Miten ajattelette ihmisistä, jotka uhraavat kaiken toisen vuoksi? (ov)

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 21:42"]

Olen itse tälläinen. Olen toisen ihmisen takia menettänyt oman mielenterveyteni. Olen myös antanut vimeisistäni ja kärsinyt hetkellisesti. Enkä myöskään opi "virheistäni" vaan teen saman toistuvasti. Autan siis mielelläni muita, mutta yleensä se ampuu yli.

[/quote]

Olen myös suhteen takia lopettanut kavereiden tapaamisenkin -ap

Ajattelen, että ihminen ei ole kasvanut vielä aikuiseksi.

Halusiko se toinen kaikkea sitä uhrautumista? Itse en ainakaan haluaisi, että seurustelukumppanini alkaisi elää vain minua varten ja minun kauttani. Todella rasittavaa. Ihmisellä pitää olla omia kavereita ja/tai harrastuksia, omia juttuja.

Kaikki tuntemani sellaiset ihmiset ovat onnettomia. Ei kaikkea omaa kannata uhrata. Katkeroituu pakostakin.

Huono itsetunto, liika miellyttämisenhalu, läheisriippuvuus?

En tiedä ketään sellaista. Ajattelen aina, että jotain he saavat itsekin. Ei siinä oikeasti muuten vain tule oltua. Enkä saamisella itse nyt tarkoita materiaa.

Miksi aloitista peukutetaan? Ihan vain myötätunnosta? Vai tekeekö aloittaja toisten mielestä jotain "hyvää", että jes, lisää tällaista

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 21:49"]

Kaikki tuntemani sellaiset ihmiset ovat onnettomia. Ei kaikkea omaa kannata uhrata. Katkeroituu pakostakin.

[/quote]

Se onneton olo on ollut olemassa heissä jo ennen tällaisia suhteitakin. Se ei siis "johdu" siitä suhteesta. Toki voi olla helpompaa olla yksin kun ei törmää omiin rajoihinsa, joita se toinen ikään kuin tuo esille.

Jos parisuhteen vuoksi, en ymmärrä. Mutta jos lapsi vaikeavammainen tai hyvin vakavasti sairas, kunnioitan.

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 21:57"]

Jos parisuhteen vuoksi, en ymmärrä. Mutta jos lapsi vaikeavammainen tai hyvin vakavasti sairas, kunnioitan.

[/quote]

Miksei parisuhteenkin vuoksi, jos uhrautuja ei ole onneton? En oikein ymmärrä logiikkaasi.

Rasittava uhriutuja.

Luulin aikoinaan, että erään sukulaiseni puoliso on tällainen. Ehkä onkin. Hän siis kesti hankalaa ja veemäistä puolisoaan, ja siis se uhrautuminen oli mielestäni sitä, että vaikka toinen kohteli huonosti eikä näyttänyt arvostavan, tämä uhrautuva ei lähtenyt lätkimään ja otti kohtelun vastaan motkottamatta :( . En tiedä kaikkea, sillä olin vasta lapsi, kun seurasin heidän elämäänsä etäältä. 

Mutta. En enää tiedä, onko kyseinen henkilö kärsinyt siitä, että on "uhrannut kaiken". Hän on päässyt ns. toteuttamaan itseään tavalla joka ei monelle ole mahdollinen, eli puolisonsa työtuloilla tehnyt erästä hommaa (eräänlaista kulttuurityötä) josta ei makseta palkkaa, mutta josta hän on saanut arvostusta ja päässyt viettämään aikaa rakastamansa aiheen pariin. Ehkä puolisokin on alkanut arvostaa eri tavalla.

Lisäksi puoliso näyttää vanhoilla päivillään muutenkin tasoittuneen, eli mitään ilkeilyä en ole enää havainnut. Lisäksi puoliso ansaitsee edelleen hyvin, joten elämä on mukavaa ja nyt on rakas lapsenlapsikin jne.

Nuorempana pidin häntä ihan käsittämättömänä uhrautujana (ulospäinkin näytti siltä, että hän kärsi), mutta nyt tavallaan kadehdin, hän on ainoa suvussamme, jonka liitto siitä on ehjä (! Todellakin näin...) ja elämä näyttää hyvin hyvälle. Eli se on ollut työvoitto.

Mietin, että ihmisellä on varmasti rankka tie edessään, sillä kukaan ei voi loputtomiin olla kynnysmatto. En halveksu tai vähättele, sillä itsehän siinä eniten kärsii. 

Jos kyseessä olisi läheinen, niin toivoisin myös että henkilö ei tee lapsia ennen kuin on oppinut elämään ihan omaa elämää -ottaen vastuun siitä ja määrittäen omat rajat. Usein muiden jatkuva miellyttäminen ja tarpeiden täyttäminen kertoo siitäkin, ettei tosiasiassa osaa/halua ottaa vastuuta omasta elämästä ja sen mielekkyydestä. Sellainen on rankka lähtökohta lapsille syntyä, sillä ne lapsetkin syntyvät usein vain tarjoten "uhrautujalle" sisällön ja uuden uhrautumisen kohteen. Ja kirjoitan näin, koska olen itse ollut samanlainen.

Tsemppiä sinulle ap! Mutta vinkkinä voisin sanoa, että tuo ei lopu ennen kuin opit itse ymmärtämään, että vain sinä ajat itsesi tuohon. Vain ja ainoastaan sinä pakoilet omaa elämääsi. Siitä on pitkä tie muuttua, mutta se on sen arvoinen. Et voi muuttua ennen kuin näet itsesi syypäänä tilanteeseesi.

Itsekin teen noin, mutta mitä ap. tarkoitat yliampumisella? Jotkin rajat täytyy itselläkin pitää tai tulee vihaiseksi ja väsyneeksi ja katkeroituu. Hyvää tekeminen toisten hyväksi on joihinkin meihin sisäänrakennettu, eikä se ole sinällään mikään vika tai vamma tms.

Silti tarvitsemme palautumisaikaa ja jotenkin ravita itseämme niihin tarpeisiin, joita meillä on. En osaa oikein selittää näin omaishoitajana, mutta jostain ne voimat pitää ammentaa. Pitää olla omia hetkiä, ulkoilua, ystävien tapaamista jne...jotain mistä saa niitä voimia.