Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Kunnon tilitys elämäni merkityksettömyydestä
30.03.2010 |
Minulla on nyt noin vuoden ajan ollut jonkin sortin kriisi. En tiedä onko tämä 3-kympin kriisiä vai olenko masentunut vai onko "elämän arki" vaan iskenyt kerralla kovaa päin pläsiä.
Elämäni tuntuu aivan merkityksettömältä ja ilottomalta, harmaalta tarpomiselta päivästä toiseen. Samat rutiinit, samat tylsät tekemiset, ihmisten samat jutut, vaikka välillä olisi jotain arjesta poikkeavaa niin nekin on kuitenkin vaan aina sitä samaa.
Mitä varten minä täällä olen? Herätäkseni aamulla pyykkäämään, hoitamaan lapsiani, siivoamaan loputtomia sotkuja, käymään kaupassa hakemassa taas ne samat maidot ja leivät, kulkemaan samaa lenkkipolkua päivästä toiseen (no hups, välillä voi "repäistä" ja kulkea eri reitin, yhtälailla, kaikki jo koluttu), kuuntelmaan ystävieni samat tylsät jutut...
Vaikka en naama mykkyrällä kuljekaan joka päivä aamusta iltaan, en kuitenkaan isosti enää ilahdu mistään, mikään ei saa minua "halkeamaan ilosta", elämä on lähinnä tasaisen puuduttavan kurjaa, välissä muutamia hymähdyksiä jollekin "ihan kivalle" jutulle. Mikään ei oikeasti tunnu miltään.
Sekin on alkanut kauhistuttamaan, että kun ennen halusin elää pitkään, vaikkapa satavuotiaaksi, ja pelkäsin että kuolen nuorena, nykyään ajatus nuorena kuolemisesta tuntuisi edelleen kyllä vähän pelottavalta, mutta samalla jotenkin helpottavalta. Saisin ikäänkuin vapautuksen tästä harmaasta lusimisesta, elämästä.
(En minä mitään itsemurhaa suunnittele, en kykenisi siihen ikinä) Olen kai vaan niin kyllästynyt elämääni.
Ihmisten kommentit siitä, että pitäisi iloita pikkuasioista, tuntuvat lähinnä naurettavilta. Toki minäkin ilahdun kun aurinko lämmittää ja jalassani on kuivat sukat, mutta ei niistä mitään merkitystä elämäänsä saa.
Vai pitäisikö muka ajatella, että onpa ihanaa kun saan elää vielä seuraavat 60 vuotta ja repiä iloni elämään kahvintuoksusta ja kuivista sukista, niidenkö voimalla jaksan kaiken paskan ja pakolliset ikävät velvollisuudet jota elämässä väistämättä jokaisen eteen tulee?
Minulla on nyt jotenkin totaalinen motivaatio-ongelma elämisen kanssa. En näe mitään järkeä missään. Elän vaan ikävää elämääni päivästä toiseen kitkuttelemalla, enkä saa mitään oikeasti merkittävää aikaan.
Tai onhan minulla lapset, se nyt ehkä on merkittävintä mitä olen saanut aikaan. Mutta toisaalta, kohta hekin ovat aikuisia ja muuttavat omilleen. Elävät elämäänsä täällä typerässä maailmassa, isossa kaavassa yhtä merkityksettöminä kuin minäkään. Toivon totisesti, että he ajattelisivat elämästään aikuisina erilailla kuin minä nyt!
Mitä täällä maailmassa on, mikä merkitsee? Ei mitään. Mitä iloa loppujen lopuksi on millään, rahalla, maineella, tavaralla, uralla, työllä; ei mitään.
Ihmisillä ja ihmissuhteilla on merkitystä, mutta mitä sekään loppujenlopuksi on, ylä- ja alamäkiä kaikilla vuoron perään, kaikki me synnytään ja ja touhutaan kuka mitäkin elämämme ajan, kiireisinä ja stressaantuneina ja elämäämme enemmän tai vähemmän ikävystyneinä, ja sitten kuolemme.
Äh mikä purkaus.
Kohta mä menen laittamaan ruokaa rakkaalle perheelleni, syön ihan iloista naamaa näyttäen, hassuttelen lapsieni kanssa ja lähden sitten ulos ja päivän askareita touhuamaan. Kukaan ei ulkopuolelta varmaan arvaisi, mitä minä sisimmässäni ajattelenkaan.
Kommentit (97)
Ja siis perheeseemme kuuluu yksi kouluikäinenkin, että sehän irtioton tosiaan tekee vaikeaksi :/
Ellei sitten lähtisi kesällä.
Mieheni tosin ei ole lainkaan innostunut, eikä minulla näin hoitovapaalla ollessa sitä ylimääräistä rahaa ole.
No, mukava ajatus kuitenkin, edes ajatuksena mielessä pyöriteltäväksi :)
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
heh mua ihan huvittaa nuo joidenkin ihmisten ohjeet...että lue naistenlehtiä, tai shoppaa itsellesi uusi vaatekaapin sisältö...ei mikään tuollainen voi täyttää sun sisimmän kaipausta siihen, että löytäisit elämällesi merkityksen ja tarkoituksen. Elämän onnellisuuttakaan ei voi rakentaa minkään katoavan varaan, juten monet ihmiset tekevät. Jos onni löytyisi siitä, että on perhe...mitäs jos sen menettää...tai työstä, puolisosta ym. Kaiken sellaisen voi menettää..toki niistä voi ja saa olla onnellinen, mutta eivät ne riitä elämän merkitykseksi.
Henkilökohtainen kokemukseni on, että vain Jumalalta löytyy tarkoitus, Hänen varaansa jos elämänsä rakentaa, se kestää myös tämän elämän jälkeen. Etsi käsiisi esim: tavoitteena elämä kirja jonka on kirjoittanut Rick Warren. Elämä Jeesuksen seuraajana ei ole myöskään tylsää (eikä helppoakaan) vaan se on kuin seikkailua..Jumalalla todellakin löytyy se tarkoitus ja tavoitteet jokaisen meidän elämään jos haluamme Hänen kanssaan tätä matkaa tehdä.
rukoilen myös puolestasi, että Jumala vastaisi sisäiseen kaipaukseesi.
Henkilökohtainen kokemukseni on, että vain Jumalalta löytyy tarkoitus, Hänen varaansa jos elämänsä rakentaa, se kestää myös tämän elämän jälkeen. Etsi käsiisi esim: tavoitteena elämä kirja jonka on kirjoittanut Rick Warren. Elämä Jeesuksen seuraajana ei ole myöskään tylsää (eikä helppoakaan) vaan se on kuin seikkailua..Jumalalla todellakin löytyy se tarkoitus ja tavoitteet jokaisen meidän elämään jos haluamme Hänen kanssaan tätä matkaa tehdä.rukoilen myös puolestasi, että Jumala vastaisi sisäiseen kaipaukseesi.
onnesi perustuu itsesuggestioon siitä, että on olemassa joku täydellinen hahmo, jota palvoa, joka kertoo sulle miten pitää elää ja mitä tehdä, koska et edelleenkään tiedä sitä itse, eikä sinun näin ollen tarvitse miettiä, mitä oikeasti haluat tai millainen oikeasti olet. Olet läheisriippuvainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaihda kotiäitiys töihin tai opiskeluun? Uusia jännittäviä harrastuksia: jooga, joku taidekurssi jne... Käväse vaikka psykologilla, sekin voi tuoda elämään jännittävyyttä :D Ulkomaan reissutki vois piristää?
se joka minut on tehnyt, Jumala, on myös luonut elämäni tarkoituksellisuuden. Kyllä, olen riippuvainen Jumalasta, mutta se ei tarkoita sitä etteikö minun tulisi käyttää mm sitä järkeä, jonka Hän on minulle antanut.
hmm..sinä et ilmeisestikkään lue käyttöohjeita kun esim ostat uuden laitteen, vaan keksit aina itse "paremmat" käyttötavat ja ohjeet... Kun uskon, että Jumala on minut luonut, niin miksi en uskoisi, että Hän myös tietää parhaiten miten minun olisi hyvä elää..ja miten tulen onnelliseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämäni on tylsää, harmaata ja merkityksetöntä. Ennen rutiinit, jotka hoidin rutiininomaisesti, jopa ilolla, tuntuvat kuristavilta.
Mutta ennen jaksoin odottaa jotain elämältäni. Jotain. Enää en odota.
Minun ainoa unelmani tällä hetkellä on lähteä pois. Jonnekin. Etelään, Australiaan. Elämään päivän kerrallaan, mutta ennen kaikkea ilman mitään siteitä.
Mutta kun on siteitä. Yksi elävä lapsi, yksi lapsi haudassa. Kuka selittää lapselle, ettei äiti vihaa, mutta ei nyt jaksakaan vaan. Ja kuka hoitaa sen haudan? Mieskö, tuo kaiken epämiellyttävän kieltävä, tylsä mutta ei turvallinen(ihan kauhea jänishousu) omaan napaan tuijottaja?
Jos et itse jaksa rukoilla, mene johonkin seurakunnan tilaisuuteen missä saa esirukousta, vaikka Pirkko Jalovaaran kokoukseen tms.
Toisaalta pelkkä huokauskin Jumalan puoleen riittää, hän kyllä tarttuu siihen.
Raamatusta kannattaa aluksi lukea vaikka Johanneksen evankeliumi.
Minä en usko, että elämäänsä voi saada syvää merkitystä keneltään muulta kuin siltä joka sen elämän simulle antoi. Hänellä on elämällesi tarkoitus, Hän tiesi elämäsi ennen kuin päivääkään siitä olit elänyt.
Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan, ap, älä luovuta.
Herra siunatkoon sinua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensinnäkin lääkitystä ei kannata pelätä sen turruttavan vaikutuksen takia; jos sinulla oikeasti on ongelmia serotoniinin takaisinoton kanssa eli kemiallista epätasapainoa aivoissa, mielialalääkitys normalisoi tilanteesi, ei turruta.
Toisekseen, sinun ongelmasi on se, että olet liian älykäs, analyyttinen, pohdiskeleva, tunteva. Juuri sinunkaltaisesi ihmiset ahdistuvat, turhautuvat, masentuvatkin koska ovat kykeneviä liian syvälliseen ajatteluun.
Voimia, et ole yksin.
omasta elämästäni. Olen myös pohtinut näitä asioita aika-ajoin ja välillä kokenut syvää ahdistustakin. Kirjoittelin myös tänne joitain kuukausia sitten samaan tyyliin (olin silloin raskaana) ja sain todella vastauksia tyyliin: käy lenkillä ni se piristää..
Omaa tilannettani mietin paljon, kelasin lapsuuttani ja huomasin, että meillä on aina ollut vaikkakin kannustava (lähinnä "käskevä") ilmapiiri, mutta kuitenkin mietin äitiäni ja hänen käyttäytymistä minua kohtaan; se on aina lopullisesti ollut "raha se on mikä ratkasee, ja kun meillä ei sitä ole, niin.." -tyyliin. Tätä oli vaikea tajuta, koska näennäisesti kannustettiin "älkää tehkö niitä virheitä, joita me teimme/teemme", mutta sivulauseessa "ei mitään mahdollisuuksia". Tämä tuli hyvin ilmi esim. teini-iässä, kun tulin poikaystäväni jättämäksi, niin äitini "lohdutti" sanomalla, että se varmasti jätti sen takia kun meillä ei ole varaa asioihin" (tarkoitti tuolla sitä, kun poikakaverini oli hieman varakkaammasta perheestä). Olen myös alkoholistin tytär, isäni viikonloppujuoppo ja koko perheemme kärsi tästä laman aikana. Äitini oli se "alistuja" joka tänä päivänä muistaa sanoa kuinka paljon hän uhrasi meidän lasten takia. Ja puolusteli/puolustelee edelleen isäni käyttäytymistä (riehumista ja pari kertaa turpiinkin) sillä, että on joutunut tekemään niin paljon töitä perheemme eteen, maksanut talot tms.
Tästä kaikesta (jota olisi paljon lisää) olen tullut siihen tulokseen, ettei maallinen mammona todella merkitse mitään/se merkitsee kaikkea.
Tällä hetkellä oma elämäni on sanotaanko nousemassa pikkuhiljaa ylöspäin; minua kiinnostaa vaihtaa keväisiä verhoja ja miettiä kesää ja mahdollista remonttia talossamme. Nuo kaikki oli vielä vuosi sitten suorastaan kuvottavia asioita, juuri niiden merkityksettömyyden takia.
Olen aikasemminkin vuosia sitten kokenut samanlaisen "tuskan". Tämä tuli kotoa muuttaessa pois ja ensimmäisessä asunnossa (jossa silloisen poikakaverin, nykyisen miehen kanssa asuimme). Muutin hyvin nuorena pois.
Osasyynä pidän myös tilanteeseeni sitä, että olen saavuttanut paljon ikääni nähden; meillä on oma rakentamamme talo, hyvä koulutus ja vakipaikka, 2 lasta ja elämä muutenkin mallillaan; olen kuitenkin vasta 28-vuotias. Tuntuu, että elän keski-ikäisten elämää, kun osa ikätovereistani on valmistumassa, muuttaneet juuri pois mahdollisesti soluasunnoistaan ekaan kerrostalo/rivariosakkeeseen tms. Joten tavoitteet saavutettu ehkä liian nuorena?
Tässä joitain ajatuksia omasta elämästäni ja näkökulmasta.
Itse hain apua ja olen menossakin vielä psykologille keskustelemaan (en siis ole vielä päässyt jonojen vuoksi) vaikka tilanne on jo hieman parempi. Epäilin ja epäilen edelleen jonkinasteista synnytyksen jälkeistä masennusta, joka jo raskausaikan oireili ja otan tarvittaessa lääkityksen, jos katsotaan tarpeelliseksi. Itse ainakin haluan POIS tästä ahdistuksesta ja löytää sisältöä elämään ja nauttia niistä pienistä asioista, joita elämä tuo. Elää tässä ja nyt eikä "sittenkun".
ps. Minulla oli työkaveri, joka sairasti syövän ja parantui, hänellä muuttui kertaheitosta koko elämän suunta. Hän nautti kaikesta (jopa ärsyttävyyteen saakka).. jopa ukonilmassa oli sitä jotain.. Toiselta tuttavaltani kuoli lapsi, hänessä on sitä samaa elämänjanoa (kuolemasta jo 15 vuotta). Näitä en todellakaan itselleni toivo, mutta onko niin, ettei ihminen todella osaa nauttia ennenkuin menettämme jotain?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Masennusoireita ovat:
Mielialan lasku, surumielisyys, alakuloisuus.
Elämänilon ja erilaisista asioista nauttimisen kyvyn menettäminen. Mikään ei kiinnosta.
Uupumus ja väsymys tulevat pienenkin henkisen tai ruumiillisen ponnistuksen jälkeen. On ainainen väsymyksen tunne.
Masentunut tuntee huonommuutta ja alemmuutta, omanarvon tunne, itsetunto, itseluottamus ja itsearvostus heikkenevät. Arvottomuuden ja häpeän tunteet ovat jatkuvia.
Syyllisyyden tunteet ovat perusteettomia ja suhteettoman voimakkaita. Toivottomuus, synkkyys ja yleinen kielteisyys valtaavat mielen.
Unettomuus voi olla vaikeaa.
Seksuaalinen haluttomuus.
Masentuneen on vaikea pitää yllä ihmissuhteita, mikä johtaa usein sosiaaliseen eristäytymiseen. Masentunut on ärtyisä, lyhytjännitteinen ja keskittymiskyvytön.
Pahimmillaan on itsetuhoisia ajatuksia.
Depressiolla tarkoitetaan masennusoireyhtymää, johon siis masentuneen mielialan lisäksi kuuluu useita aiemmin mainittuja oireita. Depressiossa oireet jatkuvat kauemmin kuin kaksi kuukautta menetyksen jälkeen ja ne vallitsevat yli puolta osaa valveillaoloajasta yhtäjaksoisesti kahden viikon ajan. Oireita luonnehtii merkittävä toiminnan huononeminen.
Pitkäkestoinen masennus eli krooninen masentuneisuus ilmenee jatkuvana alakuloisuutena, väsyneisyytenä, alentuneena itsetuntona ja elämänilon vähenemisenä. Oireet eivät kuitenkaan ole niin vahvoja kuin varsinaisissa masennustiloissa. Ne eivät johda työkyvyttömyyteen, mutta aiheuttavat kohtuutonta kärsimystä ihmiselle itselleen. Masennus määritellään pitkäaikaiseksi, kun oireet ovat jatkuneet yli kaksi vuotta.
Depression tunnistaminen on yleensä helppoa, jos masennus kehittyy nopeasti, mutta paljon vaikeampaa silloin, kun se kehittyy hitaasti. Tunnistamista vaikeuttavat mahdolliset samanaikaiset muut mielenterveyden häiriöt, ruumiilliset sairaudet, masennuksen alkuvaiheessa esiintyvät ahdistusoireet ja epämääräiset kivut, kuten huimaus tai väsymys, joihin ei vielä liity mielialan laskua.
Masennus voi kehittyä nopeasti tai hitaasti. Useimmiten se alkaa elämänilon ja kiinnostuksen tunteen menettämisestä. Keskeinen oire on itsetunnon menetys, johon liittyy voimattomuutta, toivottomuutta ja tyhjyyttä. Yleensä depressioon liittyy selvä omakohtainen kärsimys, vaikka tämä voikin saada moninaisia muotoja, kuten aiemmin mainitut moninaiset perusteettomatkin huolet ja pelot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Länsimaissa masentuminen kokemuksena lienee tuttu lähes kaikille ihmisille. Jonkinasteisesta masentuneisuudesta on todennäköisesti jossain vaiheessa kärsinyt enemmistö ja ainakin yhden varsinaisen masennustilajakson sairastaa elämänsä aikana noin viidennes väestöstä Viimeisen vuoden aikana masennustilajakson sairastaa noin 5 %. Tälläkin hetkellä reilusti 200 000 suomalaista on depressiossa, mutta heistä ehkä vain joka kolmas on hoidon piirissä. Naisten riski sairastua depressioon on miehiin verrattuna kaksin-kolminkertainen. Yleislääkärin vastaanoton potilaista 10-15 %:n arvellaan kärsivät masennustilasta ja jopa kolmanneksella on selviä masennusoireita.
Et ole ainoa, joka tuollaisia pohtii. Kantsii pitää itsestä hyvää huolta ja etsiä itselleen apua. Masennuksen läpikäyneenä sanon: ei ole normaalia kokea elämä jatkuvasti ja syvästi merkityksettömäksi. Voihan elämän kitkutella niinkin läpi, moni tekee niin. Toiset hakevat lääkkeiden ja/tai psykoterapian avulla uuden suunnan ja mielen elämälleen.
It´s up to you!
Mä olen itse masennuksen läpikäynyt ja minusta ap:n teksti kuulostaa täysin siltä. Mä en ole psykiatri, mutta siis tunnistin tuota ajatuskulkua. Eniten kolahtaa tuo, että mikään ei tunnu miltään.
Sulla on kuitenkin perhe, terveet ja elävät lapset. Täältä lapsikuolemaperheen näkökulmasta tuo itsessään on jo niin hienoa, että mä antaisin vaikka molemmat jalkani, jos mulla olisi kaksi elävää lasta. Vaan kun ei ole, on yksi elävä ja yksi kuollut.
Masentuneena on juuri turtunut, mikään ei tunnu miltään. Sehän on aivojen kemiallinen epätasapaino. Lääkkeet nimenomaan eivät turruta, vaan aktivoivat sen verran, että pystyy alkaa käsittelemään noita tunteita. Siksi terapia on monille niin hyödyllistä yhdistettynä lääkehoitoon.
Ja siis tosi harva masentunut makaa sängyn pohjalla haisevissa vaatteissa, useimmat elävät juuri perusarkea ilottomasti.
Voisit ap tehdä masennustestin ja katsoa mitä skooraat
http://www.tohtori.fi/?page=3459083
Omasta näkökulmastani elämän tarkoitukseksi riittää ihan hyvän tekeminen niin itselle kuin lähimmäisilleen. Masentuneena mikään hyvä vaan ei tunnu miltään.
Ihan kuin mun elämästäni!
Mä oon vielä tämmönen "säiden orja" eli pilvinen sää saa mut 100% matalapaineelle, samoin kuin kylmyys, sade ja kostea koleus. Eli se lisää mun arjen harmauttani...
kaikki maailman rikkaudet käsissäni, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi yhtään mitään.'
(eikös tuo olekin Raamatusta?)
olen kieltämättä nykyisin ajatellut, että löytäisikö sitä uskosta elämäänsä sen merkityksen ja tarkoituksen ja syyn ja motivaation elää tämänkin elämän edes vähän paremmin jaksaen...
Kyllä minä ajattelenkin, että olen uskovainen ihminen, mutta kovin on lapsenkengissä uskoni.
En lue Raamattua, en käy kirkossa enkä missään muuallakaan hengellisissä tapahtumissa, iltaisin joskus luen mielessäni iltarukouksia ja pyydän siunausta lapsilleni. Mutta ehkä se ei riitä, ehkä tarvitsen jotain enemmän.
ap
Alue: Aihe vapaa
Jos oot lähteäksesi niin kyllä kannattaa mennä silloin kun lapset on pieniä, kouluikäisiä on paljon hankalampi repäistä kuukaudeksi johonkin maapallon toiselle puolelle. Tai samallekaan puolelle.
Vuokraa vaikka pieni asunto jostain halvemmasta euroopan maasta. Jo se, että joutuu opettelemaan uudet rutiinit, missä kaupassa käydä, mitä sieltä ostaa, mitä reittiä kotiin ym. antaa aivoille askaroitavaa.
Mulla oli melkolailla aloitusviestin mukainen olo noin 8 vuotta sitten, tuntui että mikään ei kiinnosta. Jotenkin sitten keksin alan joka voisi kiinnostaa ja kun uppouduin sen opiskeluun ja onnenpotkujen kautta sain työn, olen ollut kiinnostunut ja innostunut siitä lähtien. Toivon että sullekin tulee joskus vastaava "valaistuminen".