Lue keskustelun säännöt.
Olen todella huono äiti :`(
16.12.2008 |
Olen niin pettynyt itseeni...äitinä. Minulla on 4,5-vuotias poika, joka on aivan ihana ja reipas pieni miehen alku...mutta jostain syystä elämämme on välillä yhtä tuskaa.
Poika on luonteeltaan erittäin lujatahtoinen ja tahtoo helposti pompottaa äitiään ja muutenkin vaatii jakamatonta huomiota vähänväliä.
Itse olen välillä aivan loppu ainaisiin kiukkuamisiin ja vastaan väittämisiin...ja kärsivällisyyteni ei aina ole huipussaan...huudan, raivoan ja...olen myöskin sortunut läpsimään lastani...oloni on aivan kamala. En ymmärrä miten voin kohdella omaa rakasta lastani noin.
Tiedän vika on minussa ja vain ja ainoastaan minussa...en tiedä mitä tekisin.
Monesti olen vannonut itselleni tekeväni parannuksen, mutta lopputulos kuitenkin sama.
Neuvolaan olen aikonut soittaa monesti ja sieltä varmaan apua saisinkin, en vain tiedä mitä sanoisin...tämä kirjoittaminenkin tuntuu niin vaikealta...
On meillä pojan kanssa myös paljon hyviäkin hetkiä, touhutaan ja leikitään yhdessä. Mutta olen erittäin huolisani pojastani ja siitä minkälaiset traumat hänelle jää...pelkään myöskin sitä että hänet viedään minulta pois.
Kommentit (27)
Käsiksi en ole käynyt, mutta ei ole ollut kovin kaukana. Lapsi on todella rasittava ja saa kohtauksia pienistäkin asioista mm. kun ei saanut itse avata ovea kun ovikello soi. Kaikesta joutuu vääntämään ja mitään ei usko, saa paljon raivareita. Koko ajan saa olla varpasillaan ja käyttää lahjontaa, jotta arki sujuisi. Nykyään olen yrittänyt opetella hillitsemään itseäni niin, että aina kun meinaa pinna palaa kokonaan (melkein jo tarttumassa lapseen) niin lähden kylmästi tilanteesta pois. Pienempi 2v. lapsi pelkää kun äiti ei ota kontaktia ja itkee äitiä, isompi huutaa ja raivoaa. Sitten kun olen about 5min ollut yksin jossain muussa huoneessa niin olen kuin eri ihminen sen jälkeen. Kokeile. Lapset ei kuole siihen yksinäisyyden viisminuttiseen, mutta voi kuolla siihen, että käyt käsiksi.
Kannattaa muistaa, että vaativat lapset ovat usein älykkäitä ja heistä voi tulla isona todella menestyneitä. Vilkkaus, jankutus, uhmaaminen liittyy usein siihen, että lapsella ei ole tarpeeksi haasteita. Se tuntuu äidistä vaikealta ja raskaalta, kun mikään ei riitä koskaan. Syntyy negatiivinen kierre ja lapsessa ei pysty näkemään enää mitään hyvää. Jotkut sanovat, että mitäs olet totuttanut lapsen jatkuvaan seuraan ja tekemisen keksimiseen. Mutta kun jotkut lapset ovat sellaisia - juuri nämä haastavat marisijat, jotka haluavat, haluavat ja haluavat eikä sekään riitä. Koitetaan jaksaa :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yritä löytää teille uusia ystäviä. Pyydä pph:sta lapsia teille kotiin leikkimään. Menkää lasten jumppaa, Nuori Suomi ja paikalliset urheiluseurat järjestävät todella edullisia leikkiliikunta juttuja lapsille, jonne aina välillä vanhemmankin pitää mennä mukaan. Siinä tutustuu samalla muihin saman ikäisten lasten vanhempiin.
Leikkipuistossa vaan reippaasti juttelemaan muille aikuisille.
Ja jos vaan arkena pääset, niin käykää MLL:n ja seurakuntien järjestämissä perhekahviloissa, avoimissa päiväkodeissa jne.
Muuten kirjoituksesi oli kuin omasta elämästäni... semmoista se kovapäisen pojan kanssa eläminen on. Ymmärrän sinua täysin ja olet aivan normaali väsynyt äiti. HALAUS.
Tsemppiä!!!
Jos opettaja läpsäisee lastani sormille, uskon että lapseni on silloin häiriköinyt tunnilla ja käyttäytynyt epäasiallisesti. En nostaisi asiasta mitään suurta kannetta...
Niin se vain on. Ja huom! on hyvä tajuta, etteivät kaikki vastuulliset vanhemmat, jotka EIVÄT kurita lapsiaan suinkaan ole "vapaan" kasvatuksen kannattajia. Kurittavat vanhemmat hyvin usein sortuvat ajattelemaan, että ne vanhemmat, jotka eivät kurita, eivät myöskään osaa asettaa lapsille rajoja eivätkä pidä kuria.
Näinhän asia ei missään nimessä ole.
Kuri ja rajat täytyy olla ja niitä lapset tarvitsevat, kuritus sen sijaan on asia, jota lapset eivät tarvitse.
Ap:lle sanoisin, että on hienoa, että tajuat mitkä tekemisissäsi on väärin. Sitä kautta uskon, että opit myös karsimaan tuon käytöksen itsestäsi. Tiedän itsekin, ettei uhmakkaan 4-5-vuotiaan kanssa ole helppoa enkä ole kaikesta toiminnastani suinkaan ylpeä.
täysin, meillä kahden pojan kanssa samanlainen tilanne. Kerroin rohkeasti neuvolassa kuinka poikki olen. Sain lähetteen psykiatrille ja masennuslääkitys. Lääkitys auttanut todella, todella paljon , tunnen olevani taas "normaali" omaitseni enkä enää raivoa, retuuta, huuda ja karju lapsille. Parantanut meidän perheen yhdessäoloa valtavasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
aloitus tosiaan kuin kopio omasta elämästäni.
Olo on kamala. tajuan olevani väärässä huutaessani
ja varsinkin jos läppään.
rakastan lastani ja tekisin hänen puolestaan mitä vaan.
en vaan osaa olla hyvä äiti.
onneksi en ole kuitenkaan ainoa...vaan että
muillakin on samaa "ongelmaa"!!!
en tosin iloinen siitä ole.
ja varmaankin olisin jo antanut lapseni pois jos en häntä oikeasti rakastaisi ja haluaisi.