Vaaditteko jo 2,5-vuotiaalta käytöstapoja?

Meidän tyttö vasta 2v., mutta vaadin kyllä häneltäkin jo joitain käytöstapoja. Paljon on jo jäänyt hyvin mieleen, ettei tartte edes muistuttaa. Esim. kiittää ruokapöydästä lähtiessä, tai jos janottaa ja annan hänelle vettä muistaa kyllä kiittää.



Muita tapoja... Anteeksi pyydetään (tätä saa kyllä usein muistuttaa). Ruokaa ei syödä käsin, paitsi tietty leivät jne. =) Ruokapöydässä ei huudeta eikä mitään muutakaan riehumista, myöskään lelut ei kuulu ruokapöytään. Hei, sanoo oma-aloitteisesti sekä tullessa että lähtiessä. Joskus jopa sanonut kun meiltä lähtee vieraita " kiitos käynnistä" .



Meillä tytöllä myös kova uhma menossa ja meinaa äidiltä hermot mennä välillä! =)

lapsilla on kautensa, meidän puolitoistavuotias kiittää aina kauniisti kaikesta, sanoo ole hyvä, tervehtii jokaista jne =) Mutta tiedän että tulee kausia, ettei varmaan tee mitään noista vaikka miten muistuttaisi.



Esikoinenkin pienenä oli tosi ystävällinen mutta sitten joskus vajaa 4-vutoiaana hänelle tuli kausi, ettei edes vastannut tervehdyksiin, mikä minua hävetti kovasti. Sanoin aina että täytyy tervehtiä mutta eipä kukkokaan käskien laula. Nyt tyttö on tokalla ja osaa kyllä olla hyvin kohtelias ja silleen luontevasti. Varsinkin vierailla on hyvätapainen, kotona saa joskus muistuttaa että vaikka olis raskas koulupäivä takana niin " ANNA MEHUUUUU" ei kuulosta kivalta.



Keskimmäinen on nyt kolme ja hän kyllä yleensä kiittää ja tervehtii jne mutta jos on huonolla päällä niin suu pysyy tiukasti kiinni.

yhtään tiukkapipoiselta, vaan ihan normaalilta käytökseltä. Hienoa, että vanhemmat opettavat lapsilleen noita normaaliin kanssakäymiseen kuuluvia tapoja.



Omani on vasta hiukan yli vuoden, mutta kyllä meilläkin ruokapöytä on syömistä varten (vaikka meillä vielä syödäänkin sormin hehheh!), pöydästä ei oteta mitään ilman lupaa (ei tosin vielä sinne edes ylety kurkottamaan) ja toki yritän opettaa pyytämistä, kiittämistä ja tervehtimistä, meillä kun ei puhetta vielä paljon tule, pitää vaan itse olla hyvänä esimerkkinä.



Perhekahvilassa katselen aina kauhulla lapsia, jotka kinuavat keksejä, jopa hakevat niitä luvatta pöydästä, eivät kiitä ja kiusaavat muita. Meidän poika on kyllä lujatahtoinen, että tapojen opettaminen on aloitettava aikaisin ettei olla pulassa, kun uhma iskee :-)

Tosi kova uhma on päällä. Jatkuvasti saa muistuttaa, ettei kädestä oteta toiselta leluja ja pyydetään anteeksi tarvittaessa. Olen aika tarkka, kuten ilmeisesti moni muukin :) on tärkeää, että pienestä pitäen opetellaan tapoja, jotka mielestäni ovat ihan itsestäänselviä normi arkielämässä. Anteeksi tyttö osaa hienosti pyytää jo itsekin, ymmärtää siis usein, kun on tehnyt jotain sopimatonta. Kiittämistä joudun usein muistuttamaan, se ei yleensä itsestään tule. Heipat sanotaan aina, kun joku käy kylässä tai itse nähdään kavereita tms. Ruokapöydässä yritän myös pitää järjestystä yllä ja rauhoittaa ruokailutilanteen. Joskus joudutaan kuitenkin käyttämään leikkiä hyväksi, jos ei meinaa syödä :)



Kun puhe alkaa enemmän kehittymään, kiinnitän huomiota siihen, että pyydettäessä sanotaan " saisinko" , mieluummin kuin " anna" ja että osataan kysyä lupa esim. lelua lainatessa.



Eli aikalailla samoilla linjoilla ap:n kanssa.

Me olemme " vaatineet" kiitosta, ole hyvää, päivää jne heti kun lapsi on oppinut puhumaan.



Tapakasvatus on tietysti kulttuurinen juttu. Me asumme Belgiassa ja lapset (2v ja 6v) osaavat oikein hyvin tervehtiä kädestä pitäen ja antaa kolme pusua. Tämä aina hämmästyttää ja ihmetyttää suomalaisia/Suomessa. Esim veljeni häissä meni koko kättelyjonolta pasmat sekaisin, kun poikani, silloin 4,5 v, kätteli ja pusutti enonsa ja tuoreen vaimon. Suomalaislapset ennemminkin piiloutuivat vanhempiensa jalkoihin ja ehkä juuri ja juuri sanoivat jotain.



Kyse on tietysti myös persoonallisuudesta ja lapsen kehitysvaiheesta. Eiköhän meidänkin ipanat ala jossain vaiheessa vastustamaan ihan periaatteesta.

Kyllä minustakin täytyy käytöstapoja alkaa opettaa lapselle heti pienestä pitäen, eikä se ole mitään tiukkapipoisuutta. Jos on ensimmäiset vuodet saanut riehua ihan miten vaan, niin vaikeaa sitä on sitten enää vanhempana alkaa yhtäkkiä muuttaa kodin sääntöjä. Tässähän ne käytöstavat tulevat tavallisessa arkielämässä harjoituksen kohteeksi joka päivä. Meidän kohta 3-vuotias unohtaa vieläkin niitä sääntöjä, joita on pienestä pitäen opeteltu, mutta aina niistä sitten muistutetaan uudelleen ja uudelleen. Tavoitteena on, että sitten vanhempana kiittämiset yms. tulevat luontevasti sen enempää pinnistelemättä.



Mielenkiintoista on minusta ollut seurata, kuinka vaikeaa anteeksi pyytäminen on 2,5 -vuotiaalle ollut. Siis että se ei ole pelkkä sana, jota käytetään vaan siinä on muutakin eli myönnetään että on itse tehty jotain väärää. Aivan kuten monessa tilanteessa anteeksi pyytäminen on aikuisillekin vaikea...

eli otan sen niin, että hän on todellakin sisäistänyt sen idean. Puolitoistavuotiaamme taas pyytelee anteeksi millon mitäkin ja millon kenenkin puolesta, eli vasta harjottelee.



Tuo keskimmäisemme esim kesällä suuttui ja heitti minun isäni rakkaan puisen lelun (jonka hänen isänsä oli tehnyt) seinään niin että lelu meni rikki. No, ukille tuli oikeasti paha mieli, vaikka hän toki ymmärsi poikaamme, oli itsekin ollut pienenä melkoinen " veijari" . No, siinähän istuin varmaan puoli tuntia pojan kanssa ja halusin, että tämä pyytää anteeksi. Oli tosi nolona, ei tohtinut katsoa silmiin ketään, erityisesti ei ukkia, itku tuli monet kerrat ja yritti sanoa että äiti pyytää. Lopulta sitten pienellä äänellä piipitti anteeksi ja itku tuli senkin jälkeen.



Yritimme hänelle selittää, miksi anteeksi pyydetään ja annetaan ja että vaikka hän teki hölmösti niin kaikki häntä silti rakastavat.



Esikoinen osaa itse pyytää anteeksi, kunhan on hetken aikaa kiukustaan lauhtunut.

Aikaisemmin oli ja eli kuin sika pellossa. Kyllä me koitettiin opettaa ihan vauvasta asti melkein, mutta ei vaadittu rangaistuksen uhalla. Lisäksi tyttö on aina ollut kylässä ihan lukossa, arkailee ja vieraita kotonakin arkailee, eli ei saa sanaa suustaan. Ihan toistahan se on sellaista opettaa, kun ei voi rohkaistumaan pakottaakaan. :)



Toinen lapsemme taas on vuoden ikäisenä osannut jo sanoa " Kiitos" ja " Anteeksi" . Ja alta vuoden ikäisenä jo vilkutteli hei heit ja muut tervehdykset osaa, ja on oikea seurapelle. Hänellekin alusta asti opetetaan käytöstapoja, mutta en tosiaan vaadi mitään häneltäkään ennenkuin joskus 3v, hyvähän se on toki totuttaa.

Ihan pienestä pitäen olemme opettaneet tyttäremme sanomaan kiitos, ole hyvä, antaisitko, saisinko, anteeksi...Leluja ei oteta kädestä, toisia ei kiusata, kysytään lupaa jos haluaa esim. lainata toisen lapsen lelua, jne.

Tytöllä on kova uhma päällä (täyttää joulun alla 3 v), ja etenkään väsyneenä ei aina jaksa muistaa miten kuuluu käyttäytyä, mutta muuten on kyllä aika hyväkäytöksinen ja kohtelias.

Pikkuveli 11 kk opettelee myös käytöstapoja: kiellän, jos koskee johonkin kiellettyyn, sanon " ole hyvä" kun annan hänelle lelun tai tutin, jos hän antaa minulle lelun sanon kiitos, jos sisko kiusaa häntä niin joutuu pyytämään anteeksi...En toki oleta että vauva vielä ymmärtäisi käytöstapoja, mutta tuntuu luontevalta kohdella häntä ihmisenä ja tasavertaisena perheenjäsenenä.

Kiitoksen sanomisesta, niin kauan kuin lapsi ei itse osaa sanoa, sanotaan me aikuiset se hänen puolestaan. Isommille lapsille sitten muistuttelen miten sanotaan...



Asioita pyydetään kauniisti, mutta meillä ei esikoisen ja tämän viimeisen puheen kehitys ole ollut sillä tasolla että 2,5v pystyisi käyttämään " saisinko" muotoa, eli tuossa ei ole voinut olla kovin tarkka. Tämä siis puheen kehityksen mukaan opetettu. Lisäksi jos lasta ujostuttaa ja ei saa sanaa suustaan, ei olla vaadittu, vaan silloin me aikuiset sanomme hänen puolestaan. Eli kaikki eivät todellakaan ole yhtä reippaita ja puhu vieraille! Esim. pahasti ujostelevaa lasta en laittaisi käskemällä/pakottamalla puhumaan vieraille, ettei vierailutilanteista jäisi pakokauhua ja jännittämistä, vaan lapsen tahtiin sopivasti. Tässä siis toimitaan kuten yleensäkin ujon lapsen kohdalla- ei pakoteta sosiaalisissa tilanteissa olemaan reipas.



Lähtiessä vilkutetaan ja sanotaan (sitten kun osataan) heit.



Ihan selvää on ettei kädestä viedä leluja ja jos viedään ne palautetaan omistajalle. Lupaa kysytään, mutta tässä meillä pojalla (ekalla jo koulussakin on edelleen vaikeuksia, toimii ennemmin kuin kysyy), mutta tytöllä tämä näyttää olevan paremmin sisäistetty (puhuu, mutta ei toimi). Ihan kuin tässä olisi luonne-eroja toiminta-aktiivisuuden ja temperamentin mukaan.



Anteeksi pyytämisen minä olen ottanut ohjelmaan vasta kun lapsi ymmärtää sen. En halua siitä sellaista opetettua automaattia, vaan ihan aidon anteeksipyynnön. Ennen kuin lapselta on pyydetty tuota anteeksi pyytämistä, vanhempi on pyytänyt anteeksi hänen puolestaan.



Ja mitä tulee mieleen noista lapsista jotka ottavat pöydästä lupaa kysymättä ja kulkevat pitkin asuntoa ja sikailevat. Voi olla että ovat tottuneet tähän käytökseen kotona ja automaattisesti vain toimivat muuallakin näin. Silloin en sanoisi että lasten käytöksessä on mitään tuomittavaa, vaan vanhemman jossei puutu tilanteeseen. Ei meilläkään kotona niin tarkkoja olla ruokatilanteissa kuin mitä kylässä ollaan- kotona voidaan jopa sikailla. Ei meillä esim. kotona lapset yleensä joudu pyytämään lupaa ottaa pöydästä, silloin syödään kun ruoka on pöydässä ja se on tarkoitettu syötäväksi. Varsinkin pieni lapsi voi kylässä automaattisesti toimia kotona opitun mukaan ja vasta vanhemmiten muistaa paremmin " kyläkäytöksen" ja " kotikäytöksen" eron. Mutta silloin vanhemman pitäisi kyllä puuttua tuohon.



Eli en taida olla siis ihan yhtä tarkka kaikista noista kohdista niin aikaisin. Mutta pääsääntöisesti olen samoilla linjoilla. Ja kyllä olen saanut lasten kanssa jo kehuja ja vähemmän mairittelivia katseita (esikoisella ollut vaikeuksia saada kaikkea ruokaa alas ja esim. kerran kun maistoi kylässä, on tullut saman tien spontaanisti uloskin ja joskus samassa kylässä ei pystynyt syömään ottamaansa piparia ja sanoi sen maistuvan oudolle, niin taas tuli katse), sen mukaan mistä lapsesta on kyse (se eloisampi ei yleensä saa niin paljon kiitosta kuin rauhallisempi lapsi, vaikka kiittää yhtä hyvin) ja kuka on vastapuoli.

Hän vasta opettelee puhumaan.



Mutta kyllä mä pyrin heti opettaa häntä sanomaan kiitos enkä anna.



Tuota " saisinko" sanaa mun täytyy ensin opettaa ukolle... häneltä tuntuu tulevan tyyliin " anna kaukosäädin" eikä " voitko antaa kaukosäätimen" . Ensin mun pitää opettaa hänelle käytöstapoja ja sit pojalle. ;)

ja vasta sitten edellyttää sitä lapsen suusta. Jos vanhemmat tiuskii toisilleen, ei sano kiitos jne, on aika kornia laittaa lapsi sanomaan niin. Ja kyllähän ne muksut imee kaiken kotona puhutun itseensä (käytöksen toki myös). Totta myö se, mitä insinööriäiti kirjoitti. että ei ole lasten vika, jos sikailevat ja käyttäytyvät huonosti. kyllä se niiden vanhempien vika on. se tekee siitä vieläkin nolompaa, jos lapsi ei osaa käytöstapoja. Eli silloin ei vanhemmatkaan niitä osaa:/ (tai eivät vaadi lapselta).

Meillä on 2v7kk poika ja ollaan vaadittu peruskäytöstä ihan alusta asti - kiitos, saisinko, anteeksi jne. Tosin tuo anteeksi on kummallisen vaikea oppia. Poika ymmärtää kyllä, jos on tehnyt jotain väärin ja saattaa ilmaista siitä tullutta pahaa mieltä itkulla, mutta se sana ANTEEKSI ei vain tule! Onpa tullut tuon vuoksi jo istuneeksi päiväkodissa jäähyllä. Onneksi kaikki tällä hetkellä vielä ratkeaa sillä, että poika haluaa antaa halin ikäänkuin pyytääkseen anteeksi - se riittää meille.

Unohdin mainita sen, että alusta asti vaatiminen tarkoittaa puheen tuottamisen alusta asti. Siihen asti ollaan itse sanottu kiitos jne. ja katsottu poikaa kannustavasti. Että ei vaadittu vielä laitoksella käytöstapoja kun kakkasi hoitajan päälle :)

Kuten joku sanoi niin koko elämähän on yhtä tapakoulua ja tarkoituksen on meilläkin kasvattaa lapsi, joka osaa käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla tilanteessa kuin tilanteessa :)



Eli kiitos, heihei, anteeksi, miten pyydetään nätisti jne.



Eihän nämä tietenkään aina onnistu ja aina saa muistuttaa, mutta kyllähän siinä tuntee tiettyä ylpeyttä, kun lapsi ruoan jälkeen sanoo esim. mummolle, että " kiitos, oli hyvää ruokaa" :)



Oma esimerkkihän tässä on kaikkein tärkein mun mielestäni.



Tuohon anteeksi pyytämisen vaikeuteen. Samaa on havaittavissa täälläkin, että 3,5 vuotias katselee muualle eikä millään pyytäisi anteeksi. Mutta niin kauan hommaa jatketaan, että katsoo silmiin ja sanoo sen sanan. Pelkkä halaaminen ei meillä riitä...

Meillä lapsille on " opetettu" käytöstapoja alusta saakka eli siis kun itse käyttäydymme " oikein" niin kai se tarttuu väkisinkin lapsiinkin. Ei me ainakaan olla mihinkään ikään sidottu tätä juttua saatika sitten puhumisen oppimiseen tms. Lapset kyllä osaavat nyt reilu 2 ja 4 vuotiaina käytöstavat, mutta on kyllä sitten ihan eri asia kuinka he niitä käyttävät. Meidän uhmaisen 2.v tämän hetkinen pravuuri on heitellä puuroa käsin lautaselta lattialla ja yrittää osua sillä koiraan, isot naurut päälle jne.... Ei me kyllä tallaisia tapoja olla opetettu, eikä myöskään omalla esimerkillä opetettu =))



Minusta on sitten pääasia että lapset kuitenkin tietävät kuinka PITÄISI käyttäytyä ja osaavat sitten vähän fiksumpina ja vanhempina ainakin käyttäytyä oikein.



t.kolomonen, jonka lapset joskus kylässä (esim. mummolassa) käyttäytyvät miten sattuu, koska siellähän äiti ei mahda mitään ja mummi ei kiellä mistään!!! Tooosi Hauskaa!

ja nyt 3.5vuotiaani muistuttaa äitiä että sano terveydeksi kun hän juuri aivasti ja " käsi suun eteen" kun yskähdin :-) Poika myös pyytää anteeksi niin monta kertaa kun niitä pieruja tulee : anteeks anteeks anteeks ...



arkielämän käytöstavat todellakin kunniaan.

vaatia esim. että osaa kylässä olla koskematta jokaikiseen koriste-esineeseen tai että ravintolassa ei juosta ympäriinsä ja kiljuta. Nämä pohdituttavat. Milloin ko. taitoja voi alkaa opetella tai vaatia lapselta?

-Jos sattuu käymään niin että poikaamme ujostuttaa eikä saa sanottua esim. kiitos vaikka pyydämme niin sanomaan, sanomme sitten hänen puolestaan.

-Emme pakota pyytämään anteeksi, se pitää tulla sydämestä. Tämä opetetaan vain esimerkin voimalla, ei käskemällä.

-Kylään mennessä poika heti kärttää herkkuja, se on mielestäni ymmärrettävää mutta sanon aina että ei nyt/hetken kuluttua tms. Jotkut pitävät tätä herkkujen kärttämistä huonona käytöksenä, minusta kuuluu ikään ettei vielä osaa hillitä kaikkia mielitekojaan tai lähinnä pitämään niitä salassa. Kyllä aikuinenkin haluaa kylässä esim. kahvin mutta me emme sitä pyydä vaan kohteliaasti odotamme tarjotaanko :)



Ystäväni kattaa nykyään kahvipöydän vain aikuisille (minulle ja hänelle), pojallemme hän sanoo että menkää leikkimään (hänen poikansa kanssa). Arvatkaa miltä pojasta tuntuu katsoa vierestä kun aikuiset syö keksiä.. Epäkohteliaasti(?) otan pojan syliin ja annan keksin hänellekin.. Ja edes kupillisen vettä.

Itse tarjoan aina myös lapsivieraille jotain, mehua ja muumikeksiä vähintään. En minäkään pidä siitä että pöydässä norkoillaan ja pullaa vedetään kaksin käsin mutta kyllä jotain on kaikkien tasapuolisesti saatava.

Jotkut lapset taas saavat viedä leluja ruokapöytään, meillä ei ole koskaan tehty niin. Juontaa juurensa siitä että jotkut vanhemmat huijaamalla yrittävät saada lapsensa syömään, ts. antavat leikkiä pöydässä ja lippaavat samalla ruokaa lapsen suuhun. Meillä syödään sen verran kun on tarvetta ja sitten pois pöydästä. Alun " syömättömyyden" jälkeen tämä tapa on palkittu!



Nyt ollaan isojen haasteiden edessä kun poika ymmärtää mikä on oikein ja väärin, tietää mitä saa tehdä ja mitä ei, mutta ei piittaa säännöistä tai tekee jopa päinvastoin kun pyydetään. Kumpa tämä uhmaikä olisi jo ohi....

Meillä on ainakin tiukka kuri, jos ollaan esim. ravintolassa (harvoin tietty!) ettei siellä lähdetä juoksentelemaan minnekään ympäriinsä. Paikalla istutaan ja siinä voi sitten katsella kirjaa tai vastaavaa. Parhaita ovat ravintolat, joissa on otettu lapsiasiakkaatkin huomioon esim. leikkinurkkauksella.

Mitään niin ärsyttävää ei ole, kuin kiljuvat ja ympäriinsä juoksentelevat mukulat, kun itse olet tullut nauttimaan illallista ja toivot saavasi sydöä rauhassa...;)

Nykyään myös kylässä kielletään poikaa koskematta tavaroihin, joihin selvästikään ei toivottaisi koskevan. En minäkään välitä, jos vieraat lapset tulevat meille ja räpläävät kaikki mahdolliset koriste-esineet ja tavarat hyllyistä. Ajattelen tämän siis omalta kantilta: mitä toivon, ettei meillä tehdä, en anna pojankaan tehdä muilla.



Aika hyvin meidän poika kyllä jättää jo rauhaan kaikki nappulat, stereot, koriste-esineet sun muut. Lähinnä rynniin vaan suoraan lastenhuoneeseen ja etsii käsiinsä autot ja muut lelut ja leikkii niillä.

Usein poika haluaisi raahata lelut (kylässä siis) olkkariin ja alkaa autoleikkiä esim. olkkarin sohvalla. Siitä olen kysynyt sitten lupaa, että saako poika leikkiä siinä. Kaikki kun ei tykkää sellaisestakaan.



Mutta niin, mielestäni 2,5v:lta saa vaatia jo tietynlaista itsehillintää esim. niiden tavaroiden hipaamisessa:)



sitruska