaiheessa ollutkin vain " tottumusta" .
Sekin voisi olla vaihtoehto, että ottaisitte " aikalisän" , olisitte vähän aikaa erillään ja tosissaan miettisitte mitä haluatte, rakkautta ja kunnioitusta toiselta vai ihan oikeasti erota. Hyvää jatkoa sinulle ja voimia kaikessa!
Hei!
Kuulostaa niin tutulta. Nyt ymmärrän, että parisuhteelle olisi pitänyt todellakin antaa aikaa. Mekin vuorottelimme, jotta pääsimme välillä omiin menoihimme.
Yhdessä yli 10 v. Muutin lasten kanssa erilleen viime heinäkuussa. Nyt meidän pitäisi päättää, onko tämä ero lopullinen vai palaammeko yhteen. Tämäkään päätös ei ole helppo.
Mutta olen siis ollut onnellisempi näin. Meillä on myös mennyt paremmin, kun emme asu samassa osoitteessa. Minä olen ollut positiivisempi, kun ei ole ainaista valittajaa vierellä. " Valittaja" taas on huomannut, että on ikävä.
Nykyään yritämme saada yhden illan viikossa, jotta olemme kahden. Joulukuussa ajattelin ekaa kertaa positiivisesti miehestäni pitkään aikaan. Jotain vanhaa hyvää oloa pulpahti mieleen.
Meillä on vielä kova työstäminen, mutta ainakin yritämme. Itse en olisi voinut siinä lukkiutuneessa tilanteessa silloin pohtia elämäämme. Me kävimme parisuhdeterapeutilla vuosi ennen kuin muutin lasten kanssa.
Jaksamista jokaiselle avioliiton ongelmien kanssa pyöriville. Nyt luen kirjaa " Läsnä ja lähellä" ja suosittelen.
Minulle voi kirjoittaa tapaam@luukku.com
Terv. Ketsu
etsiskelin vastauksia ongelmiini, niin satuin löytämään tämän ketjun. Minulla ja miehelläni on juuri nuo samat ongelmat. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta olemme kuin kaksi tuntematonta samassa talossa emmekä enää kumpikaan voi hyvin toistemme seurassa. Lapset vievät kaiken huomion ja koira siinä lisänä. Ei ole sukua kuin neljän tunnin ajomatkan päässä emmekä enää osaa viettää yhteistä aikaa kahdestaan. Mies puhuu työasioista ja minua ei yhtään kiinnosta.
Meilläkin jo 11 vuotta yhdessäoloa, joten kai siinä osasyy. Ensi viikolla menen psykologille keskustelemaan. Tuskin otan miestä mukaani, sillä haluan ensin puhua hänelle ihan yksin. En ole minäkään saanut kivaa yllätystä pitkiin aikoihin. Synttärit muisti kukkakimpulla kauppareissullaan, mutta lämmintä onnitteluhalausta sain odottaa pidempään. Hän ei enää lähesty minua, vaan olen kuin puhelimenkuuloke, johon puhutaan ongelmat.
Itse olen alkanut jo huomata itsessäni masentuneisuuden merkkejä. Ihan kuin vain suorittaisin elämääni. Yritän töissä ollessani kehittää jotain kivaa, mutta kaikki menevät lopulta mönkään. Miestä ei kiinnosta ne asiat, joita itse haluaisin tehdä. Hän ei taasen ehdota itse mitään, vaan paras aika lienee tietokonepelien ääressä. Hän ei ole omatoiminen lastenkaan hoidossa, vaan katsoo lapsia, kun käsken. Mikä isä se sellainen on? Meillä on viime vuonna valmistunut talo ja kaiken pitäisi olla kunnossa, vaan ei ole.
ratkaisunedessä:
Että jotenkin epäilyttää, auttaako pelkkä terapeutille puhuminen enää tällaisessa pisteessä?
ei syyttelemään toisianne.
Huono lähtökohta suhteelle on odottaa ja olettaa, että toinen tekee jotain. Ja sitten loukkaantua, kun se toinen ei teekään niinkuin odottaa ja olettaa. Ei niin käy ihan oikeasti ikinä, ei missään suhteessa, kuin korkeintaan ihan alkuvaiheessa. Ja silloin ei välttämättä edes huomaa, ettei se toinen tehnytkään just niin kuin itse olisi toivonut.
Miksi et muuten sanonut miehellesi, että hei, tässä on tää lasku siitä lahjasta, minkä mulle annoit. Että et viittis maksaa...
Olen itse todella taitava keräämään kaikenlaisia pettymyksiä itseeni ja tulkitsemaan toisen käytöstä rivien välistä, sekä odottamaan/olettamaan ja sitten pettymään. Ja sen jälkeenhän voi olla just sillä asenteella, että " mitäs minä sanoin, minä vain kärsin etkä sinä koskaan arvosta minua" .
Mutta tiedän yhtä hyvin, että ei asenne auta itseä lainkaan - ja vielä vähemmän toista korjaamaan käytöstään. Eli muutosta parempaan ei ole luvassa, jos menee siihen loukkaantumisten kierteeseen.
miehellesi:
mulla on tosi paha olo kun me ollaan tapeltu niin paljon ja tiuskittu kaikesta ihan turhasta. minä en halua käydä enää mitään syyttelykierrettä ja keskustelua että mikä on kenenkin vika. voitaisko me aloittaa ihan puhtaalta pöydältä ja yrittää olla ystävällisiä ja rakastavia toisillemme. mä rakstan sua. mulla on ikävä sua ja mä haluan että sulla ja mulla on hyvä olla.
ja jos saisit ton sanottua hiiltymättä. jos mies alkaa sanoa että aha sitä taas mua syytetään että teen sulle pahan olo jne.., niin sanot että (rauhallisesti) että en minä sitä- me ollaan molemmat onnistuttu kyllä tappelemaan. sano että oikeasti haluat keskustella siitä mitä te voitte yhdessä tehdä tilanteen parantamiseksi, eikä menneiden puimiseksi. ja koita keskittyä viestittämään sitä että kaipaat miehesi lämpöä ja läheisyyttä. ja sano se ääneen.
koittaisitte puhua rauhallisesti ja sopia että ette anna minkään ärsytyksen paisua tappeluksi. sovitte yhdessä säännöt esim että toinen poistuu jos alkaa hiillostaa liikaa ja alatte viljelemään niin maan rutosti niitä " anteeksi, rakas" sanoja.
koittakaa ottaa toisenne huomioon pienin elein. lempiruokaa, ystävällisiä sanoa, kysyä mitä sulle oikeesti kuuluu...
tappelu ja nahistelukin voi olla tapa ja erittäin kuluttava sellainen. jokainen tappeluton päivä tuo lisää luottamusta ja uskallusta välittää ja olla avoin. pikkuhiljaa siis voi alkaa laskea suojamuuria ja olen valmis puolustautumaan-asennetta. ja kohta ehkä uskallatte jos koittaa hoitaa sitä suhdtta kaksinkin.
älä odota että mies tekee aloitteen. sinä voit olla se sankaritar joka pelastaa teidän suhteen- ja mies kiittää myöhemmin kun tajuaa. ole ylpeä siiä että yrität ja sulla saattaa olla ratkaisun avaimet kädessäs, vaikka miehes ei sitä tajua tehdä.
niitä 10 vuoden turhaumiaan ei ehkä kannata alkaa heti puida. vasta sen jälkeen kun taas osaatte puhua toisille huutamatta ja voitte luottaa siihen että toinen yrittää ymmärtää.
tärkeää olisi että saisitte yhdessä sovittua pelisäännöt:ei huutamista, jos toinen huutaa niin ei siihen mukaan lähtemistä ja anteeksipyytäminen. rakastavat pienet eleen mukaan.
käytännönläheisyyttä yrittäen,
mom
Meillä takana vuosia yhdessä 15 ja nyt jo 3 lasta (nicci vähän vanha).
Meilläkin suhde alkoi ajautua pahasti umpikujaan. Yhdessäolo oli pelkkää riitelyä ja toisen syyttelyä, ei puhuttavaa -> siis oltiin hiljaa vaikka ei varsinaisesti mykkäkoulussa, ei seksiä.....
Me saimme tilanteeseen apua kun soitin kerran hädissäni sosiaalityöntekijälle (kävin läpi kunnan kaikki päivystävät puh.nrot ja tämän yhden sain vastaamaan). Hän tuli meille käymään ja hänen neuvostaan menimme pian perheasiain neuvottelukeskukseen, jonne sainkin soittamalla aika pian ajan.
Olemme siellä nyt käyneet yhdessä ja erikseen ja ihan selkeästi saaneet valoa tähän meidän tilanteeseen. Kriisi on vieläkin päälläm, mutta nyt tuntuu että tästä voi selvitä. En voi kuin suositella avun hankkimista.
Meillä oli siinä mielessä hyvä tilanne, että molemmat halusimme apua. Mutta kannattaa mennä vaikka yksin, jos puoliso ei halua.
Jaksamista ja voimia!
Itsellä kaksi lasta (2 v 6kk ja 6kk) Takana 6 vuotta yhteiseloa. Ongelmat meillä ovat nyt kestäneet noin 10-12kk ja pahenee vain.
Luettuani keskustelun alkoi ihan huimaamaan ja tuli huono olo. Ihan kuin olisi itse ketjua aloittanut. Paitsi kaikkeen lisäksi omalla kohdallani toimii asiat niin että miehellä on oma elämä perheen ulkopuolella ja minulla ei. Ehkä kärjistetysti näin, mutta kuitenkin. Nyt taas miehellä takana kaksi viikonloppua pois kotonta kavereiden kanssa reissussa ja minä kotona lasten kanssa. Itse asiassa olen ollut kotona nyt viimeiset 7-8kk. Totta kai käyn sukulaisten luona ja ulkoilemassa lasten kanssa ja lasten kanssa ostoksilla ja kaverini luona kyläilemässä (hänellä samanikäiset lapset kuin minulla). En halauaisi kuin pari iltaa viikossa että päöäsen jumppaan tai kunon hiki lenkille. EI KOTIÄITINÄ OLE AINA HELPPOA! Miehen mukaan kun valitan turhasta.
Kovasti ollaan yritetty kiehen kanssa keskustella ongelmistamme, mutta saan joka kerta syyt niskoilleni että mitäs olet niin täydellinen ja onhan sinun hyvä kun itselläsi on vanhemmat jotka ovat sinut osanneet kasvattaa kuuntelemaan ja keskustelemaan. Siis keskustelu yritykseni päätyvät ihan kamalaan huutoon. Enää en halua edes aloittaa keskustelua lastemma takia.
No eihän se tietytsti noin musta valkoista ole ja saattaa ensin ulkopuolisesta tuntua että hullua jatkaa suhdetta, mutta ne hyvät päivät jarruttavat eropäätöstä. Mieheni on lapsillemme aivan ihana isä. Leikkii ja rakastaa heitä yli kaiken, mutta miksi se ei onnistu jos en ole kotona??? Ymmärrän että nuorimmaisemme kanssa on hiukan hankalaa viettää pitkään aikaa kenenkään muun kuin minun koska imetän ja pulloa ei¨lapsemme ole oppinut ottamaan.
Kaiken takana on mieheni mukaan se etten " anna hänelle silloin kun hän haluaa" . Missäs minun tarpeeni? Olen yrittänyt parantaa seksielämäämme, mutta siitä huolimatta minun huomioiminen on miehelleni ihan ylitsepääsemätön ongelma. Ei synttäreitä, äitienpäivää tai naistenpäivää... Joulun on muistanut!
Välillä tuntuu että vaadin liikaa, mutta miksi tunnen olevani VAIN lastenhoitaja, kodinhoitaja ja makuuhuoneessa tarpeellinen. En tunne itseäni rakastetuksi tai edes puolisoksi enää.
Miten saisin mieheni ymmärtämään että tarvitsen muutakin läheisyyttä kuin seksia (itseasiassa seksiä en tarvitse ollenkaan jos muutakaan huomiota ei tule)
Tulipas taas purettua pahaa mieltään... Ehkä liikaakin...
Voimia kaikille parisuhteeseen ja etenkin siihen oman elämänsä asioiden tärkeysjärjestykseen laittamiseen.
-Lapset minulla ensimmäisellä sijalle ja koska he rakastavat isäänsä todella paljon niin siksi eropäätös tuntuu liian vaikealta ja siksi myös ei siltä oikealta vaihtoehdolta.
P.S. Meillä tuollainen lahja lasku homma on ollut ajankohtainen useinkin. Mies tilannut lapsille tai minulle jotain ja lopulta minulle jää lasku maksettavaksi (siksi ne huomionoisoitukset joita on saanut ei tunnu enää miltään)
Olisi todella kiva kirjoitella ja vaihtaa kuulumisia ja purkaa tunteita " kohtalon tovereiden" kanssa. Kun tuntuu liian vaikealta purkaa mieltään aina sille uskotulle ystävällekkään. Voisi olla helpompikin jos saisi kommenttia ihan vieraalta ja saisi ulkopuolista näkökulmaa asiaan.
Kirjoitelkaa: inka-tinkerbell@luukku.com
Voisi olla yksi vaihtoehto kokeilla jakaa kokemuksia ja purkaa omaa pahaa oloaan yhdessä niin ei ainakaan ne pahentaisi keskustelun yrityksiä miehen kanssa!
Niin kuin joku jo mainitsikin, teillä ei ole mitään ehdottomia syitä eroon (väkivalta, alkoholismi etc.). Kuullostaa vain, että toiveet ja käytäntö ei kohtaa. Kai se puhuminen rakentavasti tuossa tilanteessa olisi se tärkein.
Yrittää olla syyttämättä toista ja syyllistämättä. Ja miehethän eivät osaa lukea ajatuksia tai edes vienoja vihjeitä. Mutta he janoavat arvostusta.
Jostain luin, että kun mies saa riittävän annoksen arvostusta päivässä, hänet saa taipumaan melkein mihin vaan...
En sana tarkkaan kaikkia lukenut, mutta jos ei tosiaan ole mitään väkivaltaa, alkoholismia, narsismia yms. niin enpä usko että vaihtamalla paranee. Normaalia on että jossain vaiheessa (yleensä sanotaan että seitsemäs vuosi on pahin) tulee pohdittua onko tämä oikea minulle, tulee riitoja koska lapset pieniä ja vaativat molemmilta vanhemmilta aikaa, on väsymystä jne.
Jossain oli, että alle kolme vuotiaiden lasten vanhemmilta pitäisi kieltää erot, koska se on todella koettelevaa aikaa parisuhteessa. Vaikka sitten lopettaisi suhteen, niin mikä todennäköisyys, että jos aloittaa jossain vaiheessa uuden suhteen, etteikö siinä tule samaa hankalaa vaihetta. Sitten taas mietitään eroa.
Pariskunnalta, joka vietti kultahääpäivää kysyttiin mikä on heidät pitänyt näin kauan yhdessä? Vastaus oli, että he eivät ole samaan aikaan halunneet erota, aina on jompi kumpi halunnut jatkaa ja viedä suhdetta eteenpäin. Nyt ovat enemmän kuin tyytyväisiä, että näin on ollut, eivätkä siis ole samaan aikaan halunneet erota vaan vuorotellen =)
Voisin kuvitella, että kaikissa pidempiaikaisissa suhteissa on vaikeita aikoja ja nimen omaan kun lapset ovat pieniä. Monet vaan sitten silloin päättävät erota, mikä on tietty harmi juttu. En lähde mitenkään arvostelemaan sen ratkaisun tehneitä, mutta tuskin kukaan olisi 50 vuotta yhdessä, jos ei olisi kestänyt vaikeaa aikaa suhteessa.
Omat vanhempani ovat olleet 30 vuotta naimisissa ja äitini juuri kertoi, että oli ollut todella kriisiä, kun olimme pieniä, mutta nyt niin iloinen että sen yli on jaksanut olla isäni kanssa, puolin sun toisin kestäneet.
Pitkän tauon jälkeen halusin tulla kertomaan, miten asiat meillä on edenneet. Olen joutunut omalla tahollani pohtimaan, mitä rakastaminen loppujen lopuksi merkitsee. Ja rakastaminen, minkä rakastaminen? Itseni, puolisoni, lasteni, elämäntilanteeni, oman kotini? Millainen tärkeysjärjestys näillä pitäisi olla?
Olen pahimmillaan kokenut, että minulla ei ole oikeasti ollut mahdollisuuksia vaikuttaa oman parisuhteeni tilaan. Olen joutunut odottamaan, että myös mieheni kävisi läpi samoja asioita. Tuskallisinta on, kun ei tiedä, mitä toinen odottaa. Haluaako viedä asioita parempaan vai onko jo antanut periksi.
Meillä on kuitenkin uskallettu jatkaa eteenpäin. Avainasiaksi on löytynyt YHTEINEN AIKA. Nyt olemme jo pari kertaa viettäneet aikaa kahdenkesken. (juu...jopa pari kertaa puolen vuoden aikana. tiedän, joillekin se on armottoman vähän, mutta meille siis edistyksellistä). Arki ei juuri muutu tällaisten vaikutuksesta, mutta tunnelmaan se vaikuttaa.
Yhteisen ajan lisäksi TAHTO olla yhdessä on vaikuttanut positiivisesti. En lasten vuoksi, en kodin vuoksi, enkä muiden odotusten vuoksi. Vaan itseni vuoksi. Ja myös mieheni kokee nyt näin, ilmeisesti oman pohdintansa tuloksena.
Katsotaan siis eteenpäin varovaisen luottavaisesti ja päivä kerrallaan. Pienten lasten kanssa arki on niin tuskaisen kiireistä ja väsyttävää. Joku ketjussa kirjoitti, että jokainen riidaton päivä lisää luottamusta parempaan. Se pitää paikkansa, se myös kannustaa, koska ei enää itsekään halua rikkoa vallitsevaa rauhaa minkään vähäpätöisemmän asian vuoksi.
Kyllä meillä edelleen riidellään, ollaan välinpitämättömämpiä kuin olisi luvallista ja unohdellaan asioita, joita ei saa unohtaa. Mä ajattelen, että me ollaan siinä samassa risteyksessä edelleen ja joudutaan miettiin asioita. Mutta ehkä me on päästy helikopterin kyytiin ja voidaan ainakin hetki katsoa tilannetta ylhäältä, paremmasta perspektiivistä.
ja yhdessäolon opettelu. Vaatii tietysti molempien halun yrittää. yrittäkää olla syyttämättä toisianne, vaikka se arjen tiimellyksessä on toisinaan vaikeaa. Ettette haavoittaisi toisianne enempää. Voihan olla, että miehesi purkaa pahaa oloaan sinuun koska olet se läheisin hänelle. Ja koska teillä ei ole sitä yhteistä aikaa, niin ette saa korjatuksi virheitä...
voimia kovasti!
Kirjoitit:
...kirjoitti, että jokainen riidaton päivä lisää luottamusta parempaan. Se pitää paikkansa, se myös kannustaa, koska ei enää itsekään halua rikkoa vallitsevaa rauhaa minkään vähäpätöisemmän asian vuoksi.
Tuossa on mieletäni tärkeä pointti. Mikä vähentää läheisyyttä parisuhteessa, sitä kannattaa välttää. Kun läheisyys lisääntyy, se taas vaikuttaa vähentävästi mm. riitoihin ja muihin ei-toivottuihin asioihin. Tästä siis positiivinen kierre. Hyvä lisää hyvää.
Joskus vaikka kuinka tekisi mieli lausahtaa jotain kitkerää aviosiipalle, niin kannattaa punnita, onko se menetetyn läheisyyden arvoista.
Uskon, että aviopuolisojen läheisyydelle rakentuu pitkälle koko perheen (henkinen) hyvinvointi.
Hei!
Viestisi kuulostaa ihan samanlaiselta kuin oma elämäni vielä joitakin vuosia sitten. Mutta voin lohduttaa: valoa tunnelin päästä löytyy, älä luovuta parisuhteesta! Näin jälkeenpäin katsottuna pienten lasten kanssa eläminen vain on niin vaativaa, että voimia mihinkään muuhun ei riitä millään. Ainakaan meillä ei riittänyt. Huomasin itsekin syyllistyväni siihen, että kun sain lapset nukkumaan ja sen jälkeen kaikki kotihommat tehtyä, en jaksanut sanoa sanaakaan. Tosi hienoa parisuhteen ylläpitoa...
Mutta se valo tunnelin päässä: kun lapset kasvavat ja napanuora pitenee, huomaakin yhtenä ihanana keväisenä iltana olevansa olohuoneen sohvalla kahdestaan miehen kanssa, iltaruoka syötynä, lehdet luettuna, keittiö siivottuna ja lapset kavereiden kanssa ulkona. Muistan vieläkin sen upean tunteen. Ja siitä alkoi taas parisuhteen vuoro. Lapset meillä ovat nyt 6v ja 8v, ja helpompaa on ollut ehkä pari vuotta. Mutta kieltämättä monta vuotta piti sinnitellä, mutta kyllä se kannattikin. Yhteisiä kokemuksia noinakin vuosina on kertynyt, ja niitä on hyvä nyttemmin muistella.
Yllätysten järjestämisestä: joihinkin miehiin ei yksinkertaisesti ole luotu sellaista toimintoa, että he itse automaattisesti ymmärtäisivät järjestää mitään yllätyksiä. Itsekin saisin odotella hautaan asti, jos olisin odottanut, että mieheni jotenkin alkaisi ihania yllätyksiä järjestellä. Sen sijaan kerroin hänelle suoraan: " Tiedätkö, että minusta olisi aivan ihanaa, jos sinä joskus järjestäisit meille yhteisen teatterin, viikonlopun, tanssi-illan tms. Minusta olisi ylellistä, jos minun ei tarvitsisi miettiä yksityiskohtia, vaan pystyisin vaan nauttimaan." Ja sen jälkeen harvakseltaan on jotain järjestynytkin. Telepatialla on vaikeaa johtaa, sanominen toimii paremmin.
Tsemppiä ja jaksamista teille! Omalta osaltani lopputulos on siis onnellinen, vaikka aika lähellä uupumusta ja luovuttamista itsekin kävin.
lueskeltuani pinoa, että koettakaa hyvät ihmiset järjestää sitä yhteistä aikaa parisuhteelle! Lapselle/lapsille hoitaja silloin tällöin,että pääsette yhdessä ulos.Jollei hoitajaa löydy lähisukulaisista, kummeista-palkatkaa esim. mannerheimin lastensuojeluliitolta hoitaja.Elkää kainostelko pyytää hoitoapua!
On ne menot sitten konsertissa-tai elokuvissa käyntiä,baarissa (mikä ei ehkä hyvä vaihtoehto jos parisuhde muutenkin rempallaan),tanssimassa tai vaikka sieni-tai marjametsään meno, kalastaminen...mitä nyt ennen teittekään yhdessä -ennen lapsia!Sellaista mikä oli mieluista molemmille.Eikä tätä tarvinne tapahtua joka viikko/kk...vaan silloin tällöin.Kummasti piristää molempien mieltä.(Vaikka, ehkä ikävä lapsiin voikin yllättää,ainakin mulla )Ellei nämä asiat vaan yksinkertaisesti huvita yhdessä, sitten täytynee miettiä parisuhteen älykkyyttä uudelleen?
Tai sitten koetatte ylipäätään tehdä jotain yhdessä koko perheen voimin,siis muualla kuin kotona!
Meillä esim.vauvauinti on ollut sellainen yhteinen joka viikkoinen koko perheen harrastus. Molemmat vanhemmat nautimme siitä lapsen ilosta ja riemusta mitä kokee=)
Ja toinen mieleen tullut asia on:keskustelu.Nosta " kissa pöydälle" ja kerro miltä sinusta tuntuu, kysy suoraan puolisolta samaa.Mitä hän haluaa,mitä sinä haluat?Onko suhteessa järkeä/toivoa? Syyttämättä kummiskaan toista.Vältä sanontaa:" kun et sinä koskaan..." käännä muotoon:" olisi kiva jos joskus.."
että, tämmöistä tuli mulle mieleen.Meidän oma (10v kestänyt) parisuhde on aikas hyvällä mallilla, vaikkakin kahden pienen (alle 2v) lapsen vanhempina aika/voimat tahtoo mennä täysin lapsiin ja niistä puhumiseen...ettei nyt pahemmin suhdetta ehdi/jaksa hoidella muuten.En haluaisi " leuhkia" , mutta me ei riidellä koskaan (kerran taidettu 10v aikana!).Mies sen verran hyväluonteinen, että kestää vastaansanomatta...
Meilläkin takana yli 10 vuotta yhdessäoloa. 2-vuotias lapsi. Meillä ei aiemmin ollut huonoja aikoja, mutta aloitimme yhdessäolon hyvin nuorina ja taisimme olla aika onnettomia parisuhteen " osaajia" . Itse olen koko ajan lukenut parisuhdekirjoja, pitänyt meille omaa parisuhdekirjaa, mutta ollut kyllä yksin molemmissa asioissa. Mieheni oli ehkä alusta asti hyvin itsekäs ihminen, mutta näen sen vasta nyt.
Minussakin on vikani. Nykyään olen kylmä, ylpeä, katkeroitunut ja vihainen. Olen vuosien varrella myös haukkunut miestäni (ja hän minua) mm. laiskiaiseksi, sivistymättömäksi, kusipääksi jne.
Elämä on päivittäistä riitelyä. Riidat ovat joskus ihan naurettavia, joskus ihan kunnon asioista, mutta silti naurettavia.
Kävin yksin melkein puoli vuotta parineuvonnassa. Mieheni ei suostunut lähtemään mukaan. Eilen taas ehdotin pariterapiaa (jota olen nyt 2 vuotta ehdottanut), mutta ei sovi miehelle. Minusta tuntuu, että hän yrittää väsyttää minut huonolla käytöksellään ja saada minut hakemaan avioeroa, jottei hän olisi se " ikävä osapuoli" .
Minä haluaisin sydämessäni vielä jatkaa, mutta en enää näe, että siihen on kovinkaan suurta mahdollisuutta. Rakastan miestäni (tosin se tunne on alkanut nyt kadota...) ja minusta hän on mukava ihminen. Ehkäpä luonteemme vain eivät sovi yhteen? Ehkä tosiaan ollaan liian pitkällä eikä paluuta ole?
Kotonamme minua vaivaa eniten miehen laiskuus. Hän ei halua koskaan puuhata lapsen kanssa mitään. Ulos ei ole kahteen vuoteen mennyt oma-aloitteisesti lapsen kanssa kuin n. 3 kertaa. Joudun aina pakottamaan. Talvella on liian kylmä, keväällä märkää, kesällä paistaa silmiin tai tuulee tai on liian kuuma...Sama tarina jo 10 vuotta. Ennen meillä vain oli koira.
Hänelle pienempienkin kotitöiden tekeminen on mahdotonta. Kaikesta saa aina muistuttaa. Roskiksia ei viedä ennen kuin ne rupeavat haisemaan.
Meillä on siis selkeästi jaetut työtehtävät ja siitäkin selviää, että n. 85% kotitöistä on minulla. Mutta silti sen lopun hoitaminen on miehelleni kuulemma ylivoimaista. Tietokonepeleihin ja TV:n katseluun häneltä kyllä riittää aikaa n. 5 tuntia päivässä. Mielestäni ensin työ sitten huvi ja mitä vastenmielisempi työ sitä nopeammin se tehdään.
Me emme myöskään ole olleet kahdestaan missään. Olen kyllästynyt yksin järjestämään kaikenlaista kivaa ja kuten alkuperäisellä meilläkään ei mies järjestä mitään. Kerran kymmenen vuoden aikana teki yhden kynttiläillallisen, jonka muisto lämmittää yhä.
Mieheni myös suuttuu minulle, jos sairastun tai olen surullinen tai itken. Hän ei " jaksa kuunnella minun huoliani" (koska ne on kuulemma tyhmiä). Hän ei ota minua syliin tai halaa minua kun itken. Kunpa hän tietäisi, miten vähillä eleillä saisi toisen onnelliseksi.
Eilenkin illalla sanoin yhdessä vaiheessa iltaa, että laitetaan telkkari kiinni ja ollaan vaan. Mies laittoi välittömästi telkkarin uudestaan päälle. Häntä ei huvita jutella. Täytyykö sitä nyt koko ajan muka jutella? Mielestäni, jos ollaan näinkin huonossa tilanteessa niin ei ole mitään muita vaihtoehtoja.
Sitten mieheni keksi, etten ilmaissut tarpeeksi selvästi haluavani jutella. Sanoin hänelle, että parisuhteessa on normaalia ja hyväksi jutella jatkuvasti, jotta parisuhde pysyy hyvänä. (Me ei oltu päivän aikana juteltu mistään kunnolla...vain arkisista asioista, kauppalistasta jne.) Mieheni mielestä puhuminen on tarpeetonta eikä hän ole " motivoitunut ylläpitämään tätä parisuhdetta, koska koskaan ei tiedä milloin seuraava riita tulee." Mielestäni ei ole nyt sellaista vaihtoehtoa, että " ei nyt motivoi" . Joko yritämme tai sitten lyömme hanskat tiskiin.
Minunkin miehelleni merkkipäivien huomioiminen on mahdotonta tai ainakin hyvin vaikeaa. Raskainta on huomata, että hän ilolla ostaa muille lahjoja ja vie jopa äidilleen kukkia heidän hääpäivänään -- mutta minun huomioimiseni on hirveän vaikeata.
Minäkin vain haluaisin, että minua kohdeltaisiin kunnioituksella, rakkaudella ja hellyydellä. Että minulla olisi tasavertainen kumppani, jonka kanssa elämää jakaa. Ja joku jonka kanssa jutella.
Minussakin on paljon vikaa.
Me päätynemme avioeroon. Millä aikataululla sitä en tiedä. Toivoa ei juurikaan enää ole.
En ikinä ajatellut eroavani. En koskaan. Ja eron myötä saan myös haudata haaveeni toisesta lapsesta. Ja kaikenlaisesta muusta. Sekin on surullista.
Kuulostipa kerotmuksenne tutuilta. Olen tuon kaiken kokenut ja läpikäynyt. Kävin yksin puhumassa ammattiauttajien puheilla. Ja yhdessäkin kävimme parinkin tahon luona. Mutta asiat eivät korjautuneet. Itse yritin mielestäni kaikkeni - enkä voinut enää elää onnettomana lopun elämääni. En edes lasteni takia.
Ihmettelen kommentteja, että vain alkoholismin tai väkivallan takia saa erota. Onko siis lapsille hyväksi elää tunnekylmässä perheessä, missä vain asiat hoidetaan, mutta kukaan ei ole onnellinen? Mielestäni EI.
Asia ei ratkennut hetkessä ja tosiaan kaikkeni yritin. Asiat kypsyivät omalla painollaan ja sitten sitä vaan tietää mitä on tehtävä. Meidän tapauksessa tuli ero. Eikä se nyt ole maailmanloppu lapsille. Nyt heillä on kaksi kotia, joissa on onnellisemmat vanhemmat. En tietenkään toivonut eroa kohdalleni, mutta nyt täytyy sanoa, että se oli oikea ratkaisu. En saanut avioliitosta sitä kunnioitusta ja huomioita, mitä kaipaan (enkä todellakaan ole liian vaativainen). Mutta kun homma ei toimi, ei mielestäni ole kenelläkään ole hyväksi elää ' sisältä kuolleen' elämää.
Tottakai pitää kokeilla kaikki keskustelut & kirjoittelut ja yrittää saada kommunikaatio pelaamaan. Mutta en todellakaan olisi voinut enää kirjoittaa että rakastan miestäni - en meinaan enää rakastanut. Hän suurin piirtein yrjötti minua loppuvaiheessa. Yritin vain sinnitellä viime ajat sen voimalla, että kohta pääsen pois.
Ja luojalle kiitos pääsin pois ja nyt on kaikki hyvin ja olen ONNELLINEN. Olen aina ollut itsenäinen, eli en tarvitse miestä ollakseni onnellinen. Minulla on paljon ystäviä, lapseni ja ehkä joskus tulee joku mies, jonka kanssa on hyvä olla - mutta nyt asia ei ole ajankohtainen.
Mutta kaikkea hyvää teille asian kanssa painiskeleville. Kyllä kaikki asiat järjestyvät aikanaan. Voimia!
Jasminiitalle tässä kirjoitan vielä. Meilläkin seksi on ongelma. Ja vaikka koko yhteiskunta ja jokaikinen yksilö olisi eri mieltä seuraavasta ajatuksesta, jonka esitän, niin silti uskon olevani oikeassa.
Mielestäni on väärin tunnekylmässä suhteessa vaatia kumppaniltaan seksiä -- jos siis molemmat eivät ole halukkaita. Mielestäni parisuhteen peruspilarit (kuuntelu, kunnioitus, tasa-arvoinen osallistuminen, rakastava kohtelu, huomioiminen, keskustelu) on oltava edes jotenkin kunnossa ennen kuin seksiä voi vaatia.
Mielestäni asian voisi ajatella näin:
kylmä suhde ---- keskustelu --- hellyys---kunnioitus -----seksi
(piti hiukan lyhentää janaa, koska tähän ei mahdu pitkää janaa). Mielestäni janan toisesta päästä ei voi hypätä sen toiseen päähän vaan on otettava ne askeleet myös siinä välissä. Mielestän on epäkunnioittavaa ja epäinhimillistä vaatia toiselta niinkin läheistä hellyyttä kuin seksin tulisi olla, jos koskaan ei huomioi toista, ei edes halua keskustella jne. Ymmärtääköhän joku mitä tarkoitan?
Esim. minun mieheni ei välttämättä koske minuun moneen päivään tai puhu kanssani muista kuin juuri kauppalistasta tms. mutta sitten pitäisi olla halukas seksiin. Mielestäni se on epäkunnioittavaa ja minä en ainakaan yksilönä siihen pysty. Minulle seksi on sydämen ja aivojen asia: ensin on kunnioitettava minua rakkaana vaimona ja sitten ihmisenä, joka haluaa kommunikoida. Sitten voin ilolla antautua ihanaan syleilyynkin.
Ymmärrän, että osa miehistä ainakaan ei koe näin. Heille se on vain " akti" , joka on suoritettava alta pois, koska himottaa.
Mutta näin sivullisena kommentoisin, että teillä ei kuitenkaan ole sellaisia ongelmia, joihin ainoa ratkaisukeino olisi ero: väkivalta, alkoholismi, narsismi...
Menkää hyvät ihmiset pariterapiaan!
Siis, jos HALUAT vielä yrittää...