Oletko koskaan ajatellut ottaa sijaislasta perheeseenne?

Lapsi ei ole kenenkään sijainen.

Kiinnostaa minuakin kovasti. Minulla taas on erityislapsista työn kautta paljon kokemusta.

toinen olisi halukas ja toinen ei. Itse ehkä voisin ajatella, mutta mies ei halua.

Meillä on yksi lapsi ja enempää emme voi saada. Parisuhde voi hyvin ja minäkin olen lastentarhanopettaja. Olen monesti miettinyt, että voisimme olla sopivia sijaisvanhemmiksi. Kuitenkin loppujen lopuksi ajattelen, että taidan olla niin mukavuudenhaluinen etten halua sekoittaa "helppoa elämääni"...

Minua ajatus houkuttelee ja tunnen, että voisin olla siihen valmis. Mies ei. Itse olen terveydenhoitaja-lastentarhanopettaja ammatiltani ja voisin ajatella, että sopisin sijaisäidiksi. Meillä on kolme omaa lasta, joten tiedän, mitä ison katraan kanssa eläminen vaatii. Myös erityislapsista on kokemusta, ei tosin omina.

Sijaisvanhemmuus vaatii tietenkin sitoutumista ja on vaativaa. Haluaisin silti kuulla kokemuksia, onko kellään sijoitettuna lasta/lapsia, minkä ikäisiä ja kuinka elämä sujuu?

kiitos!

vaimo ei haluais mutta minä mies haluaisin ja lapsia on entisestään omia, miten me saataisiin asiat niin kuin itse haluaisi? :)

Tosin meillä ei ole pelkoa, että meitä hyväksyttäisiin sijaisvanhemmiksi. Pride-valmennukseen kyllä ja sijaisvanhemmiksi teoriassa, mutta käytännössä ei meille lapsia sijoitettaisi koskaan. Tämä johtuu siitä, että mä itse olen aikoinani ollut sijoitettuna biokodin ulkopuolelle, useampia vuosia lastenkodissa. Tämä on sosiaalitoimistossa sellainen leima otsassa että minut voi tuntematta ja tutustumatta leimata kelvottomaksi ihmiseksi :/

Tosin meillä ei ole pelkoa, että meitä hyväksyttäisiin sijaisvanhemmiksi. Pride-valmennukseen kyllä ja sijaisvanhemmiksi teoriassa, mutta käytännössä ei meille lapsia sijoitettaisi koskaan. Tämä johtuu siitä, että mä itse olen aikoinani ollut sijoitettuna biokodin ulkopuolelle, useampia vuosia lastenkodissa. Tämä on sosiaalitoimistossa sellainen leima otsassa että minut voi tuntematta ja tutustumatta leimata kelvottomaksi ihmiseksi :/

Näin ulkopuolisena mistään mitään tietämättömänä mä laittaisin sinut sijaisvanhempien kärkikastiin, koska taidat tietää oikeesti miltä eläminen muualla kuin biologisessa perheessä tuntuu. ohis.

ravaamassa meillä pari kertaa kuukaudessa vakuuttamassa lapselleen, että "kohta pääset pois tästä kamalasta paikasta". Ne lapset on niin rikki, että sivustakatsojana tekee pahaa, mutta biologinen vanhemmuus menee kaiken aiheuttamansa kamalan edelle.



Lapsia meille voisi tulla, mutta ei niiden vanhempia.

Mutta tuskin siihen koskaan ryhdyn. En ole miehelleni koskaan asiasta tosissani puhunut ja luulen, ettei mieheni ole valmis. Hän on enemmän ydinperhetyyppiä. Lisäksi mietin, kuuluuko omien lasteni menettää vanhempien aikaa, voimia, rahaa ja huoneitaan siksi, että meille tulisi vieraita lapsia asumaan. Ok, ehkä ihan tervettä oppia antamaan muillekin, mutta en tiedä silti...



Meillä on siis omia lapsia kolme. Ehkä voisin ajatella sijaisvanhemmuutta sitten, kun isommat lapset esim. lähtevät opiskelemaan. Ehkä siinä vaiheessa kukaan ei tuntisi menettävänsä mitään. Mutta sen miehen kanssakin asiat täytyisi ensin puhua...

Sitten kun lapsi / lapset ovat isompia. Tai ns. tukiperheeksi voisi ryhtyä.

Tosin meillä ei ole pelkoa, että meitä hyväksyttäisiin sijaisvanhemmiksi. Pride-valmennukseen kyllä ja sijaisvanhemmiksi teoriassa, mutta käytännössä ei meille lapsia sijoitettaisi koskaan. Tämä johtuu siitä, että mä itse olen aikoinani ollut sijoitettuna biokodin ulkopuolelle, useampia vuosia lastenkodissa. Tämä on sosiaalitoimistossa sellainen leima otsassa että minut voi tuntematta ja tutustumatta leimata kelvottomaksi ihmiseksi :/

Näin ulkopuolisena mistään mitään tietämättömänä mä laittaisin sinut sijaisvanhempien kärkikastiin, koska taidat tietää oikeesti miltä eläminen muualla kuin biologisessa perheessä tuntuu. ohis.

näin on sanonut moni muukin tuttu, jopa yksi lastensuojelun piirissä työskentelevä ystäväni. Mutta käytännössä sosiaalityöntekijöillä on harvemmin oikeasti aikaa tutustua sijaisvanhemmiksi pyrkiviin niin, että he pystyisivät näkemään yksilön ajatusmaailmaa kauniiden puheiden läpi. Useimmiten tarkastellaan lähinnä tiliotteita ja rekisteritietoja pikaisen haastattelun jälkeen, ja kyllähän se minun menneissä osoitetiedoissani näkyy, että monen vuoden ajan kotiosoite oli lastenkodissa.

Mutta ehkä lähden joskus sotimaan systeemiä vastaan :) mutta jälleen kerran yksi vasta sitten kun omat lapset on isompia, he kun ovat vielä alle kouluikäisiä.

Kävimme PRIDE -valmennuksen ja aloimme odottaa, että meille sijoitettaisiin lapsi. Meillä tilanne muuttui sittemmin muusta syystä, emmekä tällä hetkellä ole käytettävissä. Valmennuksen jälkeinen aika oli kyllä rehellisesti sanottuna aikamoinen pettymys. Toki valmennuksen yhteydessäkin varoitettiin, että saattaa kulua aikaa, ennen kuin me olemme sopivimmaksi katsottu perhe lapselle, jolle perhettä etsitään. On hyvä, että asiat mietitään tarkasti ja nimenomaan niin päin, että lapselle etsitään sopivaa perhettä eikä päinvastoin.



Mutta odotusaika osoittautui paljon pidemmäksi ja tuskaisemmaksi kuin osasimme aavistaa. Sosiaalitoimi oli selvästi aliresurssoitu ja useammastakin meistä koulutetuista perheistä tuntui, että meidät hylättiin oman onnemme nojaan. Kukaan ei vastannut puheluihimme eikä ottanut meihin muuten yhteyttä mitään kertoakseen. Samaan aikaan mediassa rummutettiin silloinkin, kuinka sijaisperheistä on huutava pula. Varmasti se on tottakin, mutta kun olet itse valmiina odottamassa eikä mitään tapahdu ja kuukaudet kuluvat, alkaa tuntua että ihmiset ympärilläkin jo alkavat miettiä, onko meissä jotain vikaa kun meille ei lasta löydy, vaikka sijaisperheistä on valtava pula. Tuskin kukaan ehkä ihan niinkään ajatteli, mutta siltä alkoi vähitellen tuntua.



Tästä asiasta ei juurikaan missään keskustella. Ehkä lasta odottavat perheet eivät uskalla tai halua kertoa, että vaikka varmasti perheistä onkin pulaa, on myös perheitä, jotka koko ajan odottavat. Odotus ei olisi niin vaikeaa, jos edes parin kuukauden välein saisi 5 minuutin puhelun tai muun viestin siitä, että perheen olemassaolo vielä muistetaan. Tässä minusta on sosiaalitoimella parantamisen varaa. Kun perheitä saadaan, heistä pitäisi hieman pitää edes huolta, vaikkei se kenenkään merkittävin työtehtävä tietenkään olekaan.



Ehkä kaikissa kunnissa tilanne ei ole tämä, mutta ainakin eräässä suuressa kaupungissa on.

Sijaislasta en ole koskaan miettinyt. Adoptoida olisin halunnut, jollei elämä olisi mennyt näin kuin meni eli minusta tuli liian pitkäksi aikaa b-luokan kansalainen ja nyt olen jo ikäloppu aloittamaan prosessin.



Tukihenkilöksi olen miettinyt rupeavani, mutta en ole jaksanut lähteä siihen sen enempää virallisella taholla tutustumaan. Tapaan kuitenkin erästä ihmistä (jonka kanssa taatusti saisi tuon virallisenkin statuksen) ilman virallisen tahon tietoa / maksuja aika ajoin silloin kun meille sopii. Tämä järjestelmä toimii meillä.

mutta meitä tuskin kelpuutettaisiin, kun minulla on masennustausta...

vaan tarjota kodin lapselle... Mietimme sijaisvanhemmaksi ryhtymistä mutta tulimme siihen tulokseen, että emme tässä elämäntilanteessa pystyisi tarjoamaan pitkäkestoista kotia sijoitetulle lapselle. Meidän perheelle lyhyempikestoinen sijaisvanhemmuus sopii paremmin - siihen oli helpompi saada mieskin mukaan. Toimimme siis kriisiperheenä - meille sijoitetaan lapsia kiireellisesti ja lapset ovat meillä vuorokaudesta muutamaan kuukauteen. Kriisiperheenä toimimisessa on se etu, että voimme halutessamme pitää taukoa (kun meillä ei ole sijoitettuja lapsia) ja ilmoittaa, kun olemme taas käytettävissä. Meillä kriisiperheenä toiminen mahdollistaa minun kotona olemisen mutta en suunnittele tekeväni tätä ikuisesti.

Lapsuuden kodissa oli sijaislapsia ja niin minustakin tuli sijaisäiti. Olen ollut jo melkein 25 v. Nyt aikuinen perheellinen tyttäreni toimii tukiäitinä ja hänellä on tarkoitus myös ottaa sijaislapsia, jos niitä hänelle annetaan. Ei aina elämä sijaislasten kanssa jätä negatiivista elämään.

Mulla on itselläni erityislapsi, jonka kanssa on taisteltu paljosta, ja voitolle on päästy. Nyt tuntuu siltä, että tällä kokemuksella meillä olisi annettavaa ja voisimme hyödyttää muita.



Toisaalta juuri siksi emme taitaisi kelvatakaan. kun on se erityislapsi kotona, vaikkakin jo teini ja asiat hyvällä mallilla. Sekin epäilyttää, että kestäisikö lopulta enää uusia samanlaisia taisteluita ja mitä jos niissä epäonnistuisi sittenkin? Kestäisikö sitä?



Ja lopulta, viimeiseksi: Mulla on ollut oman erityislapseni äitiydessä tärkeää se, että olen pystynyt (joitain jaksoja lukuunottamatta) käymään töissä ja luomaan uraa ja että mulla on jotain, missä olen muutakin kuin vaativan erityislapsen äiti. Siitä pitäisi sijaisperheeksi ryhtyessä luopua, joten ei se taida tulla kysymykseen.

Lisäksi mietin, kuuluuko omien lasteni menettää vanhempien aikaa, voimia, rahaa ja huoneitaan siksi, että meille tulisi vieraita lapsia asumaan.

Meillä oli neljä lasta sijoitettuna minun jo ollessani teini. Silti se oli aivan kamalaa. Nuoremmille sisaruksilleni varmasti vielä inhottavampaa. Kotona ei saanut ikinä sanoa mitään negatiivista näistä toisista lapsista. Harrastuksista joutui tappelemaan, mitään kalliimpaa ei saanut harrastaa, eikä lomilla menty ikinä minnekään ulkomaille. Olen katkera vieläkin. Äitini halu auttaa ja rakastaa kaikkia lapsia, pilasi minun lapsuuteni.

Vanhemmat halusivat kovasti auttaa muita lapsia ja siitä seurasi se, että omat jäivät sivuun. Ei ole kivaa joutua luopumaan omasta huoneesta siksi, että sinne muuttaa täysin rajaton alkoholistiperheen lapsi, jota pitää ymmärtää, vaikka se leikkelisi biolapsen vaatteet riekaleiksi.

mutta todennut sitten, että ehkei musta kuitenkaan olisi siihen. Mä karjaisen helposti, kun menee yli, ja luulen, että sijaislasten kanssa menisi välillä aika helposti yli.

mutta todennut sitten, että ehkei musta kuitenkaan olisi siihen. Mä karjaisen helposti, kun menee yli, ja luulen, että sijaislasten kanssa menisi välillä aika helposti yli.

minä en saisi lasta meille... kun eihän voi elää "normaalia" elämää, eli sitä, että välillä voi vanhemmalla mennä hermo.. :/

mutta voi olla, että jos sitten joskus kun olen "aikuinen" :) ja olen rauhallisempi, voisin harkita uudestaan, olenhan vasta 25v vaikka onkin jo 2,5 v lapsi meillä... onhan tässä vielä aikaa kasvaa :)