Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kunnon tilitys elämäni merkityksettömyydestä
30.03.2010 |
Minulla on nyt noin vuoden ajan ollut jonkin sortin kriisi. En tiedä onko tämä 3-kympin kriisiä vai olenko masentunut vai onko "elämän arki" vaan iskenyt kerralla kovaa päin pläsiä.
Elämäni tuntuu aivan merkityksettömältä ja ilottomalta, harmaalta tarpomiselta päivästä toiseen. Samat rutiinit, samat tylsät tekemiset, ihmisten samat jutut, vaikka välillä olisi jotain arjesta poikkeavaa niin nekin on kuitenkin vaan aina sitä samaa.
Mitä varten minä täällä olen? Herätäkseni aamulla pyykkäämään, hoitamaan lapsiani, siivoamaan loputtomia sotkuja, käymään kaupassa hakemassa taas ne samat maidot ja leivät, kulkemaan samaa lenkkipolkua päivästä toiseen (no hups, välillä voi "repäistä" ja kulkea eri reitin, yhtälailla, kaikki jo koluttu), kuuntelmaan ystävieni samat tylsät jutut...
Vaikka en naama mykkyrällä kuljekaan joka päivä aamusta iltaan, en kuitenkaan isosti enää ilahdu mistään, mikään ei saa minua "halkeamaan ilosta", elämä on lähinnä tasaisen puuduttavan kurjaa, välissä muutamia hymähdyksiä jollekin "ihan kivalle" jutulle. Mikään ei oikeasti tunnu miltään.
Sekin on alkanut kauhistuttamaan, että kun ennen halusin elää pitkään, vaikkapa satavuotiaaksi, ja pelkäsin että kuolen nuorena, nykyään ajatus nuorena kuolemisesta tuntuisi edelleen kyllä vähän pelottavalta, mutta samalla jotenkin helpottavalta. Saisin ikäänkuin vapautuksen tästä harmaasta lusimisesta, elämästä.
(En minä mitään itsemurhaa suunnittele, en kykenisi siihen ikinä) Olen kai vaan niin kyllästynyt elämääni.
Ihmisten kommentit siitä, että pitäisi iloita pikkuasioista, tuntuvat lähinnä naurettavilta. Toki minäkin ilahdun kun aurinko lämmittää ja jalassani on kuivat sukat, mutta ei niistä mitään merkitystä elämäänsä saa.
Vai pitäisikö muka ajatella, että onpa ihanaa kun saan elää vielä seuraavat 60 vuotta ja repiä iloni elämään kahvintuoksusta ja kuivista sukista, niidenkö voimalla jaksan kaiken paskan ja pakolliset ikävät velvollisuudet jota elämässä väistämättä jokaisen eteen tulee?
Minulla on nyt jotenkin totaalinen motivaatio-ongelma elämisen kanssa. En näe mitään järkeä missään. Elän vaan ikävää elämääni päivästä toiseen kitkuttelemalla, enkä saa mitään oikeasti merkittävää aikaan.
Tai onhan minulla lapset, se nyt ehkä on merkittävintä mitä olen saanut aikaan. Mutta toisaalta, kohta hekin ovat aikuisia ja muuttavat omilleen. Elävät elämäänsä täällä typerässä maailmassa, isossa kaavassa yhtä merkityksettöminä kuin minäkään. Toivon totisesti, että he ajattelisivat elämästään aikuisina erilailla kuin minä nyt!
Mitä täällä maailmassa on, mikä merkitsee? Ei mitään. Mitä iloa loppujen lopuksi on millään, rahalla, maineella, tavaralla, uralla, työllä; ei mitään.
Ihmisillä ja ihmissuhteilla on merkitystä, mutta mitä sekään loppujenlopuksi on, ylä- ja alamäkiä kaikilla vuoron perään, kaikki me synnytään ja ja touhutaan kuka mitäkin elämämme ajan, kiireisinä ja stressaantuneina ja elämäämme enemmän tai vähemmän ikävystyneinä, ja sitten kuolemme.
Äh mikä purkaus.
Kohta mä menen laittamaan ruokaa rakkaalle perheelleni, syön ihan iloista naamaa näyttäen, hassuttelen lapsieni kanssa ja lähden sitten ulos ja päivän askareita touhuamaan. Kukaan ei ulkopuolelta varmaan arvaisi, mitä minä sisimmässäni ajattelenkaan.
Kommentit (97)
Itellä on ollu sama tilanne viimeiset 10 vuotta. Mikään ei tunnu miltään, edes silloin kun asiat ovat erityisen hyvin niin...mikään ei vain tunnu miltään.
Sitä on oppinut suorittamaan tietyt asiat hyvin rutiininomaisesti, kuin robotti. Joka päivä menen töihin jota vihaan, en silti keksi ainuttakaan alaa tai työtä joka kiinnostaisi yhtään tämän enempään. Teen kotityöt ja kerron vaimolleni rakastavani tätä koska tiedän että hän pitää siitä. Kai minä rakastankin, luulisin ainakin. Lapsia vaimoni on halunnut jo vuosia, itse en pysty vähimmässäkään määrin voisi edes kuvitella asiaa.
Kävin myös juttelemassa "asiantuntijan" kanssa mutta siitä ei ollut minulle apua. Kokeilin jopa uskontoa mutta se ajoi minut vain syvemmälle suohon. Olen koko ikäni vannonut tieteen nimiin, enkä nyt vaikeinakaan ainoina pysty hyväksymään niitä valheita joita raamattu pitää sisällään.
Itselläni pieni matkustelua tai ympäristön vaihtaminen hieman auttoi, se on oikein vapauttavaa ja pystyin jopa rentoutumaan. Mutta kotiin tullessa sama arkinen ahdistus palaa hyvin nopeasti.
Onko kai se sitten itsekästä jos haluaisi edes hetken ITSE tuntea olonsa hyväksi, olla edes hetken ajan onnellinen tai edes tyytyväinen.
Taidan olla jonkinasteinen nihilisti. Minulla on kyllä tavoitteita, tai ainakin oli. Enää on vaikea keksiä miksi ne pitäisi saavuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja kyllä, sinulla on 30-kriisi. Mutta ei se kriisi vielä iloa ja tunteita elämästä, oikeastaan päin vastoin ;-) Eli se ilottomuus ja liika tasaisuus on sitä masennusta näin kotidiagnoosina.
Osviittaa saat itsekin jos täytät rehellisesti masennusta mittaavan testin, niitä löytyy myös internetistä tai vaikka neuvolasta. Siinä on sillä lailla aika lahjomaton asteikko, että jos ympyrät keskittyvät sinne peräpään vastauksiin niin näet yhdellä silmäyksellä itsekin että jokin on vinossa.
Nyt ei ehkä ole aika etsiä parannusta pilleripurkista, ei ainakaan loputtomasti, vaan käydä kriisi läpi ja pohtia mistä ilottomuus tosiaan kumpuaa.
viestistä...
Eckhart Tolle, Läsnäolon voima
tai ko. henkilön muu tuotanto.
on ainakin minua auttanut!
Jos elää uskoen, ettei kelpaa kuin saavutusten kautta, niin kyllähän sitä on lähes koko ajan tyytymätön elämäänsä - siis itseensä.
Ihmiset odottavat itseltään nykyisin niin paljon, että elämästä tulee helposti ahdistavaa kujanjuoksua. Media on täynnä täydellisiä kuvia ja tarinoita eri ihmisten elämäntavoista ja elämästä, joten ei ihme, että voi tuntea riittämättömyyttä ja avuttomuutta omaa elämää kohtaan, jos on ulkoa ohjautuvaa tyyppiä eikä oma arvomaailma ole rakentunut vankaksi.
Voi itku! koko ikäni olen noissa samoissa vesissä pyörinyt! kokeillut sitä sun tätä harrastusta (auttaa väliaikaisesti), uskontoakin (voi pahentaakin tilannetta), terapiaakin... työstäni olen aina tykännyt, vaan ei sekään iloa elämään pysyvästi tuo. Kaksi vuotta sitten kokeilin ekan kerran (hirveän vastustuksen jälkeen) mielialalääkitystä, ja se tehosi nopeasti. Muutaman kuukauden kuluttua lopetin, kun kuvittelin ilottomuuden jääneen pysyvästi taakse. Vähitellen vajosin taas merkityksettömyyteen. Aloitin lääkityksen uudelleen ilman enempiä vastusteluja, ja nyt elämä on taas nautittavaa. ÄLÄ SUOSTU TUOLLAISEEN OLOTILAAN!
Loputtomalla miettimisellä näitä ongelmia ei voi aina ratkaista. KAIKKI LÄHEISESI KÄRSIVÄT tästä, vaikka kuvitteletkin ehkä heitä huijaavasi iloisella naamallasi. Ei onnistu.
Serotoniinin puutos voi olla perinnöllistä, ehkä äitisikin on kärsinyt siitä. Se ei parane positiivisesti ajattelemalla.
Kadun sitä, että vuosikausia elämästäni meni hukkaan elämän merkitystä metsästäessä. Enää en pelkästään mieti, vaan tunnen eläväni. Voitko kuvitella, että nautin arkiaskareista, pyykin pesusta, ruoan laitosta, kaikesta ihan tavallisesta, en tarvitse mitään erityishuvituksia. Kuten joku muukin sanoi; mielialalääkkeet eivät turruta, vaan vapauttavat lukkoon menneet tunteet. Terapia voi olla hyvä vaihtoehto myös, mutta itselläni se ei tehonnut.
Tärkeintä on toimia NYT, ennenkuin toimintakykysi huononee.
Muistakaa kaikki samassa jamassa olevat: ette ole yksin. Ajattelen teitä kaikkia lämmöllä ja rakkaudella ja toivon, että jaksatte hakea apua.
Ajatelkaa lapsianne ja puolisoitanne, kaikkia jotka teitä rakastavat. He kärsivät myös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainkaan tämä ap ei vaikuta semmoselle masentuneelle joka tarvitsisi lääkkeitä. Oikeesti sillä ei ole mitään hätää, sillä on asiat vaan hiukan liian hyvin.
Ihan kyökkipsykologipohjalta parhaat neuvot minun mielestäni ap:n tapaukseen ovat olleet ne missä käsketään hakemaan vaihtelua.
Ehkäpä onkin niin, että kun nykynaiset eivät koe oikeaa kovaa eloonjäämiskamppailua vähän väliä, he turhautuvat. Tai sitten tuommonen pieni tylsistyminen vaan kuuluu ihmisen kasvuun ja kaikki kokevat sitä enemmän tai vähemmän jossakin vaiheessa.
Siksi että vanhuksilla on mennyt pitkä aika päästä sinne vanhuuteen. Ihmisen elämässä aika opettaa paljon asioita, kuten tylsistymistä, kärsivällisyyttä ja henkilökohtaista vastuuta. Ei ap:n tarvitse olla huolissaan tylsistymisestään vaan kasvaa sen mukana. Mitä olet siitä oppinut? Millä tavalla tylsistyminen on muuttanut näkemystäsi elämästä? Kun olet vastannut näihin kysymyksiin ajatuksella, yrität alkaa soveltaa oppimaasi omaan elämääsi, ja sieltä sitä merkitystä sitten alkaa löytyä. Nuoruutesi on nyt ilmeisesti jäänyt taa ;-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
lapsuus sulla siis oli? Oliko kumpikaan vanhemmistasi samanlainen kuin sinä, vähän niin kuin harmaa puurtaja, joka ei paljoa hymyile? Mä olin se joka ehdotti lääkitystä, ei ne siis mullakaan ole tehonneet, mutta kuulemma ne joillain tuo tunteet takaisin, eikä vaan turruta. Mulla on ollut tuollainen olo nyt seitsemän vuotta, mutta lapsena ja nuorempana mulla oli paljonkin kaikenlaisia haaveita, mutta mikään niistä ei kyllä toteutunut ja ehdin siinä välissä masentuakin niin ei niitä haaveita enää ole. On tosi masentavaa nähdä muita ihmisiä, kun ne ovat ihan eri planeetalta suunnitelmineen, haaveineen ja innostuksineen. Mä joudun vetämään roolia, ettei pidettäisi vaan katkerana ja kyynisenä nuijana. Jos joku vaikka kysyy, miten jokin yliopiston kurssi etenee, niin pitää kauhistella että onpas se vaikea ja voi ei, vaikka tosiasiassa en ole miettinyt koko kurssia ollenkaan eikä se voisi vähempää kiinnostaa. Tai että missä haluan olla viiden vuoden päästä. No aivan sama, meren pohjakin käy.
Mutta munkin mielestä kannattaisi tehdä sitä, joka edes vähäsen saa jotain liikettä aikaan, esim. tuo kirjoittaminen tai sitten se uskonto. Ehkä sun tarkoitus onkin olla paavi/ Nobel- kirjailija..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aivan samalta tuntuu, samat ajatukset ja sama päämäärättömyys eikä mikään vain tunnu miltään. En siis osaa sinua auttaa mutta voisiko olla apua siitä jos jonkun samahenkisen ihmisen kanssa vaihtaisi ajatuksia? Itsestäni sekin tuntuu kurjalta kun ei voi oikeasti kenellekään avata tätä omaa ajatusmaailmaa. Joskus olen vähän ajatuksiani valottanut ja vastauksena on aina se sama: ota itseäsi niskasta kiinni äläkä aina ole niin negatiivinen! Tai sitten tarjotaan sitä masennusta diagnoosiksi. Sekin on rankkaa ja energiaa vievää kun yrittää olla muuta kuin on, yrittää piilottaa katseilta sen tyhjyyden ja tylsyyden tunteen jonnekin. Olisiko siis jonkinlaisesta vertaistuesta apua ja olisiko siitä intohimoksi?
Lapsuuteni oli siis mielestäni ihan normaali. Tai mistä minä oikeastaan normaalista tiedän, kun ei ole kokemusta kuin tuosta omasta.. :)
Mutta minulla siis äiti ja isä, ja veli. Aineellisesti köyhää vaikka isä paljon töitä tekikin. Perheessämme ei ole ikinä ollut mitään alkoholismia, eikä väkivaltaa tms.
Toisaalta äiti on kyllä aina ollut "harmaa puurtaja". Kyllä hänkin hymyili ja hassutteli, en muista niin tarkasti lapsuudestani mutta ehkä hänenkin elämästään puuttui "jotain", en voi sanoa että äitini olisi erityisen iloinen tai innostunut ollut koskaan mistään. Sanoi aina, että ei ole "mahdollisuuksia" mihinkään. Mitä olisi sitten halunnut, sitä en tarkemmin tiedä.
Ajattelin nyt kyllä alkaa vielä aktiivisemmin etsimään sitä jotakin. En vielä tiedä miten enkä varsinkaan siis että mitä.. ehkä vähän hakuammuntaa, mutta parempi sekin kuin ei mitään?
Hyviä vastauksia olen edelleen saanut, joita on ollut mielenkiintoista lukea, kiitos niistä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vertaistuesta olisi varmasti apua, ainakin itse olen kokenut jo jonkinlaista helpotusta lukiessani näitä vastauksia niiltä jotka ovat tunnistaneet -ja tunnustaneet- ajattelevansa kutakuinkin samoin kuin itse ajattelen.
Ja siinä olen todella samaa mieltä, että nuo "itseään niskasta kiinni ottamis-puheet" ovat yhtä tyhjän kanssa ja vaan kurjistavat oloa, ihan kuin tässä nyt tahallaan märisisi ja haluaisi kurjan olon itselleen. Hyvää tarkoittaen nekin neuvot on varmaan annettu, mutta luulen että ne toimivat paremmin sellaiseen kevyeen *itutukseen, joka ilmaantuu harvakseltaan, eikä tällaiseen kokonaisvaltaiseen merkityksettömyyteen.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Harrastan luovaa kirjoittamista ja työskentelen myös kirjoittamisen parissa. Sinun teksteistäsi tuli heti ketjun alussa mieleen, että eikös kirjoittaminen toisi luontevasti elämään sitä sisältöä? Elämän merkitystä koskevan tekstin julkaiseminen tai ylipäänsä kirjoittaminen ja ajatusten kirkastaminen. Tykkään kirjoitustyylistäsi, vaikea kuvitella että kuutosia on tippunut!
Tämä nyt voi kuulostaa turhan yksinkertaiselta, mutta voisi auttaa jos lähtisit johonkin uuteen paikkaan pidemmälle (ainakin kuukauden) reissulle. Uutta nähtävää ja totuteltavaa niin ettei kerkiä ajatella sitä että mikään ei kiinnosta.
Luin jostain 1800-luvun suomalaisesta lääkärikirjasta, että alakuloisuuteen ja kohtutautiin (hysteriaan) auttaa matkailu ja uusien paikkojen näkeminen, ja mun mielestä toi pätee vieläkin. Ainakin itsellä.
Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!
3 Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstä,
jolla hän itseään rasittaa auringon alla?
4 Sukupolvi menee, sukupolvi tulee,
mutta maa pysyy ikuisesti.
5 Aurinko nousee, aurinko laskee,
kiirehtii nousunsa sijoille ja nousee taas.
6 Tuuli menee etelään ja kääntyy pohjoiseen,
kiertää kiertämistään,
ja samalle kierrolleen tuuli palaa.
7 Kaikki joet laskevat mereen,
mutta meri ei täyty,
ja minne joet ovat laskeneet,
sinne ne yhä edelleen laskevat.
8 Kaikki sanat uupuvat kesken,
kukaan ei saa sanotuksi kaikkea.
Silmä ei saa näkemisestä kylläänsä
eikä korva täyttään kuulemisesta.
9 Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina,
mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen:
ei ole mitään uutta auringon alla.
10 Vaikka jostakin sanottaisiin: katso, tämä on
uutta,
on sitäkin ollut jo muinoin,
kauan ennen meitä.
11 Menneistä ei jää muistoa, eikä jää tulevistakaan -- mennyt on unohdettu, ja tulevakin unohdetaan kerran.
Niin, ymmärrän ajatuksesi. Itse olen ajatellut niin, että kaikki tavallinen elämä, pienet ilot ja murheet, ovat kuitenkin sitä hyvää elämää. Jotenkin tuossa on koskettanut isoäitini kuvaus ajasta ennen sotaa, ja kuinka kaikki sitten muuttui, ja siinä kaaoksessa ja pelossa ja epävarmuudessa aikaisempi elämä näyttäytyikin hyvänä, vaikka ei se silloin aina ollut siltä tuntunut.
mutta suht pienten lasten äitinä on kuitenkin aika vaikeaa järjestää kuukaudeksi itsensä reissuun...
Ehkä kuitenkin toteutan tuonkin joskus.
Matkailu kiinnostaa minua kyllä, ei intohimoisesti, mutta kiinnostaa.
ap
Pitäisiköhän sitä sitten hankkiutua jonkinmoisiin isoihin vaikeuksiin, jotta osaisi arvostaa tätä tavallista elämää...
ap
Pitäisiköhän sitä sitten hankkiutua jonkinmoisiin isoihin vaikeuksiin, jotta osaisi arvostaa tätä tavallista elämää...
en näköjään opi millään, olen ollut psykoosissa ja sitä myöten hankkiutunut täysin tulottomaksi ja pelännyt aiheellisesti vakaviakin sukupuolitauteja, mutta nyt kun ei ole mitään noista, niin en mä silti ole onnellinen..kumma juttu.
Alue: Aihe vapaa
tutustua rauhassa omiin tunteisiinsa, vaan vanhempi on aina "selittänyt ne pois" eli järkeillyt ja mitätöinyt tunteita, niin tokihan sen seurauksena elämä voi tuntua valjulta. Ei silloin enää osaakaan tuntea erilaisia tunteita, vaan kaikki tuntuu lattealta.
Mitä arvoja sinulla ap on, ja miten toteutat niitä arjessa? Usein se, että toimii arvojensa mukaan, saa ihmisen tuntemaan itsensä ja elämänstä arvokkaalta ja merkitykselliseltä. Nämä arvot voivat olla perushumanistisia, ekologisia tai hengellisiä (hengellisyys ei tarkoita pelkästään uskonnollisia arvoja).