Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kunnon tilitys elämäni merkityksettömyydestä
30.03.2010 |
Minulla on nyt noin vuoden ajan ollut jonkin sortin kriisi. En tiedä onko tämä 3-kympin kriisiä vai olenko masentunut vai onko "elämän arki" vaan iskenyt kerralla kovaa päin pläsiä.
Elämäni tuntuu aivan merkityksettömältä ja ilottomalta, harmaalta tarpomiselta päivästä toiseen. Samat rutiinit, samat tylsät tekemiset, ihmisten samat jutut, vaikka välillä olisi jotain arjesta poikkeavaa niin nekin on kuitenkin vaan aina sitä samaa.
Mitä varten minä täällä olen? Herätäkseni aamulla pyykkäämään, hoitamaan lapsiani, siivoamaan loputtomia sotkuja, käymään kaupassa hakemassa taas ne samat maidot ja leivät, kulkemaan samaa lenkkipolkua päivästä toiseen (no hups, välillä voi "repäistä" ja kulkea eri reitin, yhtälailla, kaikki jo koluttu), kuuntelmaan ystävieni samat tylsät jutut...
Vaikka en naama mykkyrällä kuljekaan joka päivä aamusta iltaan, en kuitenkaan isosti enää ilahdu mistään, mikään ei saa minua "halkeamaan ilosta", elämä on lähinnä tasaisen puuduttavan kurjaa, välissä muutamia hymähdyksiä jollekin "ihan kivalle" jutulle. Mikään ei oikeasti tunnu miltään.
Sekin on alkanut kauhistuttamaan, että kun ennen halusin elää pitkään, vaikkapa satavuotiaaksi, ja pelkäsin että kuolen nuorena, nykyään ajatus nuorena kuolemisesta tuntuisi edelleen kyllä vähän pelottavalta, mutta samalla jotenkin helpottavalta. Saisin ikäänkuin vapautuksen tästä harmaasta lusimisesta, elämästä.
(En minä mitään itsemurhaa suunnittele, en kykenisi siihen ikinä) Olen kai vaan niin kyllästynyt elämääni.
Ihmisten kommentit siitä, että pitäisi iloita pikkuasioista, tuntuvat lähinnä naurettavilta. Toki minäkin ilahdun kun aurinko lämmittää ja jalassani on kuivat sukat, mutta ei niistä mitään merkitystä elämäänsä saa.
Vai pitäisikö muka ajatella, että onpa ihanaa kun saan elää vielä seuraavat 60 vuotta ja repiä iloni elämään kahvintuoksusta ja kuivista sukista, niidenkö voimalla jaksan kaiken paskan ja pakolliset ikävät velvollisuudet jota elämässä väistämättä jokaisen eteen tulee?
Minulla on nyt jotenkin totaalinen motivaatio-ongelma elämisen kanssa. En näe mitään järkeä missään. Elän vaan ikävää elämääni päivästä toiseen kitkuttelemalla, enkä saa mitään oikeasti merkittävää aikaan.
Tai onhan minulla lapset, se nyt ehkä on merkittävintä mitä olen saanut aikaan. Mutta toisaalta, kohta hekin ovat aikuisia ja muuttavat omilleen. Elävät elämäänsä täällä typerässä maailmassa, isossa kaavassa yhtä merkityksettöminä kuin minäkään. Toivon totisesti, että he ajattelisivat elämästään aikuisina erilailla kuin minä nyt!
Mitä täällä maailmassa on, mikä merkitsee? Ei mitään. Mitä iloa loppujen lopuksi on millään, rahalla, maineella, tavaralla, uralla, työllä; ei mitään.
Ihmisillä ja ihmissuhteilla on merkitystä, mutta mitä sekään loppujenlopuksi on, ylä- ja alamäkiä kaikilla vuoron perään, kaikki me synnytään ja ja touhutaan kuka mitäkin elämämme ajan, kiireisinä ja stressaantuneina ja elämäämme enemmän tai vähemmän ikävystyneinä, ja sitten kuolemme.
Äh mikä purkaus.
Kohta mä menen laittamaan ruokaa rakkaalle perheelleni, syön ihan iloista naamaa näyttäen, hassuttelen lapsieni kanssa ja lähden sitten ulos ja päivän askareita touhuamaan. Kukaan ei ulkopuolelta varmaan arvaisi, mitä minä sisimmässäni ajattelenkaan.
Kommentit (97)
Mitä intohimoja sulla on yleensä koskaan ollut? Lapsuuden haaveita? Jotain mitä olet joskus palavasti halunnut?
Mä en parhaalla taidollanikaan muista, että mulla olisi koskaan mitään intohimoja ollutkaan, en muista lapsena enkä nuorenakaan haaveilleeni palavammin yhtään mistään.
Mahdanko olla jotenkin epäkelpo vai liian realistinen kenties, ajattelin muistaakseni jo nuorena, että "jahas, kun koulu loppuu, sitten jostain työtä jotta saan syödäkseni ja katon pääni päälle. Ja toivottavasti löydän hyvän miehen, ehkä saan joskus perheenkin"
Mutta se perhekään ei ole koskaan ollut minun suuri haaveeni, perheen perustin lähinnä siksi, koska niin "kuuluu tehdä" ja mies lapsia halusi. (ja siis, toki lapsiani rakastan mutta ei tämä perhe-elämä mikään unelmani ole koskaan ollut.. tosin minulla kun ei niitä muitakaan unelmia ole ollutkaan, en ainakaan parhaalla yrityksellänikään muista)
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihminen, jolla ei ole mitään tavoitteita, voisi yhtä hyvin olla kuollut. Mieti, mitä haluaisit vielä elämässäsi tehdä ja keskitä kaikki energiasi siihen, että saat sen toteutettua.
Jos on unelmia on aina jotain mitä yrittää ja odottaa ja jota varten on mukava nousta jokaiseen aamuun. Minä koin ap:n kaltaisen kriisin kun sain kuulla odottavani neljättä tyttöä. Enempää lapsia meille ei tule ja koko maailma alkoi näyttämään yht äkkiä harmaalta. Olen miettinyt ja miettinyt ja tullut siihen tulokseen, että kun ei enää voi haaveilla (minun tapauksessani siitä poikalapsesta) niin se vie voimat lopullisesti. Pitää ehkä kehittää jotain uutta haaveiltavaa?
Tsemppiä ap
aina on jotain uutta mielenkiintoista opittavaa ja kokeiltavaa, innostun herkästi uusista taidoista ja asioista. Minulla on koko ajan vireillä jotain "projekteja", joiden tekeminen on haastavaa ja tyydyttävää - ja joista saa jotain konkreettistakin aikaan. Rakastan suunnitella ja ratkaista (pieniä) ongelmia. Myös olemassaolevat ihmissuhteet ja uusiin ihmisiin tutustuminen tuo minulle merkitystä elämään - osallistuminen.
Jos sinulla on ap ollut tuo olotila jo pitkään, niin voisit käydä lääkärissä. Aivojen matala serotiinitaso voi jäädä päälle, ja jo lyhytkin hoitokuuri voi palauttaa arvot kohdalleen.
Masentavaa luettavaa tuo sinun tekstisi. Kuten joku jo sanoi, että sinulta puuttuu tavoite ja intohimo johonkin tiettyyn asiaan. Mistä löytäisit asian, johon voisit alkaa perehtyä? Olisiko jokin, mitä voisit opiskella niin, että olisit todellinen asiantuntija? Se vaatii sitä intohimoa asiaan.
Mistä olet kateellinen, siis niin, että kirpasee? Kateus on hyvä tunne tutkiskella itseään. Jos olet kateellinen, on sinussa elämää ja sitä intohimoa. Jos et löydä yhtään kateudensiementä, niin sitten on surullisempaa.
toki vieläkin tuntuu aika ajoin. Minulla oli niin lannistava lapsuus ,(innolla odotan Peter Franzenin kirjan lukemista) , jossa kaikki se mikä oli minulle hyvää/kivaa olikin pahaa ja kiellettyä.
Kyllä sellainen heijastaa aikuisuuteen ja omiin unelmiin. Vieläkin tuntuu, että esim.sllainen ammatti,johon haluaisin kouluttautua,onkin ihan hölynpölyä,koska se on minulle mieluista ja pitäisi opiskella sellaista mikä tuntuu surkealta jotta elämä pysyisi mallillaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
läheisillemme. On todella merkittävää, millainen puoliso, äiti, ystävä, lähimmäinen on. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, joten pienilläkin jutuilla on merkitystä. Muiden auttamisesta ihminen saa paljon aitoa onnea ja mielihyvää.
On totta, että me kaikki kuolemme joskus. Kukaan ei tiedä milloin. Ainoa, mitä meillä varmasti on, on tämä hetki. Toisaalta se on myös vapauttavaa. Oikeasti kukaan ei kai muistele jotakuta ihmistä miettien, miten paljon omaisuutta tai vaikutusvaltaa ihmisellä oli. Ihmisestä muistetaan se, oliko hän muista välittävä vai ei.
Ehkä olet tavallista älykkäämpi.
Muille riittää elämänsisällöksi ne ulkomaanmatkat, raha, maine, omat lapset, valta, ura, oma vartalo. Joku näistä.
harva kykenee siihen että on tyytyväinen vuokrakämpässä, Ikionnellinen ksoka esim. terveet lapset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
..mutta minulla masennuslääkkeet auttoivat vastaavaan. Masennuksessa kieriskellessä ajatukset pyörivät juuri tuollaisissa "elämällä ei ole minulle mitään"-ajatuksissa. Niiden pitkäaikainen pyörittely ei oikeasti auta yhtään mitään.
Masennuslääkkeiden avulla ei tarvinnut ajatella niitä kielteisiä ajatuksia. Ei vaan enää ollut tarvetta. Jaksoin arkea ihan hyvin ja sitä kautta pystyin löytämään ratkaisuja ongelmaani.
Lääkityksen jälkeen ajatukset eivät enää palanneet, vaan pystyn ajattelemaan elämää neutraalisti ja jopa nauttimaan siitä. Nyt olen lähtenyt tavoittelemaan nuoruudenaikaisia haaveitani ja elämä näyttää todella hyvältä!
Tsemppiä ap! Lääkkeitäkin kannattaa kokeilla, jos ei oikeasti (vuosiin) pääse irti tuosta kehästä.
minä ajan vanhalla autolla, kaverini osti juuri uuden mersun. Ihan vilpittömästi voin todeta, että kaverin mersu on hieno, mutta mitä merkitystä auton ulkonäölläkään tai merkillä on, pääasiahan on että autolla pääsee pisteestä a pisteeseen b. Ja omallani pääsen, joten se siitä. Hyvin ajaa asiansa.
Samoin ajattelen monesta muustakin asiasta, eli en juuri tunne sitä kateutta, ainakaan merkittävästi. Olen ajatellut, että se on hyvä asia, mutta toisaalta ehkä se onkin enemmän surullista. Minulla ei siis ole oikeastaan mitään, mitä haluaisin tavoitella, enkä siis edes pysty keksimään mitään tällaista.
Anteeksi että tekstini ja avaukseni on ollut masentavaa luettavaa. Purkauduin vain nyt totaalisesti, kirjoitin ulos kaiken sen mitä olen päässäni pyöritellyt viime vuoden.
En minä tätä ihan 100% ajastani mieti, onneksi, siinä hajoaisi pää jo ihan lopullisesti. Otan kohta käteeni uuden naistenlehden (tai ehkä sen Raamatun, jos saan inspiraation ja aikaiseksi) ja unohdan hetkiseksi taas tämän kaiken.
Kiitos vastauksistanne! Illemmalla tulen vielä kurkkaamaan, onko tullut lisää :)
ap
ps. en mielestäni elänyt mitenkään lannistavaa lapsuutta. Köyhää oli aineellisesti silloinkin, mutta en minä siitä kokenut kärsineeni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei välttämättä tarkoita uskontoa, mutta siis sellaista kiitollisuutta, sisäistä rauhaa, hyvän tekemistä itselle ja muille, rikasta sisäistä maailmaa, itsensä toteuttamista maalaamalla, kirjoittamalla, käsitöillä jne.
Elämä on velvollisuuksia, mutta itse voi päättää sen asenteen, miten kaikkeen suhtautuu.
Lääkkeitä en halua syödä, ehkä sekin olisi yksi tapa välttää tämä elämän merkityksettömyys, siinähän tavallaan "turruttaisin aistini ja tunteeni" kemiallisesti, pakoilisin arkea siis. Mutta tämä siis minun mielipiteeni, en tuomitse niitä jotka lääkkeitä syövät tai niistä avun saavat.
ap
Etkö juuri nyt ole siinä turtumuksen tilassa ilman lääkkeitä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos vastauksistanne! Illemmalla tulen vielä kurkkaamaan, onko tullut lisää :)
ap
ps. en mielestäni elänyt mitenkään lannistavaa lapsuutta. Köyhää oli aineellisesti silloinkin, mutta en minä siitä kokenut kärsineeni.
Minä kirjoitin ainakin osaltani lannistavasta lapsuudesta, enkä tarkoittanut että sinulla olisi ollut sellainen mutta kerroin omasta kokemuksestani.
Tunnetko ihmisten (vaikeita) elinolosuhteita esim. Venäjällä ja muualla lähialueilla, tai ihan täällä Suomessa aiemmin historiassa? Tuntuuko sinulla missään, kun vertaat omaa (elämänlaadultaan sittenkin huikeaa) eksistenssiäsi näihin kohteisiin? Minulla se tuntuu jossain.
Tuon tyyppinen ahdistus katoaisi nopeasti, jos saisit vaikka syöpädiagnoosin. Yhtäkkiä olisit valmis antamaan mitä tahansa, että saisit jatkaa "merkityksetöntä" elämääsi; lapsesi tarvitsevat sinua vielä jne. Tämä ei tietenkään tarkoita että pitäisi toivoa sairautta, vaan ennemmin jotain sellaista aivojumppaa, jolla tarkastelisit omaa elämääsi toisenlaisista näkökulmista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se intohimo voi syttyä vaikka käsitöihin, leipomiseen, koiraharrastukseen, matkusteluun, liikuntaan, yhdistustoimintaan, vapaaehtoistyöhön, kalastamiseen, oman kodin laittamiseen, luonnossa liikkumisee, geokätköilyyn.. iiihan mihin vain mikä voi vaikka kuulostaa mitättömömältä ja pieneltä aluksi. :)
Tutkiskele ja kuuntele itseäsi, kokeile vaikka kaikenlaista. Mene rohkeasti mukaan harrastustoimintaan. Kyllä sullekin joku "juttu" on olemassa, varmasti!!
Kun löydät sen oman juttusi niin pian huomaat että olet saanut paljon uusia ystäviä harrastuksen myötä ja odotat milloin pääset taas toteuttamaan itseäsi ja nauttimaan harrastuksesta!
Elämässä on hyvä löytää se "intohimo" johonkin!
Minä luulen että lähes jokainen äiti käy pienen tai ison kriisin siinä vaiheessa kun se perhe on "saatu". Mitä nyt?? Mitä seuraavaksi?
Olisi ihanaa todella, kun löytäisin sen intohimoni johonkin. Arvelen, että jos löytäisin "oman juttuni", ongelmani olisi tipotiessään.
Mutta siinäpä se onkin, että mistä sen löytää.. ja onko kaikille varmasti se oma intohimo, oma juttu olemassa? Vai onko vaan minunlaisiani ihmisiä, joille ei vaan mikään tunnu miltään vaikka tiedon tasolla tietääkin, että kaikki on ok.. kuten joku vastaaja epäili, ilmeisesti etten osaa arvostaa omaa elämääni enkä ajattele lainkaan muualla maailmassa elävien kärsimyksiä ja kurjuutta.
Se ei pidä kyllä paikkaansa, ajattelen paljonkin muiden ihmisten onnettomia/onnettomampia elämiä. Olen lukenut/nähnyt/kuullut katulapsista, ihmiskaupasta, sodan jaloissa kulkevista... Toki sitä osaa omaa elämäänsä ja elämän helppoutta arvostaa, mutta ei toisten kärsimysten ajattelemisestakaan sitä Merkitystä ja Tarkoitusta omaan elämäänsä löydä, mikä minulta nyt on hukassa (ollut aina?).
Ja mitä siihen syöpädiagnoosiin tulee, avaukseeni kirjoitin että nykyään ajattelen kuolemastakin niin, että se olisi ikäänkuin helpotus, vapautus elämästä. Tiedä sitten mitä se oikeasti olisi jos syöpädiagnoosin joskus vaikka saisinkin, mutta nyt en pysty saamaan elämääni sitä Tarkoitusta ja Merkitystä sitäkään kautta, että ajattelisin "onneksi minulla ei ole syöpää".
Harrastuksista intohimoa olen kyllä etsinyt. Olen kokeillut mm. erilaisia tanssiharrastuksia, lavatanssia, balettia, jumppia, itsepuolustuslajeja, uimista, vesijuoksua, lenkkeilyä, juoksemista, käsitöitä eri muodoissaan: neulomista, mattojen kutomista, savitöitä, silkkimaalausta, piirtämistä, askartelua, ompelemista, virkkaamista. Olen myöskin matkustellut jonkin verran. Kerännyt postimerkkejä, lukenut, opiskellut kieliä.
Mukavaa puuhastelua miltei kaikki, mutta en valitettavasti harrastuksistakaan ole löytänyt intohimoa elämääni, sellaista mikä olisi "se juttu" pidempäänkin kuin 2 ensimmäistä harrastuskertaa.
En tiedä, pitäisikö sitä joskus sitten repäistä oikein kunnolla ja muuttaa vuodeksi vaikkapa jonnekin Intiaan itseään etsimään, tai jotain. Jospa vaikka löytäisin mieleni sopukoista/minusta itsestäni sitten sen, mitä etsinkään, jossain muualla?
Valitettavasti tuokaan ei kyllä onnistu kuin joskus sitten kun lapset ovat isoja...
noh, ehkä elämäni tarkoitus on etsiä sitä elämäntarkoitusta. Kun vain osaisi asennoitua ja pysyä positiivisella mielellä, uskoa siihen, että se joskus löytyy.
ap
Paitsi että hän ei ole hoitovapaalla vaan vaativassa työssä, ja on alkanut palaa loppuun ja miettii kovasti nyt sitä, että millä muulla asialla kuin talolainan maksulla on elämässä merkitystä. Haluaisi jäädä "eläkkeelle". Apea ja masentunut, mutta pystyy suoriutumaan laillasi arjen hommista ja töistään. Ei suostu kenenkään mielenterveysasiantuntijan juttusille.
Elämäniloa ei voi kellekään ulkoapäin antaa, sille rakkaallekaan. Kysyit mistä muut saavat merkitystä elämäänsä. Minulle se on luova työ. Jos en saa tai voi hetkellisesti tehdä sitä, olen ihan hukassa, masentunut ja väsynyt. Kuvailemallasi tavalla. Mikään ei kiinnosta "tarpeeksi". Jos sinulla on yhtään vetoa uskontoon, niin tutki se polku. Uskoisin, että jokaisen ihmisen sisältä löytyy se vastaus, tai vastauksen siemen elämänsä merkityksellistämiseen. Mutta polku sen löytämiseksi voi olla pitkä. MUTTA se löytyy, kun jaksaa etsiä, niin uskon. Tsemppiä, voimaa ja rohkeutta sinulle löytää se sinun oman elämäsi merkityksellisyys!
Kolahti. Olin tasan samassa tilanteessa vielä loppuvuodesta. Kukaan meistä ei voi sanoa sinulle, mitä elämääsi kaipaat, mistä ratkaisu voisi tulla. Se tulee vain sinusta itsestäsi.
Omalla kohdallani palaset napsahtivat hiukan enemmän paikoilleen, kun päätin alkaa ottaa enemmän vastuuta (!) elämästäni. Olen laillasi vain ajelehtinut. Nyt teen tietoisia päätöksiä ja pysyn niissä. Tätä on vaikea selittää; joskus ihan pienikin tietoinen päätös vahvistaa tunnetta oman elämän hallinnasta. Ettei ole vain kaiken sattumanvaraisen armoilla.
Ehkä se timmi kroppa, josta mainitsit, ei olekaan niin pinnallinen ilmiö kuin olet ajatellut. Siinäkin nimittäin tekisit tietoisen päätöksen ja työskentelisit tiettyä päämäärää kohti, saisit tunteen siitä, että hallitset asiaa. (Terveyttä ja sairautta ei tietenkään kukaan loppuviimeksi itse hallitse, se on aivan eri asia.)
Ole läsnä elämässäsi. Se on ainoa neuvo, jonka osaan antaa.
Kiitos ja anteeksi ;-)
Kaikista tuntuu tuolta aina välillä. Se on ihan normaalia. Etsi itsellesi uusia ihmissuhteita esim. seurakunnasta. Tarvitset aivojumppaa selvästi. Sinun pitää nyt vaan keksiä mitä sinä tahdot lasten ja perheen lisäksi ja ryhtyä sitä toteuttamaan. Vapaaehtoistyö on myös hyvä vaihtoehto jos yhtään tunnet sellaiseen kiinnostusta. Vanha sanonta, että antaessaan saa pitää paikkaansa.
Täältä sulle vastailee yks uskovainen.
Itselleni henkilökohtainen usko on tuonut merkityksen ja järjen elämään. Saan luottaa siihen, että Jumalalla on mun elämälle suunnitelma ja tavoite, vaikken itse sitä aina hahmotakaan.
Kun tänä iltana rukoilet niitä pieniä rukouksia, niin liitä rukousten perään tänne kirjoittamasi "vuodatus". Puhu niin avoimesti ja paljaasti kuin haluat. Pyydä Jumalalta johdatusta/merkkiä/viestiä siitä, mihin suuntaan sinun tulisi jatkaa. Et tarvitse välttämättä mitään valmiita rukouksia tai hienoja sanoja. Ajattele, että Jumala istuu sänkysi vieressä ja kuuntelee. Voi olla, että jo siinä hetkessä alat kokea rauhaa ja toivoa tulevaan. Jumala on nimittäin luvannut antaa meille "tulevaisuuden ja toivon (Jer. 29:11). Jos et koe mitään, älä huolestu. Jumala vastaa sinulle tavalla tai toisella.
Ja kun päätät avata Raamatun, niin rukoile sitä ennen lyhyesti, että Jumala näyttäisi ja avaisi sinulle oikeat kohdat ja että hän voisi puhua sinulle sanojensa kautta. Lue Raamattua rauhassa (helpointa lienee aloittaa Johanneksen evankeliumista). Jos et ymmärrä jotain, niin jatka vain eteenpäin. Voit jopa alleviivata sellaisia kohtia, jotka tuntuvat tärkeiltä tai laittaa kysymysmerkin kohtiin, jotka eivät millään avaudu.
Minä puolestani liitän sinut omaan iltarukoukseeni. Eiköhän asia lähde selviämään.
Alue: Aihe vapaa
ei tuo kiinteys ja hoikkuus elämänsisältönä (tai oma ruumis ylipäänsä, mieti vaikka bodaajia) ole mitenkään harvinaista. Olen huomannut että moni jo vähän isompien lasten äiti (koululaisten) kulkee työkseen salilla ja on kiinteä ja laiha.
ja moni ottaa elämänsisällökseen omat lapsensa, eli vahtii että heillä on hyvä elämä ja silottaa esteet (toisten kakarat ei merkkaa mitään, vain se että omalla kaikki hyvin).
ja entä kun lapset isoja. ja ehkä heistä ei tullutkaan jalkapalloilijaa tai jääkiekkoilijaa. elämänsisällöksi moni eläkeläinen ottaa matkustelun.
ihailen niitä, jotka voivat nauttia elämästä juuri siitä kahvintuoksusta ja ovat tyytyväisiä siihen että se elämä kulkee omaa rataa. Että ei odoteta kuuta taivaalta tai lisää rahaa tai ulkomaanmatkoja kiintopisteenä.
Et ole ainoa joka mietii tuota asiaa. Suuurin osa ottaa miettimättä mitään sisällöksi omat lapsensa ja heiltä esteiden silottelun, oman vartalon, tai rahan keräämisen. aina vain vähän lisää.