Mitä mieltä olet toiminnastani kohta 3v. uhmistytön kanssa, olenko liian tiukka?

En voi ymmärtää, miten lapsi voisi saada olemiselleen ja tekemiselleen enemmän huomiota, sillä puuhastelemme paljon yhdessä. Nyt, kun lapsi on isompi, saa myös valita usein, mitä haluaa tehdä, mihin puistoon mennä ym. Toki ulkoilemme aamuin illoin, sen päätän minä, aina:-)



-ap

-ap

Kukaan ei ole täydellinen, mutta rajoja ja rakkautta on oltava. Hyvä itsetunto ja omanarvontunto yhdistettynä kykyyn ottaa toiset ihmiset aidosti huomioon on minun tavoitteeni kasvattajana.



Yhteiskunta on täynnä erilaisia pelisääntöjä ja useimmiten ne omat tarpeet JOUTUU laittamaan sivuun, kun on otettava muita huomioon. Elämä on jatkuvaa tasapainoilua omien halujen ja yhteiskunnan vaatimusten välillä. Joskus saa tehdä just, niinkuin haluaa ja joskus joutuu tekemään kaikenlaista ikävää, joka ei voisi vähempää kiinnostaa.



Minusta nykyaikana ongelmana on lähinnä se, että palvotut pikkutyrannit eivät ole oppineet ottamaan muita ihmisiä ja yhteiskunnan pelisääntöjä kunnolla huomioon, kuin se, että he joutuisivat koko ajan tukahduttamaan niitä omia tunteitaan ja tarpeitaan. Ennen ehkä oli niin.

ei saa lapsia, jotka palvelevat äitiään. Sillä saa avuttomia, itsekeskeisiä lapsia, jotka eivät osaa tehdä mitään ilman patistelua.



Minustakin pitää joustaa välillä, 3-vuotiaan ei tarvitse olla kuin armeijassa. Ja jos 1-vuotiaasta asti on tottunut hakemaan huomiota "uhmaamalla", voisi ap oikeasti mennä itseensä ja miettiä, miten sitä positiivista huomiota antaa. Ei vain sanoin, vaan myös teoin. Ap ei halua nähdäkseni kuitenkaan kritiikkiä, vaan vahvistusta toiminnalleen, koska puolustelee itseään koko ajan.



Itse kamppailen samojen asioiden kanssa, minulla 1,5 vuotias ja 3 vuotias. Minä joudun paljonkin miettimään käytöstäni, koska arki helposti ajautuu siihen, että lapsi saa negatiivista palautetta ja palkinnon sijaan tarjotaan rangaistusta esim takavarikkoa. Se ei ole paras tie, mutta sille lähtee helposti.

riippuu paljon lapsesta että millainen kasvatus sopii. Tästä lapsesta olis varmaan tullu kunnon pikkutyranni jos ei olis vedetty tiukkoja rajoja ja vaadittu sopivasti omatoimisuutta ja yhteisten sääntöjen noudattamista. Nyt on ihana ja viisas 5 v.

Minä en tekisi noin, mutta ymmärtääkseni yleinen mielipide on, että tuommoinen pitäisi olla.



Tuommoiset asiat, esim. housut eivät tule ongelmaksi, kun ne on nostanut jalkaan ja on mielestäni teillä lapsi ottanut sen asian taisteluasiaksi. Jos olisit ne nostanut, ei olisi taisteluasia. Minusta 3v. on pieni ja häntä voi auttaa pukemisessa vaikka itse osaisikin. 5 vuotias on jo sen ikäinen, että pitäisi itse osa ja viimeistään eskarissa ei enää äidin avustaa, paitsi luistimissa tarvittaessa. Samoin tuon ei pääse ylös -asian on ottanut taisteluaasiaksi. Kuulostaa siltä, että häneltä on vaadittu jonkin verran liikaa elämänsä aikana, isomman asioita ja nyt hakee apua itselleen käyttäytymällä kuin pieni tyttö. Mitä tapahtuisi jos nyt teet, mitä hän pyytää.



Lasta saa rakastaa, lapselle saa antaa periksi ja lasta saa auttaa vielä kouluiässäkin, kunhan samalla huolehtii siitä, että lapsi oppii myös itse, lapsi oppii ymmärtämään rajoja (meillä tehokas, ei voi antaa sitä ruokaa kun meillä ei ole, pitää hakea kaupasta (2-vuotias meilä). ym, mutta nyt on mentävä, koska omani huutaa. Olen sitä mieltä, että liikaa ei saa huudattaa. Mistä tiedät, minkälaisessa tilassa lapsi oikeasti on?

Minusta nuo pari eka kertoo siitä, että lapsi tuntee itsensa pieneksi, haluaa olla pieni eikä vielä liian iso. Jos olisit nostanut housut, kun eka kertaa sitä pyysi, niin todennäköisesti asia olisi jo ohi.



Miksi en antaisi lapselle jotakin mitä hän pyytää, vaikka hänen omaa leluaan? Pyydänhän minäkin joskus mieheltäni jotain ja lapseltanikin. Miksi lapsi tekisi sinun pyyntösi mukaan, jos annat esimerkin, että tee itse. Ei tietenkään kaikkea passata lapselle, vaan tasapainoa.

kasvatusvirheistäni (paitsi oman lapseni niitä itse äitinä toistaessa, ehkä) tätä yhtä enempää.



-ap

Ensin ap kysyy että onko liian tiukka. Kun aiallisen kriittiset vastaukset eivät miellytä, hän heittäytyy marttyyriksi, "onneksi muiden ei tarvii kärsiä".



Ap, ihan oikeasti, sinun kannattaisi opetella menemään itseesi ja ottamaan kritiikkiä vastaan, koska siten voi oppia ja kehittyä.

-ap

siis tällä palstalla ihan järkevä keskustelu päättyy aina tähän. asiattomiin kommentteihin ja syyttelyyn. se ei ole rakentavaa ja aiheutta vaan pahaa mieltä, se kai on tarkoituskin? purkaa omaa turhautumistaan muihin?

Kannattaa kuitenkinvähän miettiä, miten sen toteuttaa... Toimintasi on mielestäni ihan ok, tuota ekaa kohtaa kyllä jäin heti miettimään. Minä en antaisi lapsen juosta ympäriinsä housut nilkoissa. Napakasti sanot, että housut ylös tai sitten menet ja nostat ne itse. Kaikissa tilanteissa kannattaa miettiä, mennäkö mukaan tuohon lapsen pelleilyyn. Aina ei ole järkevää jättää asiaa sikseen, jos lapsi ei itse asiaa tee. Silloin otetaan jämäkämpi puhetyyli esiin ja ehkä tehdään asia sitten itse (siis aikuinen). Siinä täytyy aikuisen osata hiukan haistella tilannetta, että miten kannattaa toimia.

Ensin ap kysyy että onko liian tiukka. Kun aiallisen kriittiset vastaukset eivät miellytä, hän heittäytyy marttyyriksi, "onneksi muiden ei tarvii kärsiä".



Ap, ihan oikeasti, sinun kannattaisi opetella menemään itseesi ja ottamaan kritiikkiä vastaan, koska siten voi oppia ja kehittyä.

siis tällä palstalla ihan järkevä keskustelu päättyy aina tähän. asiattomiin kommentteihin ja syyttelyyn. se ei ole rakentavaa ja aiheutta vaan pahaa mieltä, se kai on tarkoituskin? purkaa omaa turhautumistaan muihin?

Minusta viestit oli päinvastoin tosi asiallisia eikä niinkään syyttäviä. Ap pyysi mielipiteitä kasvatuksestaan ja sai niitä hyväksyvään ja kriittiseen sävyyn. Ei minusta mitään kovin ihmeellistä olla sanottu. Toisten mielestä ap on juuri sopivan tiukka, toisten mielestä vähän liian.

Älä ap ota itseesi. Teet niinkuin teille sopii, itse tunnet lapsesi parhaiten ja tiedät miten hän reagoi. Ja kuten huomaat, moni tekee samoin, eivätkä he ole sen enempää väärässä tai oikeassa, he kasvattavat itselleen ja lapsilleen sopivalla tavalla.

Itse ehkä taipuisin hieman hellempään linjaan.. mutta on tosiaan vaikea sanoa tuntematta ap:n lasta ja tilannetta. Mutta tosiaan 3v on pieni, ja tahtoo vielä olla vauvana hetken. Kohta sekin hetki sitten on ohi, kun lapsi kasvaa.

Parempi hiukan tiukahko linja kuin lepsuilu. Ja pääasia, että linja pysyy samana samoissa asioissa aina. Ettei jonain päivänä ole eri linja.



Rakastamista on nimenomaan rajojen asettaminen lapselle. Joutavalla temppuilulla lapsi hakee juuri niitä rajojaan ja siitä lapsi tietää, että hänestä välitetään ja huolehditaan. Toki täytyy myös muistaa kehua ja kannustaa, kun hommat toimii.



Itse oli vanhemmille lapsille aikanaan ehkä liiankin tiukka, mutta osaavatpa käyttäytyä ja saavat paljon kiitosta fiksusta käytöksestään. Kuopukselle olen ollut lepsumpi, mutta silti monen mielestä tiukka. Ja säännöt on mulla aina samat. Meidän 3v tietää oikein hyvin, että apua saa pyytämällä, mutta huutamalla ei saa mitään. Tosin ei kuopus erityisen vaikea olekaan, mutta huutamalla ei saa mitään läpi. Huutamisen jälkeen pyytää anteeksi ja pyytää nätisti, jos haluaa apua.

Mulla tuli vähän paha mieli tästä keskustelusta. Jäin kiinni tuohon uhmaan. Mä en tiedä miten te muut ymmärrätte uhman, mutta mun mielestä se on lapsen kyvyttömyyttä hillitä tunteitansa tilanteessa, jossa ei saa tahtoansa läpi tai ei osaa/kykene tekemään tahtomaansa asiaa.



Omasta mielestäni ei kannata käyttää kovin paljon paukkuja siihen riitelyyn, että kulkeeko lapsi sisällä housut puolitangossa vai ei. Siitä on ihan turha riidellä kovinkaan pitkään. Toinen vanhempi vetää housut ylös ja toinen antaa olla housut nilkoissa, jos lapsesta se hyvältä tuntuu.



Omien lasten kohdalla tuollainen temppuilu kertoo yleensä siitä, että vanhemmilla ei ole ollut syystä tai toisesta riittävästi huomiota lapselle. Lapsen maailmassa negatiivinenkin huomio on parempi kuin ei mitään huomiota, joten ainakin meillä tuollainen temppuilu juuri kertoo siitä, että vanhempi ei ole ollut täysillä mukana. Omien lasten kohdalla noihin tilanteisiin tosiaan auttaa se, että otetaan syliin, luetaan satuja, leikitään. Kun lapsi saa riittävästi huomiota, niin ei tarvitse temppuilla.



Raskasta tietenkin on se, että temppuilua tapahtuu juuri silloin kun itse on heikoimmillaan (työkiireitä, sairautta, tiukat aikataulut, viimeisillään raskaana, yövalvomisia tms.)



Mä en siis koe ap:n kuvaamia tapauksia uhmaksi, vaan ihan äidinkaipuuksi. Omien lasten kohdalla tuntuisi siksi pahalta komentaa lapsia oman tilapäisen kyvyttömyyteni vuoksi.



En sano, että ap:n 3-vuotiaalla temppuilu johtuu huomionhausta, mutta omien kohdalla siitä yleensä on kyse. Ei siis uhmasta.



Uhmaankaan ei mun mielestä auta kurittaminen (jäähyt) ja komentaminen kuin lyhyen aikaa. Tärkeintä uhmassakin on sanoittaa ne lapsen tunteet ja sillä lailla opettaa tunteiden hallitsemista. Totta kai pitää olla rajat ja niitähän siinä uhmassa koetellaan, mutta ei siitä jäähystä ole paljon iloa jos lapsi ei opi tunteiden hallintaa eikä ymmärrä miksi joutuu jäähylle.

miten lapseni "uhmailu" voisi olla äidinkaipuuta. Kuten kerroin, olemme todella paljon kahden, lapsi siis kotihoidossa. Käy kerhossa, mutta pääosin olemme rauhassa, meillä käy joku tuttu lapsi joskus kylässä ja tapaamme muita puistossa. Saa todella äidiltä huomiota, mutta en nyt "liiaksi" paapo. Muitakin hoitajia on, käy mummilassa, kummisetänsä hoitaa meillä silloin tällöin. Isänsä kanssa viettää kahden aikaa joskus viikonloppuisin. Mutta, äiti on tärkeä... äiti on aamulla, äiti on yöllä, äiti on illalla, äiti puhaltaa ym. En ymmärrä, miten voisin olla enemmän läsnä kuin olen?!?



-ap

kyllä-ei missään nimessä POIS! -linjalla, on kovin, kovin vaikeaa ottaa "väkisin" syliin ym. Joten kyllä meillä on huudatettu siinä ihan vieressä, kunnes on "valmis" tulemaan syliin ym. Kun ei vaan se huomioiminen (mitä-tahansa-tekisi) aina vaan auta!!



- todellakin kaikkea hienovaraisesti kokeillut, nöyrä ja epäonnistumistakin kokenut ap

lastenkasvatuksesta, lainata useampia kirjoja lasten kehitysvaiheista, kattaen vaikka vuodet 0-5, ymmärtäisit kirjat luettuasi miksi lapsi käyttäytyy eri ikävaiheissa erilailla, ja miten silloin on hyvä toimia. Jämäkkyys= yleensä puupäisyyttä, äideiltä. Ja jos lasten kasvatus olis niin yksinkertaista kun ap luulee, ni miksi sitten sinullakin on näitä ongelmia? Olisko aika vähän sunkin löysätä pipoa, ja katsoa vaikka ensimmäiseksi millainen on lapsen aikakäsitys, kolmevuotiaana. Lapset oppii matkimalla 7 ikävuoteen asti, se miten teet ja toimit on tärkeintä, sanallisen opastuksen ymmärtäminen tulee hyvin pitkällä jälkijunalla 3 vuotiaalle.

En osaa sanoa toimiiko ap oikein vai väärin. Nämä taisi olla vain esimerkkitilanteita, jotka hänellä itsellä on nyt sattuneet jäämään mieleen, emmehän me muut tiedä mitään mitä näiden lisäksi on tapahtunut kolmen vuoden aikana :).



Olen itse oikeastaan miettinyt, miten mahtaisin toimia tyttölapsen kanssa (oma esikoinen sattuu olemaan poika). Nimittäin joskus kun hoidan sukulaisten lapsia, (juurikin uhmaikäisiä tyttöjä) minä huomaan että en meinaa sietää huomionhakemista avuttomaksi heittäytymällä, tai muutakaan vastaansanomista välttämättä. "En meinaa sietää" tarkoittaa tässä sitä että kohotan kulmiani hämmästyneenä ja odotan että lapsi tekee itse tai jos tilanteeseen sopii, jätän hänet huomiotta. Pidän kiinni rajoista niin sanotusti. Jostain omista lapsuuden hoitokokemuksista se varmaankin tulee, oikein huomaan itse miten muutun tantaksi :). Joskus olen sitten kuitenkin neuvoton, mitä tehdä jos (hoito)lapsi vaan jatkaa huutamista, päiväunet on jääneet väliin ja sokeriakin on syöty, eli missä vaiheessa pitäisi antaa periksi (älä sitten pyydä anteeksi kun kaadoit pikkusiskon) ja lohduttaa.



Mutta sitten taas poikien kanssa olen hoivaavampi. Jos tiedostan, että nyt minua alkaa hermostuttaa tyttöjen "temppuilu", keksin kyllä sitten jonkun keinon kääntää huomio toisaalle tai otan asian huumorin kannalta, mutta silti. Tämä asia vaivaa minua, koska pelkään että jos joskus saan tytön, vaadin häneltä liikaa itse suoriutumista enkä salli hänen olla avuton ja hoivattava. Tekisin siis varmaan noissa mainituissa ongelmakohdissa samoin kuin aloittaja, mutta noteeraisin ehkä lapsen myöntymisen antamalla hänen taas päättää jostain pienestä asiasta sen jälkeen, ehkä. Tosin tuossa että lapsi pyytää ihan vieressä olevaa lelua, varmaan vaan nauraisin että saathan sinä sen itsekin, ja tekisin tilanteesta jonkinlaisen leikin... Tyyliin koitapa ehditkö nostella enemmän leluja kuin minä, tai minäpä yllän näin pitkälle, koitapa yllätkö sinä tuohon leluun, entä tuohon tms.



Jos huomaisin oman lapsen kanssa, että jostain asiasta on jatkuvasti kiistaa, miettisin onko mahdollista ottaa tähän avuksi palkitseminen. Se on eri asia kuin lahjominen, koska säännöt on käyty läpi etukäteen, ne on reilut ja niitä seurataan aina johdonmukaisesti, ja lapsi itse pystyy omalla toiminnallaan täysin vaikuttamaan siihen miten käy. Joku asia voi omasta mielestä tuntua pieneltä eikä siitä haluaisi tehdä numeroa, mutta jos se tulee toistuvasti vastaan, niin ehkä se sitten on lapselle tärkeä asia. Palkitsemalla toivottua käytöstä päästään siihen, että homma tulee tehdyksi, lapsi oppii samalla tekemällä ja hän saa myös sitä haluamaansa positiivista huomiota. Vaikka niin, että jostain asiasta suoriutumalla saa laittaa tarran taululle. Jos ei tee itse, äiti tekee(homma jää tekemättä eikä tule tarraa siltä kerralta, ja se siitä. Kun alkaa sujua, vaihdetaan palkkio johonkin astetta parempaan, mutta nostetaan samalla hieman vaatimustasoa, vaikkapa että päivän päätteeksi tarkistetaan saldo.



Kuitenkin muistan itse lapsuudesta, miten ihanaa oli sellainenkin pieni asia, että äiti laittoi aina (pyynnöstä) haalarien hihan kunnolla lapasen päälle talvella. Olisihan sen saanut itsekin, mutta vaikeampaa se on lapsen motoriikalla talvivaatteissa kuin aikuisen pyöräyttää hiha paikalleen, ja toivon että muistan tämän aina itsekin äitinä.