Lue keskustelun säännöt.
Olen todella huono äiti :`(
16.12.2008 |
Olen niin pettynyt itseeni...äitinä. Minulla on 4,5-vuotias poika, joka on aivan ihana ja reipas pieni miehen alku...mutta jostain syystä elämämme on välillä yhtä tuskaa.
Poika on luonteeltaan erittäin lujatahtoinen ja tahtoo helposti pompottaa äitiään ja muutenkin vaatii jakamatonta huomiota vähänväliä.
Itse olen välillä aivan loppu ainaisiin kiukkuamisiin ja vastaan väittämisiin...ja kärsivällisyyteni ei aina ole huipussaan...huudan, raivoan ja...olen myöskin sortunut läpsimään lastani...oloni on aivan kamala. En ymmärrä miten voin kohdella omaa rakasta lastani noin.
Tiedän vika on minussa ja vain ja ainoastaan minussa...en tiedä mitä tekisin.
Monesti olen vannonut itselleni tekeväni parannuksen, mutta lopputulos kuitenkin sama.
Neuvolaan olen aikonut soittaa monesti ja sieltä varmaan apua saisinkin, en vain tiedä mitä sanoisin...tämä kirjoittaminenkin tuntuu niin vaikealta...
On meillä pojan kanssa myös paljon hyviäkin hetkiä, touhutaan ja leikitään yhdessä. Mutta olen erittäin huolisani pojastani ja siitä minkälaiset traumat hänelle jää...pelkään myöskin sitä että hänet viedään minulta pois.
Kommentit (27)
suosittelen myös kovasti! minua auttoi perehtyminen aggression portaisiin, jossa kerrotaan aggression tärkeästä kehitystehtävästä. tämä selkeä tieto auttoi olemaan kärsivällinen kohtaustilanteissa ja tilanteet on rauhoittunut huomattavasti. osaan paremmin itse pysytellä tunteen ulkopuolella. takana on kylläkin pitkä terapia, jonka myös uskon auttavan tilanteissa. oma kielletty viha ja raivo voi helposti ottaa vallan. tiedostettuna nämä pysyy hyvin aisoissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pahimmillaan olin silloin, kun lapsella oli kolmevuotisuhma, sorruin nippailuun ja retuuttamiseen. Tunsin itseni maailman paskimmaksi ihmiseksi! Sitten vaan yksinkertaisesti päätin, että lapseen en enää koske, vaikka kuinka suututtaisi. Ja mikä tärkeintä, sanoin sen myös lapselle. Teimme "virallisesti" sellaisen sopimuksen, että meidän talossa kukaan ei saa satuttaa toista. Tähän on helppo vedota myös silloin, kun lapsi yrittää muksia pikkusisarustaan. Että Meidän Talossa KUKAAN ei satuta KETÄÄN. Tämän mantran hokeminen auttaa itseäkin muistamaan, miten aikuisen kuuluu käyttäytyä...
Todellakin, omapäisen lapsen kanssa kurin tiukentaminen ei johda mihinkään muuhun kuin väkivaltaan. Uskon, että ap:kin pitää lapselleen ihan kohtuullista kuria.
En ole nytkään täydellinen, mihinkäs se temperamentti katoaisi. Mutta nykyään pahinta, mitä teen on pää punaisena (todellakin) huutaminen. Se onkin seuraava askel parannuksen tiellä... :/
Kannattaa puhua asiasta jollekin, sekin helpottaa. Vaikka näin nimettömänä. Mietin myös sitä, että onko teidän paikkakunnalla jotain vuokramummosysteemiä tms.? Oma aika on kullanarvoinen asia, ja tekee sinusta paremman äidin.
masennuslääkkeistä. Olen paljon leppeämpi, ei tule enää äärimmäisiä tilanteita joissa "kilahdan" ja olen kovakourainen. Olen puhunut asioista avoimesti mt-toimistossa. Minusta ei ole tehty mitään lastensuojeluilmoitusta vaan olen saanut kannustusta ja tukea sekä hoitoa masennukseen ja ahdistukseen. Voin kuvitella että jos Ap on vielä yksinhuoltaja, kuten ymmärsin, ymmärsinkö oikein, niin sitä voi olla todella lujilla pienten lasten kanssa. Minulla on hyvä mies, mutta silti olen ollut todella uupunut.
Se ei oikein auta, että vannoo tekevänsä parannuksen, jos kerta kaikkiaan omat voimat ja keinot on käytetty. Tilanteeseen liittyy varmaan monia tekijöitä, jotka vaikuttaa ettei riitä arjen tiukoissa tilanteissa voimaa ja tulee läpsineeksi, karjuneeksi tms. Syyllisyys on tietenkin tervettä mutta se ei tee meistä parempia äitejä, ellei löydy jostain uusia voimia ja viisautta. Ei saa jäädä yksin siis, eikä yrittää edelleen pärjätä omillaan.
Uskon että kun saat apua ja pääset lepäämään ja/tai saat ehkä jotain hoitoa omaan henkiseen pahaanoloon, lapsikin alkaa heti voida paremmin eikä ehkä koettelekaan niin paljon hermojasi. Kyllähän lapsiin jää jälkiä kaikesta mitä he kokevat, mutta mä uskon että elämässä voi tulla paljon korjaavia kokemuksia, jotka eheyttävät, vaikka lapsuuteen liittyisikin jotain surullista tai raskasta.
Joo, virallisesti olen yksinhuoltaja, mutta avoliitossa kuitenkin nykyään. Suurimmaksi osaksi hoidan kuitenkin lapseni itse, koska minä hänet olen tähän maailmaan saattanutkin ja halunnut. Toki omaakin aikaa saan ja saisin enemmänkin jos vain haluaisin. Mutta en tavallaan ole katsonut tarpeelliseksi. Poika käy myöskin mummolassa melko usein.
Kuten aiemmin kirjoitin, meillä on pojan kanssa paljon hyviäkin hetkiä. Tai useimmiten siis näin. Arki sujuu hyvin ilman suurempia yhteenottoja. Eli, ne pahimmat yhteenotot osuvat viikonloppuihin, varsinkin jos olen pojan kanssa kahdestaan kotona. Poika on erittäin eloisa tapaus ja rauhottuminen on joskus erittäin vaikeaa...tämä on yleensä se tilanne joka saa minut kilahtamaan, ei kuitenkaan aina. Toisinaan kestän pidempään ja toisinaan en ollenkaan. Hieman ailahtelevainen luonne siis.
Vika ei kuitenkaan ole pojassani, vaan oma kärsivällisyyteni on erittäin huono. Asioiden kun pitäisi tapahtua heti kun minä niin sanon. Jostain syystä etenkin poikani kohdalla.
En tiedä...en ainakaan koe olevani mitenkään masentunut, tuotakin olen joskus miettinyt. Takana kuitekin jonkun verran rankkoja aikoja. Olen hoitanut poikani melkein syntymästä lähtien yksin. Hän ei ollut vauvanakaan erityisen helppo.
Ehkä kuitenkin keskustelu jonkun kanssa saattaisi auttaa, en vain tiedä miten saisin itselleni lisää itsehillintää tai vain osaisin lähteä pois niistä tilanteista.
Kirjoitukseni on varmaankin aika sekava, tämä kirjoittaminen ei ehkä ole ihan vahvinta alaani.
ap
tosin lapsi on vähän nuorempi. Välillä meillä on todella ihanaa, lapsi on kuin enkeli ja välillä, kuten tänä aamuna.... kaikki vaatteet oli liian pieniä tai suuria, huusi vaan hysteerisenä, potki, kiljui, repi vaatteet päältään... kunnon uhmakohtaus. Ymmärrän syynkin, piti mennä päiväkotiin, vaikka äiti jäi vauvan kanssa kotiin. Tänään sain pidettyä etten läpsässyt, lähellä kyllä oli. Huusin kyllä. Ja paha mieli molemmilla. Olen itse tosi väsynyt erityisvauvan kanssa, mieheltä ei saa apua, selittelyä tietenkin, ei silti saisi purkaa lapseen. Ajattelin, tehdä jotain kivaa iltapäivällä lapsen kanssa kun haen hänet päiväkodista.
Mulla myös toi sama pelko, ett jos puhun neuvolassa, menetän lapset. Varsinkin kun isästä ei ole mihinkään....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
neuvolassa, pyydä keinoja tilanteisiin joissa menetät malttisi. Onko sinlla tarpeeksi aikuiskontakteja itselläsi, eli onko elämässäsi muutakin kuin lapsen kanssa oloa?
Se mitä on tapahtunut jo, et saa pois, mutta voit tulevaisuuden varalle hakea keinoja, jolla käsittelet omaa turhautumistasi ja kiukustumistasi, ne lapset kun osaavat olla ärsyttäviäkin joskus.
Onko lapsesi hoidossa, eli onko hänellä kavereita joita voisi pyytä vaikka kylään, jotta pikkumiehellä olisi muutakin tekemistä kuin vaatia äidiltään huomiota?
Itselläni on nuorin poika 5v ja hän kyllä vaatii minulta enemmän huomiota kuin muut lapset ja kyllähän siinä pinna meinaa välillä kiristyä. Tsemppiä!!
Kirjoituksesi voisi olla kuin omasta kynäsäni... Paitsie että meillä poika on jo 5,5v. Lisäksi meillä on nuorempi tyttö ja pieni vauva.
Jokainen sana, jonka kirjoitit on kuin omasta elämästäni. Olen pettynyt ja häpeän.
Poika on oikeasti aivan mahtava - taitava, älykäs ja huumorintajuinen! Ihan mahtava pakkaus. Silti niin vaativa, rasittava ja raivostuttava toisinaan... Joka kerta vannon että alan ottaa rennommin ja rauhallisemmin, mutta en ole vielä muuttunut. En tiedä mitä tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että lapselta kannattaa myös pyytää anteeksi kun on huutanut tms pinna pimahtanut, jotta hän ymmärtää, että myös aikuiset voivat tehdä väärin ja silloin pyydetään anteeksi.
mutta se ei kuitenkaan poista sitä tuskaa, jota sisälläni kannan.
Itselläni ei ole enempää lapsia, luojan kiitos. Koska en pärjää edes tämän yhden kanssa...en vain ymmärrä itsessäni että miten muka voin olla niin väsynyt että en jaksa olla sellainen äiti kun minun pitäisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
MLL:n vanhempainpuhelimeen, voit puhua nimettömänä ja saat purettua mietteitäsi! Yksin ei kannata kituuttaa vaan hakea niitä keinoja, jolla jaksaa eteenpäin!
jonka pinna ei ole loputon,kuten tuskin kenelläkään muullakaan,luulisin.Se,että täällä ilmaiset huolesi,ja se että viestistäsi mielestäni kuultaa kuinka kuitenkin rakastat lastasi,saa minut olettamaan näin :)
Itse olen esikoisen kanssa todennut,että ns "kurin koventaminen" ei juuri tulosta tuota,itsensä hillitseminen (vaikka hampaita saa hetken ajan kiristelläkin) tehoaa huomattavasti paremmin,eikä jälkeenpäin ole huono mieli.Ärähtää tosin usein saa,ennenkuin ohjeet menee perille...sellainen uhmis meillä.
Toinen mikä on auttanut ainakin omaa jaksamistani,on puhuminen mieheni kanssa rehellisesti jokaisesta konfliktista,joka meillä on ollut kotona miehen ollessa töissä.Hän on osannut hienosti ymmärtää ja etsiä ratkaisuja,jotta kaikilla olisi parempi olla.Jos salaisin häneltä asioita,en tiedä miten jaksaisin..tätä siis suosittelen,jos on mahdollista.Näin ei tarvite yksin mielessään murehtia..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
enkä ole huolissani niinkään huutamisista tai raivoamisista...vaan se että olen satuttanut fyysisesti lastani.
Lapseni on perhepäivähoidossa, siellä hänellä on leikkikavereita, mutta vapaa ajalla ei juurikaan.
Itse opiskelen, muutimme uudelle paikkakunnalle muutama vuosi sitten. Äitikavereita ei minullakaan ole. Ja ne muutkin kaverit ovat jäänet edelliselle paikkakunnalle. Kaipaisin itselleni ystävää ja pojalleni leikkikaveria myöskin vapaa aikaan. Se ei tietenkään ratkaise tätä ongelmaa.
Täytyy ottaa itseäni niskasta kiinni ja soittaa neuvolaan, ihan lapseni parhaaksi.
En vain edelleenkään tiedä mitä sanoisin...
Neuvolasta, ja ihan kirjastostakin.
Yksi vinkki minulla olisi sinulle: älä lähde mukaan valtataisteluihin! Katkaise peli, ennen kuin se menee eipäs-juupas-äiti käskee -linjalle. Kerrot vain tyynesti lapselle kantasi ja toteutat sen, älä mene mukaan lapsen kiukkuun.
Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jos ei muuta niin vertaistukea :-)
oppiipahan tottelemaan. Ei silti ole kyse mistään entisaikojen piiskauksista.
Enkä halua että omat lapseni saavat vapaan kasvatuksen ja saavat tehdä mitä vaan kun ei ole rajoja ja kuria.
Pikku läppäisy ei haittaa jos ei tule toistumaan enää ja koit siitä pahaa oloa.
Nykyään se vaan on niin että et saa edes koskea suunnilleen ja lapset lähtee pois...
Esimerkiksi meillä ainakin on tiukka kuri kotona, mutta lapsia ei ole taatusti koskaan tukisteltu tai läpsitty. Pitää löytyä muitakin keinoja.
Mitä teet, jos opettaja vähän läpsäisee lastasi koulussa? Kun se kerran on se tapa, jolla sun lapset saa uskomaan?
enää läpsiä lapsia? Tai hakata vähän sormille? Onhan siitä vaikka kuinka paljon todistusaineistoa, että ennen lapset oppivat paljon paremmin kuin nykyään ja luokissa oli työrauha.
Ehkä meillä ei kuitenkaan enään ole kyse tuosta "ruumiillisesta kurittamisesta" vaan omasta kärsimättömyydestäni ja malttini menettämisestä. Ehkä voisin itseltäni sallia muutaman luunapin tai jotain...jos lapseni oikeasti olisi tehnyt jotain niin väärää että sen ansaitsisi.
Olen itsekin saanut lapsena muutaman luunapin ja melkein kerran selkäänikin.
En koe saaneeni siitä mitään traumoja. Mutta kuten jo totesin kyse ei ole enää pelkästä kurittamisesta.
anna lapsi isän tai muun ihmisen hoiviin jos olet sitä mieltä että et ole hyvä äiti lapselle etkä jaksa häntä.
Lapsi kantaa äitinsä läpsimisestä aiheutuvaa tuskaa sisimmässään lopun ikänsä. Lopeta heti ruumiillinen kuritus. Se ei ole koskaan mikään hyvä ratkaisu.