G:Asia, josta koet syyllisyyttä äitiydessäsi?

vaan lapsi joutui katselemaan sitä menoa kolme ensimmäistä vuottaan.

Vauva vasta 3 kk, joten kyllä tässä vielä ehtii :D

Ulkoillaan paljon, päivät ovat säännöllisiä ja ruoka terveellistä..mutta välillä ottaa niin paljon päähän lasten touhut ja riehuminen, sitten ärähtelen ja papatan ihan turhan paljon.

ja että mieluiten vaan vietän aikaa itsekseni touhuillen (lukien, netissä, tv:tä katsellessa, käsitöitä tehden, siivoten) kuin lasten seurana.



Ja siitä että en luo lapsilleni mitään kunnon rutiineja, tyyliin tähän kellon aikoihin ruoat, tällöin ulkoilua ja tähän aikaan nukkumaan.



Ruokaa saa 4-5 kertaa päivässä, mutta sekin voi olla vaan voileipää.. no aamupuuron saa joka aamu lämpimänä, mutta sekin on valmispuuroa. Ja kellon ajoilla ei ole juuri mitään väliä, sitten kun lapset valittavat nälkäänsä tai itsestä tuntuu että on jo pakko antaa jotain ruokaa, edellisestä ruokailusta niin kauan.



Ulkoilla ei kovinkaan monena päivänä viikossa. Isompi ulkoilee jo itsekseen, mutta pienempää vien ulos ehkä pari kertaa viikossa, hyvässä lykyssä.



Muutenkin koen syyllisyyttä siitä, että vaikka lapseni minulle rakkaita ovatkin ja heille koitan sen parhaani mukaan näyttää ja sanoa, ei perhe ja lapset ole koskaan olleet mikään unelma, pikemminkin välttämätön "paha/pakko".

Usein mietin mielessäni, että menisipä aika äkkiä ja pääsisin taas elämään itsekkäästi itselleni. Tiedän, ettei noin saisi ajatella, mutta jos rehellinen olen niin se on totuus...

-työmatkat ja kaikki muut "poissaolot"

-raivostuminen

-töihin meno yleensä

(kun lapset 1,5v)

-kun en leiki lasten kanssa "tarpeeksi"



jne jne

syyllisyyttä siitä, että vauvavuotena olin masentunut :(

Kun en jaksa/kiinnosta leikkiä esikoisen kanssa enkä jaksa pitää vauvaa sylissä enkä jutella ku ihan vähän päivittäin. Laitan vauvan aina vaan kattomaan mobilea kun se on hereillä. Välillä säälittää ja väkisin lepertelen sille jotakin.

Tupakoin osan aikaa raskaudesta, en ulkoile tarpeeksi lapseni kanssa, en leiki tarpeeksi, olen kokajan väsynyt jne. Koen myös huonoa omatuntoa huonosta rahatilanteesta.

-Väsyneenä rähiseminen lapsille töiden jälkeen

-Töihin meno lasten ollessa vielä pieniä

-Parisuhdekriisi lasten ollessa nuorempia ja oma masennukseni, josta olen toipunut kylläkin

-etten pystynyt synnyttämään alateitse

-En myöskään leiki tarpeeksi usein

Rakastan lapsiani ja perhe on ollut pitkäaikainen unelma, miehelleni just välttämätön pakko. Haluaisin lisää, mies ei

-en laita mielestäni tarpean monipuolista ja terveellistä ruokaa lapsille



-hermostun joskus liian helposti uhmikselle



-olen tosi huono leikkimään / touhuamaan lasten kanssa, en kerta kaikkiaan tiedä mitä niiden kanssa voisi tehdä. Niinpä koitan keksiä päivän aikana mahdollisimman paljon toimitettavia kotitöitä, jotta ei jäisi aikaa leikkiä lasten kanssa...

- vuorotyöstä, olen paljon pois iltaisin ja viikonloppuisin (olen yh)

- siitä, että lapset eivät saa normaalia parisuhteen mallia, koska en seurustele

että tein lapsen väärän miehen kanssa. Ihmisenä ja puolisona ihana, mutta teki jotain peruuttamattoman kamalaa ja vaikka olenkin miehestä eronnut niin lapsi tulee tästä vielä kärsimään :(

Painin päivittäin sen kanssa, miten ratkaisen ongelman. Isällä ja lapsella on lämmin suhde, mutta lapsen tulevaisuuden kannalta (yhteiskuntaa ja sosiaalista kanssakäymistä ajatellen) olisi parempi kun isä vaan katoaisi. Mutta jos erotan lapsen isästään kokonaan, lapsi kärsii ja tulee vihaamaan minua myöhemmin. No, tulee joka tapauksessa. Olen paska paska äiti, kun ikinä olen lapsen tähän maailmaan saattanut. Vaikka häntä yli kaiken rakastankin, enkä luopuisi mistään hinnasta. EN tiedä mitä tehdä. Mikään ulkopuolinen taho ei koe tätä omaksi alueekseen että sais edes keskusteluapua ja näkökulmia. Ahistaa.

varsinkin siirtymävaiheissa, kun ollaan lähdössä matkalla tai tulossa matkalta ym. Mun lapsi on herkkä ja ihana eikä tee itse mitään mikä oikeuttais mun hermostumiseen, yleensä syy on siinä että mä en ole ennakoinut asioita tai vahtinut lasta riittävästi.(Hän on siis taapero eikä vielä puhu mut ehtii joka paikkaan). Mut vaikka mä tiedän et asiat ei ole niin vakavia ja mun ei pitäis hermostua eikä ainakaan näyttää sitä lapselle, saati papattaa hänelle niin mä en aina pysty hillitsemään itseäni. Mä vaan hermostun siitä kontrollin puutteesta, siitä tunteesta että vaikka kuinka yritän et asiat sujuis niin ne ei meinaa sujua sittenkään.

täällä palstalla...

osaa enkä jaksa leikkiä.

että mulla on tosi lyhyt pinna nykyisin. Ihan liikaa hermostun ja liian usein ja mitättömistä asioista.



Onneksi sentään olin vähän pitkäpinnaisempi, kun lapset olivat ihan pieniä, mut ei se kai käy puolustukseksi.

Toki päivittäin leikin jne. mutta arkisin olen ehkä tunnin verran yhteensä hänen kanssaan tekemisissä. Pitkä päivä hoidossa + menee aikaisin nukkumaan kun ei nuku päiväunia (ei nukahda hoidossa kun antavat lapsen tulla sängystä pois melkein heti jossei nuku). Meillä on lapsen kanssa hyvät välit, minulle kiukutaan yhtä paljon kuin annetaan pusujakin...eli ei ehkä tarvitsisi miettiä tämmöisiä.

Joten kai mun pitäisi potea huonoa omatuntoa vähintäänkin siitä, että olen tällainen heiluri. Joinakin päivinä olen mielestäni maailman surkein äiti, koska

- en osaa laittaa kuin joitakin harvoja ruokia (joten meillä syödään neljän päivän sykleissä samoja sapuskoja)

- olen turhan tarkka siivouksesta ja hygieniasta (eräänlainen pakko-oire) ja käytän hirveästi aikaa siivoamiseen ja ärsyynnyn lasten sotkuista

- en jaksa jatkuvaa kotona oloa ja "raahaan" lapsia vieraisille, perhekahviloihin, kerhoihin yms. tai kutsun meille vieraita, eikä lapsilla ole kovin usein ihan vaan pelkkiä kotipäiviä, vaikka kotihoidossa ovatkin

- vähintään kerran viikossa kyllästyn ja turhaudun aivan totaalisesti tähän kotiäitinä olemiseen, en millään näe tällä mitään merkitystä, ja vihaan sitä olemassa olemattomuuden tunnetta, jonka tämä saa aikaan (minua ei ole enää olemassa, on vain näiden lasten äiti ja tämän miehen kotiorja)

- olen omassa lapsuudessani kokenut ja nähnyt asioita, joita lapsen ei olisi tarvinnut nähdä eikä kokea, ja sen vuoksi minulla on jokseenkin kieroutunut suhde esim. alkoholiin, ruokaan ja moneen muuhunkin asiaan, enkä tiedä, miten opetan lapsilleni neutraalin suhtautumisen näihin asioihin

- en osaa tai jaksa huolehtia omista tarpeistani, toiveistani ja hyvinvoinnistani, vaan asetan muiden hyvinvoinnin omani edelle niin pitkään, että lopulta makaan vuorokauden sängyssä peiton alla itkemässä, kun en enää jaksa

- en ole korvaamaton, lapsilla on isä, joka selviää aivan kaikesta: kotitöistä, vaipanvaihdosta, lasten ruokkimisesta ja muustakin hoitamisesta.



No, useimpina päivinä sentään osaan ajatella järkevästi ja tajuan, että on onni, kun lapsilla on hyvä ja osallistuva isä. Tajuan myös, että tämä kotiäitiys ei ole mulle elämäntapa, vaan rajallinen ajanjakso, joka loppuu kyllä aikanaan. Ymmärrän, etten minä itse voi lapsuudelleni mitään, mutta kiinnittämällä tietoisesti huomiota esim. siihen, minkälaista suhtautumista ruokaan näytän lapsilleni, he eivät välttämättä suoraan peri minun kieroa suhtautumistani (ja toisaalta, onneksi heillä on myös se isä, jolla on varsin terve suhde mm. ruokaan). Voin opetella laittamaan uusia ruokia, ja tiedostamalla liiallisen siivousvimmani pystyn rajoittamaan sitä, sotkukin kuuluu elämään ja lapsella on oikeus leikkiä, ja ainakin mun lapseni pääsevät tapaamaan erilaisia ihmisiä. Tiedän, että olen niin hyvä äiti kuin ylipäänsä mun on mahdollista olla, mutta eikös ne heikotkin hetket kuulu äitiyteen...

miten surkeasti hoidin esikoisen ensimmäisen uhman! Ajattelin lapsen olevan paljon kehittyneempi kuin oli, vaadin häneltä liikaa ja olin törkeän vihainen, kun lapsi ei toiminut "fiksusti". Vasta myöhemmin tajusin, kuinka typerä olin. Hävettää joka kerta, kun asia tulee mieleen!

Huudan ja nalkutan lapsille liikaa. Olen laiska leikkimään. Ja muutama juttu tuon 23:n kirjoituksesta kolahti...