Epäkiitolliset appivanhemmat!

MInä en kestä näitä miniöitä, jotka askartelee, piirtelee, väsää jouluksi lapsenpaskan väristä sinappia muka lastenlasten nimissä ja sitten kerjää kiitosta siitä, että ovat ihan pyytämättä nähneet vaivaa. Antaisivat lasten tehdä asioita itse siinä vaiheessa, kun osaavat kirjeen päälle itse nimen kirjoittaa ja postimerkin hankkia. Siihen asti ne kaikki kortit jne. on sama asia kuin huomionkipeän miniän valitus siitä, että appivanhemmat ei omatoimisesti hoida lapsia, joita eivät ole itse tehneet.

Hei ap, pidä varasi ettei luiskahda marttyyriyden puolelle. Jos tahdot kiitokset omaan piikkiisi eikä perheen piikkiin, voithan kysäistä aina tilaisuuden tullen, jotta tulivatko lähettämäsi paskartelut perille.

Niin, lisään vielä, että tässä ei ole vain kyse lasten askartelusta. Esimerkiksi kuvakirjat ovat täysin minun tekemiäni. 

No, en usko, että minusta saa marttyyria ;) näin yhtä kuvakirjaa täällä taas vääntäessäni tuli vain tällaista mieleen. Kiitos vastauksista! Ap

Minä ihan pienesti osaan samaistua anoppiisi. Olen päällisin puolin avoin ja kohtelias ja ns. tilanneherkkä mutta pienikin erehdys ja menen lukkoon vastaavankaltaisissa tilanteissa. Minun on vaikea jopa kiittää pöydässä, jos joku on joskus sanonut, että olen unohtanut kiittää. En tiedä, miksi taannun tässä lapsen asemaan.

Kaikista vaikeinta on kiittää isoista ja tunteita herättävistä lahjoista. Samalla tavalla en osaa ottaa osaakaan. Olen tännekin kirjoittanut, miten kohtasin kuoleman ensimmäistä kertaa ja koin täysin epäonnistuneeni asian käsittelyssä ja sain kyllä riittävästi kuraa niskaan täälläkin. En ole hyvä ottamaan osaa. En tiedä, miksi en. Tuntuu, että olen siinä rajalla, että menetän kontrollin itsestäni enkä voi olla sellaisella rajalla. Se ei vain ole mahdollista.

Olen sittemmin kohdannut kuoleman uudelleen ja jälleen epäonnistuneesti vaikka niin kuvittelin, että pystyn ottamaan oppia ensimmäisestä epäonnistumisestani. Joitakin asioita tein vähän paremmin mutta sen tärkeimmän ihan yhtä huonosti ja kyvyttömästi.

Luulen, että asiaan liittyy suurien tunteiden isoeleinen julkituonti.. Inhoan sitä piirrettä muissa ihmisissä, siis kun jotkut onnittelijat tai suruun osaaottavat kääntävätkin jutun ikään kuin itseensä ja pitävät tunteistaan ja kokemuksistaan isoa ääntä. Koen aina myötähäpeää, koska eniten tunteita esiin saa tuoda vain asianomainen ja hänen läheisensä (puoliso, lapsi). Muiden pitää kai kasvatukseni mukaan olla taustalla. Pelkään kai alitajuisesti, että pitäisin isoa meteliä omista tunteistani, jos en tiukasti kontrolloisi itseäni ja antaisi ns. kylmää ja kovaa mielikuvaa muille.

Mahdatko ap edes tietää, mitä tarkoittaa epäkiitollinen. Se ei ole sama kuin kiittämätön.

Ap oletkohan minun veljeni vaimo? Vanhempani ovat vähän tuollaisia

Kuulostaa vähän mun vanhemmilta. Asutaan ulkomailla ja yhteydenpito tapahtuu lähinnä sähköpostitse aikaeron takia. Meillä on kaksi pientä lasta joiden kuulumisia kirjoittelen ja laitan valokuvia. Lähetetään aina myös joulukortit ja pienen lahjapaketit jouluisin. Vanhempani eivät koskaan vastaa viesteihini, ei edes "kiitos viestistä ja kuvista", mutta parin kuukauden välein pukkaa tekstaria "olis kiva välillä kuulla kuulumisia..". Nyt on alkanut toden teolla kyrsiä tää yksipuolinen yhteydenpito enkä aio enää kirjoittaa yhtäkään monologia, en lähettää joulukortteja enkä varsinkaan lahjoja! Ja kyseessä ei siis ole mitkään eläkeläiset jotka eivät osaisi käyttää sähköpostia, heillä ei vaan tunnu olevan mitään käytöstapoja!! Kaiken huippu oli tytärtäni odottaessani äidin kommentti "toivottavasti se näyttää sit ihan sulta" ja ainakin minä koin tämän suorana loukkauksena miestäni kohtaan.

Ei tää nyt siis ihan sama asia ollut kuin AP:n kokema käytöstapojen puuttuminen, mutta heti tuli omat vanhempani tuosta mieleen :)

Vähän sama. Ollaan nyt miehen kanssa erottu ja yhä pidän anoppia kartalla lasten juhlista, esiintymistä ym, hankin heille lippuja, järjestän tapaamisia ym, koska jos en sitä tee, niin isonvanhemmat eivät näe lapsiaan, koska sekä anoppi että poikansa ovat niin passiivisia, että eivät mitään tapaamisia koskaan saa järjestettyä. 

Ja ei kiitoksen sanaa ole kuulunut. Ei myöskään kuulumisia kyselty eikä jaksamisia, vaikka ex-mieheni lähti yllättäen toisen naisen kanssa uutta elämää rakentamaan. Minkäs teet. 

Up

Minusta sinä olet outo huomionkerjääjä. Appivanhempasi näkevät erointeisesti, että sinä ja imehesi olette avioliitossa nyt yhtä, ja riittää kn kiittää tästä sitä, jolleon helpompi puhua. Sulle selvästi ei ole.

ja jos sinä lähetät jotain lapsien piirustksia, niineipä siitä sinua muutenkaan tarvitse kiittää, lähinnähän se kiitos kuuluu lapsille.

Kuin olisin itse kirjoittanut! Mulla ihan samanlaiset appikset. Eivät koskaan kiitä, soittele, kysu kuulumisia. Jos emme itse soita, voi mennä puoli vuotta ettei niistä kuulu mitään. Koskaan eivät ole auttaneet tai tarjonneet apuaan, esim lapsia eivät ole hoitaneet koskaan minuuttiakaan. Lähetän paljon lasten kuvia, askarteluja, ostan joululahjat jne - ei koskaan mitään kiitosta, ikinä. Ei edes miehelleni. Olen aina ollut heille kohtelias, ystävällinen ja haluaisin läheisen suhteen koska ovat ainoat isovanhemmat. Mutta eivät ne vaan halua. Olen ollut 15v naimisissa ja tänä aikana appikset eivät ole kutsuneet kertaakaan kylään! Ei siis koskaan. Ajoittain, pari kertaa vuodessa sit itse soitetaan ja kysutään saako tulla. Kutsun heitä toki meille mutta eivät käy kuin kerta vuoteen.

Eipä mulla ole muuta neuvoa kuin että luovuta: ( itse olen 15v yrittänyt, ponnistellut, nähnyt vaivaa. Eikä mitään kiinnostusta ja vastakaikua. Olen tullut tulokseen että syy on anopin. Anoppi kun kyllä rakastaa tytärtään, pitää päivittäin siihen yhteyttä, hoitaa tyttären lapsia. Pojastaan ei välitä eikä pidä yhteyttä. Tytär ehkä tuo sisällön elämään ja pojan perhe sitten on vähän turha tai jotain vastaavaa. Olen nyt jo luovuttanut, toista ei saa muutettua.

Tsemppiä ap, tiedän tasan muten pahalta tuo tuntuu. Kaikki kirjoituksesi esimerkit ovat minunkin kohdallani samoin, ellei jopa pahemmin. Vika lienee anopin tunne-elämässä.

Minkä takia lähetät lasten kuvia ja kortteja isovanhemmille? Piristääksesi heitä? Muistoksi lastenlapsista? Vai saadaksesi itsellesi kiitosta ja kunniaa?

Minulla ei ole tästä mitenkään kauheaa ahdistusta :) lähinnä vaan tuntuu oudolta tuo, ettei koskaan kiitetä. Onko sellainen tapana muuallakin? Pointtini oli se, että tuo - minusta - tärkeiden pienten sanojen ja tekojen puuttuminen ihmetyttää joskus, ei muuta. Ap

Lähetän kortteja ja kuvia siksi, että kuvittelen isovanhempien niistä ilahtuva. Lapset ainakin ovat aina iloisia, kun tekevät kortteja isovanhemmille ja kun postitamme ne yhdessä. Siinä kaksi syytä. Minä itse saan kunniaa ihan muilla keinoin :)

Hassu tämä palsta, kun joku heti vetää johtopäätökset, että minun kanssani on vaikeaa jutella ja siksi appivanhemmat kiittävät miestäni. Kyllä me olemme täysin puheväleissä, ja yritän pitää yllä hyviä suhteita lasten takia myös. Ei tässä ole nyt ihan kyse appivanhemmat - miniä - pojan perhe -asetelmastakaan. Pyysin ajatuksianne siitä, miksi mahdollisesti voi olla vaikeaa kiittää, pyytää anteeksi jne, kun se olisi ihan luonnollista? En minä ole mikään hirviö, jolle ei voisi sanoa kiitos tai vaikka onneksi olkoon synttäripäivänä. Tätä vain mietiskelen. Ap

Tsemppiä AP, kuulostaa kurjalta. Minulla ei ole kokemusta vastaavasta, mutta kai niillä appivanhemmillasi on vain käytöstavat hukassa/eivät välitä/eivät ole kiinnostuneita.
Millaisia he ovat lastenne seurassa, miten suhtautuvat lapsiinne?

En oikein osaa samaistua ap:een, koska minua ei kiinnosta suhde appivanhempiin. Toimeen tullaan kun nähdään, mutta sukua ei voi valita. Ei tarvitse yrittää. Sitäpaitsi ihmismieli toimii niin, että kun aikasin jätät heidät rauhaan ja lopetat yrittämisen, niin kohta vonkuvat ovella. Saattaa ensin tulla piikittelyä mikset ole kutsunut tms. Jos näin, sanot että kutsuit muttei ollut kiinnostusta tulla kyläilemään. Ei kiinnostaisi tippaakaan, jos olisin kengissäsi. 

Minulla on hyvin samantapainen anoppi (appiukko on jo kuollut), sillä erotuksella, että  ei hän kiitä miestänikään. Tuntuu tosi oudolta ja jotenkin tyhmältä kun on saattanut nähdä suurenkin vaivan (esim. juuri nuo valokuvakirjat) ja sitten ei kuulu yhtään mitään. Teimme viime jouluksi aikuisen tyttäreni kanssa mummulle valokuvakirjan, tyttäreni kesällä kuvasi mummun upean puutarhan, ja minä syksyllä tein kirjan. Ei mitään, ei sanaakaan koko kirjasta. Nyt sitten, melkein vuoden jälkeen, selvisi, että kirja on mummulle tosi tärkeä ja rakas.  Hän pyysi tyttäreni kuvaamaan puutarhan uudestaan keväällä ja toivoi uutta kirjaa keväisestä puutarhastaan.

Olin syksyllä Amsterdamissa työporukan kanssa ja ostin mummulle pari erikoisen väristä  amarylliksen sipulia (siis ei ne sipulit ole erikoisen värisiä, vaan ne kukat, jotka niistä tulee). Mieheni sitten vei ne äidilleen, kun en itse päässyt sinne. Ja mitä kuului? No ei tietenkään yhtään mitään.  Olisi edes tekstarin laittanut, tai kiittänyt sitten kun nähtiin.

En tiedä, olen näistä aika paljon miehenikin kanssa puhuttuani tullut siihen tulokseen, että paitsi että tämä on huonoa käytöstä, tämä on jotenkin myös kulttuurikysymys. Koetaan jotenkin vaivaannuttavana sanoa se kiitos, tai onnitella. Koetaan vaikeana myös ottaa se kiitos vastaan, tai onnittelut tai surunvalittelut, mummu on näissä tilanteissa selvästi vaivaantunut.

Olen yrittänyt ymmärtää - silti tilanteet tuntuvat aina yhtä oudoilta, ja aina hämmästyn, kun mitään ei kuulu.

Olen itse todennut, että anopilleni on kestämätöntä mokata. Sama se onko kyseessä pieni tai iso asia, hänelle ei saa mistään huomauttaa, hän ei pysty mitään pahoittelemaan. Suhtaudun häneen vähän kuten kuvittelisin suhtautuvani aasialaiseen, jolle on maailmanloppu menettää kasvonsa. Lapsille olen sanonut, että mummi ei oikein osaa tätä asiaa, se on hänen puutteensa, eikä hän varsinaisesti tarkoita pahaa.

Kummallista se toki on. Luulisi, että itsellekin tulisi parempi olo, kun sanoisi esim. "Voi anteeksi, pistin vahingossa tähän ruokaan XXX vaikka sinähän sanoit, ettei se käy" tai "Voi harmi, unohdin kokonaan sen lasten elokuvan, jota te niin odotitte", jolloin asia jää niin pieneksi kuin se onkin, sen sijaan, että mököttää ja saa lapset (ja aikuiset) pahalle mielelle. 

Juuri tuota ajan takaa, kiitos! Hassua, minäkin tein anopin ja apen talosta ja puutarhasta valokuvakirjan koko vuodelta. Mukana olivat vieraat, lapset, jne. otin kuvia eri vuodenaikoina, juhlissa yms. Tein tosi henkilökohtaisen lahjan ja kuvasin tosiaan koko vuoden, samoin tein kirjasta mahdollisimman kauniin. Ainoa kommentti oli, että "kyllähän tuollaiseen aikaa saa uppoamaan". Kuitenkin anoppi esittelee kirjaa kaikille ja se näyttää olevan hänelle tärkeä. Ehkä tämä oikeasti on kulttuurikysymys, jostain syystä kiitosta ei voi vain sanoa minulle.

Tottakai voisin lopettaa kaiken askartelujen ym. lähettämisen, mutta miten ihmeessä selittäisin sen lapsille, joille on tärkeää niitä lähettää isovanhemmille. Hehän ovat minun lapsiani ja siksi heille(kin) muiden huomioiminen on tärkeää ;) 

Minusta myös on niin, että jos sanat kiitos tai anteeksi ovat jotenkin liikaa, niin aina voisi kiertoteitse kerta arvostavansa vaikkapa sitä, että haluan ylläpitää lasteni ja isovanhempien suhdetta tai pahoitella tapahtunutta. Mutta kun ei.

no, ei aihe ole niin vakava, nyt joulun alla tämä vaan taas tuli mieleeni.