äh ja puh, kohta pim!

kaipa sitä pitäisi jotain omiakin ajatuksia selvitellä...Olen asunut anoppini kanssa saman katon alla jo vuosia eikä loppua näy! Suunnitteilla on toki hänelle oma koti, mutta kovin innottomasti hän asuntoja katselee. Tonttikin olisi ihan kulman takana mutta kun ei niin ei. Luulen että jos meille ei olisi tullut näitä kahta ihanaa lasta,niin hän olisi jo ajat sitten muuttanut pois. Tai sitten me...

Välimme ovat siedettävät, välillä ja suuremmaksi osaksi sietämättömät sillä otan kaikki siis ihan kaikki itseeni mitä hän sanoo tai tekee.

Välimme alkoivat mennä alamäkeä siinä vaiheessa kun esikoinen oli syntynyt. Hän soitti sairaalaan ja kiitteli kun olin tehnyt heille pojan!!! siis mitäh! minä synnytin hänet työllä ja tuskalla ja komplikaatioden keralla itselleni ja miehelleni ja hän kehtaa kiitellä kun synnytin hänelle pojan! Voi tuska!



kun pääsimme kotiin ja muutaman viikon ikäisenä laitoin lapsemme ulos vaunuihin nukkumaan ja itkuhälyttimen varmuudeksi mukaan, niin ei kauaa mennyt kun hälytin alkoi piippaamaan ja kun menin pihalle katsomaan mikä oli vikana, niin vaunut olivat hävinneet! Olin huolesta sekaisin. Mummo tuli vauvamme kanssa muutaman tunnin kuluttua takaisin kun vauva oli huutanut nälissään. Oli kuulemma itkenyt vaunuissa ja hän oli lähtenyt nukuttamaan sitä uudelleen... joopajoo. Olisin minä sen itkun kuullut siitä hälyttimestä, mummopa ei tiennyt että siellä sellainen oli. Oli vain ottanut ensimmäisen lapsenlapsensa mukaan ja käynyt näytillä naapureissa.

Se aiheutti lisää pahaa mieltä!



Sain kohtutulehduksen ja olin tosi kipeänä. Mummo alkoi ohjeistaa minua ja miestäni kaikessa: lastenhoidossa, kotitehtävissä, raha-asioissa. Olemme tilivelvollisia minne menimme milloinkin ja näin on vielä tänäkin päivänä sillä erotuksella ettei hän enää toisen lapsen saatuamme puhu itseään äitinä lapsillemme.



Olen oppinut sanomaan vastaan ja tekemään silti omin päin mitä haluan kysymättä tai sanomatta hänelle mitään.



Nyt hänellä on uusi " ase" käytössään... Kun omia sukulaisiana tulee 300 km. päästä kylään (ja käyvät muuten todella harvoin! muutaman kerran vuodessa) niin hän kehtaa ruveta kiukuttelemaan avoimesti minulle ja kaivelemalla joitain vanhoja asioita tms. ja aina silloin kun on vieraita paikalla. Näin hän tekkee myös miehelleni, heillä ei ole ollut koskaan oikein hyviä välejä, enkä yhtään kyllä ihmettele jos anoppini on ollut tuollainen jo mieheni lapsuudesta asti...



Toinen asia joka on mieltäni kaivellut on mieheni ihastus heti häittemme jälkeen! Mitään ei kuulemma ole tapahtunut mutta mistä voin olla varma ja kun kerran puhelinlaskut nousivat monta sataa ja ihan jo salaa hän puhelintaan rämppäsi... odotin silloin toista lastamme ja hän oli jatkuvasti pois kotoa. Olin käytännössä yksinhuoltaja,paitsi olihan minulla rakas anoppini " apuna" . nyt on siis muutama vuosi kulunut jo tästäkin ja alan jo päästä pahimman yli, mutta koskaan ei olla kunnolla puhuttu aiheesta. Mies suorastaan suuttuu jos otan asian jollain tasolla esille. Itse haluaisin puhua asian läpikotaisin ja haluaisin hänen tunnustavan tekonsa, vaikka edelleenkään ei ole koskaan pettänyt minua omien sanojensa mukaan...niinpäniin...

hän tule kerran luokseni ja halasi minua ja sanoi että on niin paha mieli...tällöin asia oli vasta siis alussa, mutta tästä alkoi minun mustasukkaisuus kierteeni, josta on ollut lähes mahdotonta päästä pois!

hän kertoi että oli puhunut ihastuksensa kanssa ja se oli ollut vaan pelleilyä, mutta mitään ei ollut tapahtunut. ...että oli jäänyt vain puhumisen tasolle ja pilaisi monen ihmisen elämän jos olisi tehnyt jotain.

Mietin vain että mikä " puhe" saa miehelle niin huonon omantunnon, jos kerran mitään ei ollut tapahtunut? Uskaltaisin jopa väittää että hän oli vähintäänkin suudellut tätä naista, mutta jossain viimeisessä järjen sopukassa huomannut tekevänsä väärin....



no nämä nyt olivat minun elämäni jäävuorenhuippuja..kaipa niistä selvitään ja tuovat lisää voimaa, niinkuin jotkut viisaat sanovat...aika näyttää...toivottavasti pian ennenkuin sanon Pim!