En pystyny muuta kuin itkemään kun pääsin töistä.

Heti huomenna työterveyslääkärille ja jatka itkemistä siellä. Masennus on vakava sairaus, joka pitää hoitaa! Saat pitkän sairasloman, lääkityksen ja terapiaa. Kyllä se siitä! Valoisempia aikoja kohti!

Itselläni oli keväällä samanlainen romahduspiste pitkän ahdistuksen ja masennuksen seurauksena. Ei ollut kivaa, ei ollenkaan. Saatat pian saada paniikkikohtauksia ynnä muuta jollet hae apua.

Itkin tosin vasta oikein kunnolla otettuani lopputilin. Sen jälkeen elämä kääntyikin parempaan suuntaan.

tarvitset etäisyyttä työhösi ja aikaa käsitellä asioita...



Sit härkää sarvista ja käsitellä työyhteisössä pahanolon syy!



Voimahali !

Oikeastaan mulla ei pitäisi olla mitään syytä valittaa, olen terve, on töitä, rahat riittävät juuri ja juuri. En tiiä. Taitaa vaan ote lipsua aika lailla elämästä.

Olen oikeasti opiskelija, ja ala on ihan mielenkiintoinen, ei ehkä ihan unelma-ala. Haluaisin olla sivistynyt ja vaikuttaa ihmisiin. Nyt olen jossain ihmeen oravanpyörässä aivan toisen alan töitten kanssa enkä ole saanut tehtyä opintoja pariin vuoteen. Olen unohtanut jo kaiken oppimani enkä luultavasti valmistu koskaan. Ikääkin alkaa jo olla jonkinverrran. Tämän hetkinen työni on todella vierasta luonteelleni ja vastoin periaatteitani, mutta pakko on vaan jaksaa kun rahaa tarvitsee. Ja kun teen töitä, on mahdotonta aloittaa mitään kunnon opiskeluprojektia. Jos kerran opiskelen, haluaisin tehdä sen kunnolla.

Eli; ei siis mitään todellista valittamisen aihetta. Silti vaan tuntuu, että korvien välissä on nyt jotain kiristettynä äärimmilleen.

Tuollaiset eivät ole yksilön ongelmia vaan työyhteisön. Heti huomenna työterveyshuoltoon, sanon minäkin. Siellä uskaltaa kyllä kertoa todellisista fiiliksistä, sillä ne ymmärtää mistä puhut. Älä sitten vähättele oloasi, vaan kerro rehellisesti.

Mene käymään työterveyshuollossa tai vaikka omalääkärillä puhumassa asiasta, se helpottaa ja sitä kautta alkaa asiat pikkuhiljaa selkiytyä. Sairauslomakin olisi tuossa tilanteessa kyllä perusteltu. Voimia ja jaksamista sinulle! Sinä selviät tästä.

Itse annoin tilanteen kiristyä niin pitkälle, että sairastuin tosi nopeaan ja rajuun psykoosiin, josta toivun edelleen, vaikka siitä on jo jokunen vuosi. Ja nimenomaan tuntui siltä kuin mieleni olisi kiristetty äärimmilleen kuin kellon jousi ja romahduksen myötä purkautui ihan holtittomasti. Hoitamaton masennus voi johtaa psykoosiin.



*hali*

Ja työuupumus ja masennus tuleekin läheisille usein yllätyksenä, ja kaikki sanovat, että miten se nyt masentui, kun sillä on kaikki niin hyvin. Mutta ei se ole kiinni ulkoisista seikoista.



Kyllä ne työterveyshuollossa osaavat kysellä oikeita kysymyksiä. Ei ne siellä kuvittelekaan, että ihminen jaksaa pelkästään sillä, että hänellä on työpaikka. Kiitollisuus työpaikasta ei kannattele koko ihmistä. Tarvitaan paljon muutakin.

Sinuna en jättäisi asiaa sikseen. Rakasta itseäsi niin paljon, että haet apua. Tuollainen itkukohtaus on ihan ymmärrettävää, mutta työn vuoksi itkeminen on merkki tarpeettoman suuresta ahdistuksesta. Kun käsittääkseni kyse ei ollut mistään parin kyyneleen tirauttamisesta.



Hoida itseäsi ammattilaisten avulla. Itsekseen tuo ei parane.

meidän työporukka on nimittäin tosi mahtava. Olemme hyviä kavereita ja pomokin on ihan sympaattinen tyyppi. Ala on vaan yhtä väärä kuin Pentti Linkolalle olisi kaupan ala. Työ on helppoa, sen voi tehdä vaikka vasemmalla kädellä. Ja jotain työtä mun on pakko kuitenkin tehdä. En olisi uskonut, että väärän alan työ voi olla henkisesti näin rankkaa. Täytyy vaan niellä kunnianhimonsa ja ylpeytensä ja haudata haaveet kaikenmaailman kansankynttilöistä, eihän siinä muuta. Ehkä tämä on vaan joku luopumisprosessi. Heh, luovun älystäni. Joku joskus sanoi, että suurin synti on heittää lahjakkuutensa hukkaan. No, tehdään nyt sitten syntiä oikein kunnolla. Edessä siintää katkeroituneen kyynikon ura!

on minulle todella korkea. En millään haluaisi myöntää, että minussa on mitään heikkoa. En luultavasto pysty puhumaan tästä kellekään. Mutta kiitos kannustuksesta, tuntuu todella hyvältä!!!! Olo kyllä helpottui.

menin ihan paniikkiin erään vaikean asiakkaan takia. Sain sairaslomaa viikon ja masennuslääk ja keskusteluapua 5x. Niistä oli apua. Mulla on muuten aiemmin ollut tuo sama tilanne kuin sulla, tein töitä ja opinnot jäi, stressasin sitä. Otin opintovapaata 3kk ja valmistuin. Älä sinäkään vielä luovuta!:) Mutta ensin hoida itsesi kuntoon!

Tämä palsta ei todellakaan korvaa mitään terapiaa. Varmaan kymmenen ihmistä on tässä sulle sanonut, että sun pitää hakea apua tai tilanteesi vain pahenee. Ja mitä sinä sanot: " kyllä tämä tästä" !!!!



Hei herää! Katso nyt itsekin mitä kirjoitit. Sun on vaikea myöntää omia vajavaisuuksiasi. Tiedätkö mitä! Sinunlaisesi vaativat ihmiset ovat muita alttiimpia masennukselle. Ja luuletko, että meille muille on ollut helppoa puhua jollekulle omasta ahdistuksesta ja alakulosta. Eipä ole helppoa se. Yrittää nyt siinä pitää fiksun ihmisen profiilia yllä, kun itkee lääkärin edessä räkä leuassa asti valuen.



Sellaista se on itsensä edessä nöyrtyminen. Se on sullakin edessä ennemmin tai myöhemmin. Sinuna valitsisin tuon ennemmin.

Tekstisi olisi voinut olla kirjoittamani: olen väärälle alalle ajautunut ja jämähtänyt opiskelija, ja opintoni ovat takunneet jo useamman vuoden. Ainoana erotuksena en koe, että minulla olisi " jo jonkin verran ikää" , mutta mistäpä tiedän, vaikka olisimme samanikäisiä ja vain näkisimme asian eri tavoin. :)



Asiaan: tarvitset itseluottamusta! Jos viimeksi olet aktiivisesti opiskellut kaksi vuotta sitten, asiat ovat kyllä muistissasi. Kertaa vaikka kokeeksi muutama perusopintojesi oppikirja tms., huomaat että asiat palautuvat mieleesi. Älä jää yksin opintojesi kanssa; jos et ole vielä käynyt juttelemassa opintoneuvojan, opettajasi tms. kanssa, tee se nyt. On heidän tehtävänsä antaa ohjausta opintoihisi. Ei kannata myöskään ohittaa tässäkin keskustelussa ehdotettua ulkopuolisen keskusteluavun hankkimista, joko työ- tai opiskelijaterveyshoidon kautta.



Tsemppiä, kun saat puskettua opintojasi vähän eteenpäin ja päivitettyä osaamistasi, voit hakea oman alan keikkatöitä ja pikku hiljaa unohtaa asiakaspalvelualan. :) Saat sympatiani!

Tajuan kyllä, että tässä ehkä nyt tarvitaan jotain ulkopuolista, täytyy vaan nyt eka ite totutella ajatukseen ja kerätä rohkeutta, että uskaltaa mennä puhumaan omista asioistaan. Luin masennuksesta ja työuupumuksesta ja niiden oireista enkä pysty tekemään sitäkään itkemättä. Tuntuu yllättävän pahalle ja toisaalta helpottavalle. Tässä on taustalla kyllä kaikkea muutakin, eroista lähtien.

Tuo itkuun repeäminen on sellainen, että nyt sun hälytyskellojen pitäisi soida ja lujaa.

Ota ensiksi selvää opiskelupaikkasi auttamismahdollisuuksista, joku jonka kanssa voit laatia opiskelusuunnitelman, onko kuraattoria, tutoreita, psykologia?

Koko terveydenhuolto on niin ylikuormitettua, että otetaanko siellä oikeasti vakavasti vai vähätelläänkö siellä vaan? Olisi kauhean noloa mennä liian heppoisin perustein valittamaan sinne oloaan...

Sitten tuli muutto ja terapia jäi, enkä jatkanut enää nykyisessä asuinkunnassa eri lääkärillä, mutta se aika, minkä sain käydä, oli sekin avuksi minulle. Masennusta ja uupumusta ei tarvitse hävetä, vaan pitää vain rohkeasti mennä puhumaan lääkärille siitä. Mielenterveystoimistossakin olen ollut aikoinani terapiasuhteessa, kun oli hyvin vaikeita ja rankkoja asioita elämässäni. Näistä terapioista on todellakin apua ja ne auttavat selviytymään mahdollisista tulevista uupumuksista ja tunnistamaan oireet ajoissa. Ei tarvitse arkailla ottaa yhteyttä sinne, sitä vartenhan ne ovat olemassa.

Mä pelkään ottaa yhteyttä terveyskeskukseen jos siellä vähätellään ja nuhdellaan tms. Olen varmaan toista kuukautta illalla päättänyt että aamulla heti soitan lääkärille ajan, mut silti se jää...