Miten selvitä yksin lapsesta ja urasta?!

onko sinulla mahdollisuutta muuttaa lähemmäksi työpaikkaa niin että työmatkoihin ei kuluisi niin paljon aikaa + vaihtaa päivähoitopaikka lähemmäksi samalla? Miehellä kun ilmeisesti olisi aikaa hakea lapsi kauempaakin tarhasta tapaamisiin.



Lisäksi mahdollisuuksien mukaan ylitöiden sattuessa tosiaan palkata tilapäinen hoitaja?

Entäpä osittaisen etätyöskentelyn mahdollisuus (siis vaikka muuttaisitkin), niin että tarpeen vaatiessa voi hoitaa asioita kotoa käsin?



Onnettomassa parisuhteessa ei kannata tosiaan kitkutella jos tuntuu ettei yhteistä tulevaisuutta ole. Toivottavasti löydät sopivan ratkaisun yhdistää uran ja äitiyden!

" Pikku - 12.12. 21:43 vastaa tähän viestiin (7/8)

Kiitos kaikille kommenteista.

Ja kiitos myös rehellisyydestä. Tällä hetkekllä ero tarkoittaisikin juuri sitä, että päiväni olisivat ns. normaalimittaisia. Mutta kuten kirjoitin, jo työmatkoihini menee n. 1,5 t, päivässä ja siihen päälle 8t. työpäivä tekee jo 9,5 t. " Hyvää ratkaisua" ei olisi, kuten tässäkin ketjussa on jo ilmennyt. Minun alallani - ja tässä ammatissa - ei olisi mahdollista tehdä lyhennettyä päivää/vkoa."



Tietämättä alaasi ja ammattiasi uskallan olla hiukan eri mieltä. Tarkoitukseni ei ole aliarvioida mitään työtä tässä maailmassa, mutta haluan kertoa, että olen itsekin melko itsenäisessä asiantuntijatyössä, jossa esimieheni ensin suhtautui varauksella haluuni tehdä lyhennettyä työviikkoa. Laki on kuitenkin puolellani ja ennen kaikkea hyvällä tahdolla ja organisoinnilla homma on pelannut oikein hienosti jo toista vuotta.



Eli älä tyrmää suoralta kädeltä ajatusta lyhennetyistä päivistä, toteutusratkaisuja siihenkin on monia. ja yhden eronneen parin tiedän toimivan jopa niinkin, että (etä)isä ottaa lapset joka lauantai ja (lähi)äiti tekee silloin töitä (yhteyksien kautta kotoa käsin) korvatakseen viikolla pitämänsä vapaan. Lapsilla on siis lyhemmät hoitopäivät ja samalla aikaa kummankin vanhemman kanssa. Ratkaisuja siis löytyy, jos löytyy haluja...?



Hyvää jatkoa teille, toivottavasti saatte elämän sumplittua!

Olimme yhdessä 9 vuotta ja ennen lapsen syntymää koin, että parisuhde ja elämä olisi ollut ns kutakuinkin normaali. Olinhan tiennyt, että miehelläni oli omia negatiivisia puolia, mutta niiden kanssa pystyi elämään (tai pikemminkin, suljin niiltä silmäni).



Olin myös paremmin ansaitseva ja tein ajoittain työni takia ylitöitä+luennointikeikkaa.. Mies oli kotona (työttömänä useamman vuoden) ja hoiti sitten poikaamme äitiyslomani jälkeen kolmivuotiaaksi asti.



Hänelle lapsen syntymä+omakotitalon rakennus kävi ilmeisesti henkisesti voimille ja hänen luonteessaan pääsi pinnalle itsekeskeisyys, ja empatiakyvyttömyys (tai sitten silmäni aukenivat) vastaavan tyyppistä kuin mainitsi ruokailusta, sulkaapatukankin osalta hän antoin pienen palasen lapselle ja itse söi suurimman osan!



Mies ei halunnut, että lapsi olisi mennyt päiväkotiin. Itse olisin sitä toivonut, jotta lapsella olisi ollut normaali päivärytmi ja nähnyt ikäisiään lapsia. Periaatteessa hän hoiti lasta ihan hyvin, ettei siitä voinut valittaa, mutta olihan siinä hänen hoidossaan monta sellaista asiaa, jota kauhistelin ja jonka takia olisin toivonut, että hän sallisi, että lapsi olisi edes puolipäivähoidossa; alle 2v. sai kiivetä yli 2 m korkeaan kiipeilytelineeseen!, lapsi saattoi olla vielä klo 12 syöttötuolissa puuroa syömässä miehen lukiessa hesaria, pääsivät ulos vasta 16 nurkilla, jne....



Päädyin eroon ja tein oman urani kannalta muutoksia. Muutimme lähelle työpaikkaani, jotta työmatkat lyhenisivät ja sain hoitopaikan myös läheltä asuntoa/työpaikkaa. Ylityöt jäivät myös sekä luennointihommat, koska en halunnut lapsen joutuvat olemaan muiden hoidossa ja myös kun muutoksia oli paljon pienen elämässä.



Olenko tyytyväinen ratkaisuuni... OLEN!



Koen, että lapseni saa normaalin (= siis minun mielestäni) kasvatuksen ja huomion, saa olla muiden lasten kanssa ja ennenkaikkea oppii ottamaan huomioon toiset ihmiset, empatiakyky kehittyy, jne.



Toisaalta uran kannalta koen, että ei ne työt tekemällä lopu... niitä tulee aina vain lisää... palkka on tietysti pienempi, mutta vähemmälläkin tulee toimeen... Ja ennättäähän sitä sitten, kun lapsi ei enää tarvitse minua niin paljoa



Mietin vain sinun kannaltasi... oletko miettinyt esim sellaista, että isä hoitaisi lasta joka toinen viikko esim 1-2 päivänä, jolloin voisit tehdä pidemmän työpäivän?



Voimia sinulle...

Jos ero ja muutto on edessä, niin miksi et muuttaisi lähemmäs työpaikkaasi? Olisi ainakin yksi ongelma vähemmän.



Olen itse vuorotyössä käyvä yh-äiti, poika on 1,5v. Itse muutin lähelle (uutta) työpaikkaa ja vanhempiani, joilta saan apua hoito-ongelmissa.

Ehdotukseni on, että jos eroat ja muutat erilleen miehestäsi, voisit ajatella aupairin palkkaamista. Jos muutat uuteen asuntoon voisit hankkia lähempää työpaikkaasi asunnon, jossa on yksi ylimääräinen huone sinun ja lapsesi tarvitseman olintilan lisäksi.



Palkkaat aupairin, heitä on paljon tarjolla erilaisissa internet-palveluisssa. Aupair hakee lapsesi hoidosta aikaisin, ja hoitaa iltapäivän kotona. Sinä voit olla töissä, eikä sinun tarvitse tuijottaa kelloa minuutilleen hakeaksesi lapsen päiväkodista.



Tällä tavalla toimivat ýksinhuoltaja-äidit ovat minun tuttavapiirissäni selvinnee mm. lentoemännän ja sairaanhoitajan epäsäännöllisistä työajoista avioerojen jälkeen.



Ja hyvin on käynyt!

Pikku:

Moi!

Olen jo pitkään ja eritoten aika-ajoin halunnut erota miehestäni. Olemme olleet yhdessä pian 8 v. ja meillä on 1,9 kk ikäinen ihana tyttö. Syitä haluuni erota on monta mutta mm. se, että mieheni omasta ongelmaisesta taustastaan johtuen on hyvin itsekeskeinen ja kyvytön elämään ns. normaaliarkea työssäkäymisineen yms. Minä olenkin käytännössä perheen " elättäjä" , joka kustantaa perheen hyvän asumisen ja mm. lapsen kaikki menot. Toisaalta mieheni on neuroottisuuteen asti siisti, ja odottaa että kaikki muut haluavat elää samoin kuin hän, mikä hankaloittaa arkea lapsen kanssa ja kiristää hermoani välillä äärimmilleen. Itse olen työkeskeinen ja luon uraani määrätietoisesti eteenpäin. Tässä mieheni on siinä mielessä apuna, että hän hakee lapsen iltapäivällä tarhasta ja hoitaa kunnes tulen kotiin.

Ja tähänpä se nyt tällä hetkellä mielessäni kiteytyykin: Haluan erota, koska ansaitsen mielestäni parempaa kuin tällaisen suhteen. Mutta miten selvitä arjesta pikkuisen lapsen kanssa kahdestaan, kun on se tärkeä ja välillä aika paljon aikaakin vievä työ. päivät herkästi venyvät virka-aikaa pidemmiksi ja jo ruuhkaisen työmatkani vuoksi olen kotona aikaisintaan 17.30 ja usein venyy pitempäänkin. Jos minä yksin tytön vien ja haen, hänen päivänsä venyvät 10 tuntisiksi!! Ja tätä en halua missään nimessä. Eli: miten te muut yksinhuoltaja " uranaiset" olette tämän dilemman ratkaisseet? Tuntuu nimittäin, etten voi roikkua miehessäni kiinni vain tästä syystä, vaikka lisäksi tietysti en haluaisi erottaa isää ja tytärtä lapsestaan, mutta sitä omaa eläämäkin (muunkin kuin työn puolesta!) kai pitää ajatella. Rohkaisua/vinkkejä pls, kanssasisaret!

Tämä tulee nyt vähän asian vierestä, eli en mitenkään suoraan " vastaa" kysymykseesi miten selvitä lapsesta ja urasta...

Kyllä kait siihen ratkaisuja löytyy edellisistä vastauksista, lastenhoitajat, aupairit, sukulaiset.... mutta MIKSI olet lapsen hankkinut jos kerran et ole mistään valmis tinkimään?

Ja.... haluaisin myös kysyä ap:ltä, miksi ylipäätään olet ollut tämän miehen kanssa näinkin kauan ja tehnyt hänen kanssaan lapsen, jos hän kerran on näin itsekeskeinen yms. kuin sanot? Ovathan nuo piirteet olleet hänessä jo alkujaankin, joten mikä nyt on muuttunut? En ota kantaa siihen pitäiskö sun erota tms. kun en sinua enkä miestäsi tunne. Jotenkin vaan tuntuu että syytät miestäsi itsekkyydestä mutta et huomaa olevasi aika samanlainen... sorry nyt suorat sanani, mutta tälläisen vaikutelman ainakin kirjoituksestasi saa.

Ja valitettavasti tuntuu siltä, että voisin vääntää tuon sanomasi " työkeskeisyys" myös sanaksi itsekeskeisyys - sen verran itsekkäältä kirjoituksesi kuulosti.

Et voi samalla sekä syödä että säästää kakkua! VAlitettavasti.

Kolmen pienen lapsen äitinä (myös ura-sellaisena) sanon vaan, että kun kerran olet tehnyt valinnan tehdä lapsia niin silloin pitää olla myös valmis tinkimään omista periaatteistaan. Eli itse olen " siirtänyt" panostustani työelämässä muutamalla vuodella eteenpäin. Ehdin vielä luomaan sitä uraani viidenkin vuoden päästä, kun nyt pienet lapseni ovat jo isompia koululaisia. MIKÄÄN työ ei ole tärkeämpi kuin se, että saa omista lapsistaan kasvatettua kunnollisia ihmisiä!

Kiukuttaa välillä, että ihmiset ovat niin itsekkäitä, että eivät ajattele, mitä lapsen saaminen tuo mukanaan. Kaikki pitäis saada - ura, täydellinen avioliitto, itsenäisyys, oma aika... lapsen takia ei olla valmiita luopumaan mistään., ARGH. pistää vihaksi! Lapsi tehdään vaan koska se kuuluu asiaan, mutta missään tapauksessa se ei saa sotkea uraa eikä kuvioita....

mutta MIKSI olet lapsen hankkinut jos kerran et ole mistään valmis tinkimään?





Aika kohtuuttomalta tuntuu tämä, että miksi hankkia lapsen jos ei mistään ole valmis tinkimään. Alkuperäinen kirjoittajahan juuri puntaroi vaihtoehtojaan. Itse elän onnellisessa avioliitossa ja minulla on 4 lasta. Itse nyt jo 35v jatkan tällä hetkellä opintojani yliopistossa ja harmittelen, etten aikoinani luonut sitä uraa, vaan yritän saada hyvän ja tyydyttävän ammatin nyt pienten lasten äitinä. Se, että haluan itselleni hyvän ammatin ja uran, ei pyyhi sitä tosiasiaa, että rakastan lapsiani yli kaiken, enkä missään nimessä olisi valmis heistä kenestäkään luopumaan. Jos minä olisin jäänyt odottamaan, että lapset ovat isoja, olisin jo yli 40v kun pääsisin aloittamaan tai sitten minun olisi pitänyt tehdä lapsia vähemmän. Minusta tällaiset kommentit ovat erittäin asiattomia tällaiseen viestiin, jossa kaivataan enemmänkin tukea ja vaihtoehtoja miten tilanteesta selviäisi niin, että kaikki olisivat tyytyväisiä.







Ja.... haluaisin myös kysyä ap:ltä, miksi ylipäätään olet ollut tämän miehen kanssa näinkin kauan ja tehnyt hänen kanssaan lapsen, jos hän kerran on näin itsekeskeinen yms. kuin sanot? Ovathan nuo piirteet olleet hänessä jo alkujaankin, joten mikä nyt on muuttunut?



Minun mielestäni ainakin minun mieheni on muuttunut paljonkin vuosien aikana ja erityisesti lapset ovat häntä paljon muuttaneet. Kyllä tietyt asiat saattavat tuoda ihmisessä uusia piirteitä esille. Ei kukaan voi etukäteen tietää minkälainen äiti tai isä on lapsilleen, kyllä siihen äitiyteen/isyyteen kasvetaan yhdessä lapsen kanssa. Itsekin kuvittelin olevani paljon parempi äiti, mutta huomaan olevanikin paljon kireämpi ja kärsimättömämpi monesti kuin kuvittelin.







Et voi samalla sekä syödä että säästää kakkua! VAlitettavasti.

Kolmen pienen lapsen äitinä (myös ura-sellaisena) sanon vaan, että kun kerran olet tehnyt valinnan tehdä lapsia niin silloin pitää olla myös valmis tinkimään omista periaatteistaan. Eli itse olen " siirtänyt" panostustani työelämässä muutamalla vuodella eteenpäin. Ehdin vielä luomaan sitä uraani viidenkin vuoden päästä, kun nyt pienet lapseni ovat jo isompia koululaisia. MIKÄÄN työ ei ole tärkeämpi kuin se, että saa omista lapsistaan kasvatettua kunnollisia ihmisiä!



Kiukuttaa välillä, että ihmiset ovat niin itsekkäitä, että eivät ajattele, mitä lapsen saaminen tuo mukanaan. Kaikki pitäis saada - ura, täydellinen avioliitto, itsenäisyys, oma aika... lapsen takia ei olla valmiita luopumaan mistään., ARGH. pistää vihaksi! Lapsi tehdään vaan koska se kuuluu asiaan, mutta missään tapauksessa se ei saa sotkea uraa eikä kuvioita....

[/quote]

Onneksi sinulla on ollut mahdollista yhdistää ura, työ ja perhe, toivottavasti osaat arvostaa sitä ja hyvä kun olet noin varma, että lapsesi eivät ole joutuneet siitä kärsimään. Kerropa vielä mistä kaikesta olet itse luopunut? Itse taas koen, että lapseni tarvitsevat minua vielä murrosikäisenäkin paljon ja toivon, ettei minun tarvitse silloin tehdä sitä pitkää päivää ja jättää lapsia silloin sen uran varjoon.

Ainahan näitä marttyyriäitejä on, jotka omistavat koko elämänsä vain lapsille ja unohtavat itsensä täysin, elääkseen lastensa ehdoilla, mutta onko sekään sitten hyvä?



Anteeksi alkuperäinen, että ajauduin näin aiheesta, mutta minua pisti taas vihaksi, kun joku sanoo nämä sanan..MIKSI NIITÄ LAPSIA SITTEN TEHDÄÄN...ihan kuin silloin olisi vain yksi ainoa oikea tapa elää, kun tehdään lapsia.

Järjestely toimi meillä hyvin. Opiskelijatyttö haki pari kertaa viikossa pojan pk:sta, leikki, lämmitti ruuan ja kylvetti. Tykkäsivät kovin toisistaan ja nyt on toisinaan jopa ikävä..

Suuri osa vkonloppua on taas tapeltu ja mies sai minut raivon valtaan, kun ei suostunut antamaan tytölle iltapalaa omasta huomisen päivällisestään kun ei kuulemma jää itselle sitten enää kunnon annosta. Piti lähteä ostamaan tytölle ruokaa. Että tätä luokkaa on itsekeskeisyys ja itsekkyys, josta kirjoitin. Myönsi kyllä taas jälkikäteen toimineensa typerästi, mutta se on aina JÄLKIKÄTEEN, ja tuntuu etten jaksa tällaista elämää enää. Sanoi sitten vielä yrittäessään sopia riitaa, että mahtaako hän olla enää muuta kuin tytön hoitaja minulle. En voinut vastata mitään, koska juuri siltä minusta nykyään usein tuntuu. vaikkei se olekaan koko totuus. Kiinnostaisi vain vielä kuulla eroon päätyneiden, yksihuoltajiksi jääneiden uranaisten kokemuksia siitä, kannattko erota ja miten sitä arkea sitten jaksaa yksin sen pienen lapsen kanssa. Eritoten kun noita avuliaita sukulaisia ei ole kauheasti...

Oletko ajatellut, että miehesi vähemmän urakeskeisenä ihmisenä ottaisi lapsen huoltajuuden? Entä yhteishuoltajuus?



Voisitko kuvitellakkaan asettavasi pientä lastasi työn edelle - siis siten, että et tekisikään toviin niin pitkää päivää, vaan ihan normaalimittaista?



Lapsi on pieni, ero on hänelle(kin) rankka juttu, tuntuu aika raa' alta että äiti sitten vielä viettää pitkät päivät, illat töissä.



Varmaan löytyy hyviä, luetettavia, säännöllisiä lastenhoitajia jotka voivat hoitaa lastasi jos et itse ehdi. Esim. MLL:n koulutetut lastenhoitajat jne. Mutta mieti nyt arvomaailmaasi lapsenkin kannalta...



Tsemppiä rankkoihin aikoihin!

Teen itse lyhennettyä työviikkoa eli olen vain 4 päivää viikossa töissä. palkka tietenkin on 20 % vähemmän ja se on aika paljon. Toisaalta kunnasta riippuen saatat säästää hoitomaksussa. Meillä tuo yksi päivä ei riitä säästöön, mutta toisissa kunnissa kuulemma riittää.

Mutta pakko kommentoida Viiry74:n tekstiä:

viiru74:

Oletko ajatellut, että miehesi vähemmän urakeskeisenä ihmisenä ottaisi lapsen huoltajuuden? Entä yhteishuoltajuus?

Luitko Viiru kunnolla jutun? Isä joka ei anna edes ruoastaan lapselle OTTAISI lapsen huoltajuuden? Hmm... Joku järki näissäkin asioissa täytyy olla, vaikka yhteishuoltajuutta ehdottomasti kannatan.

AP:lle vielä: huomioi myös, että isällä ja lapsella on tapaamisoikeus ja että kannustatkin mahdollisessa erotilanteessa paljoon yhdessäoloon. Toisaalta huomioi, että silloin et ole paikalla katsomassa, miten isä lapsen kanssa on...

Otan nyt poikkeuksellisesti kantaa asiaan, joka on erittäin vaikea ja toisten arvomaailmoiden arvioiminen on erittäin arveluttavaa. Siitä huolimatta en malta olla sanomatta, että syyllistät miestäsi siitä itsekeskeisyydestä, että hän ei anna omasta ruuastaan lapselle. Toisaalta sama itsekeskeisyys paistaa sinusta eli et ole valmis antamaan omasta ajastasi tai urastasi lapsellesi.



Avioerossa lapsi kokee aina turvattomuutta - onhan häneltä toinen läheinen ihminen pois tavallisesta arjesta. Jos ja kun olet tehnyt pitkää päivää varmaan aikaisemminkin, on lapselle hänen isänsä varmasti erittäin läheinen, ei välttämättä juuri sillä tavalla kuin mitä sinä ajattelet vaan omalla tavallaan. Erossa lapsi tarvitsee ennenkaikkea lähivanhemman tuen ja turvan. Mielestäni on syytä miettiä, että voisiko lapselle antaa aikaa sopeutua tilanteeseen jonkin aikaa. Häviäisikö sinun urasi, jos et tekisi ylitöitä vaikka vuoteen tai pariin?



Huonoon suhteeseen jäämistä en voi kellekään suositella - kyllä ne lapset sellaisen aistivat. Yhtä vähän voin suositella sitä, että toimit toisin kuin sydämesi sanoo. Eihän olisi mistään kotoisin, että eroaisit, tekisit lyhyttä työpäivää ja katkeroituisit ja kaataisit katkeruutesi uralla etenemättömyydestä lapsesi niskaan. On syytä muistaa, että elämä on täynnä valintoja ja elämä _ei_ mene niin, että voisi valita niistä lapsuuden satujen hyvästä ja pahasta vaihtoehdostasen hyvän vaan aikuisten elämässä on monesti valittava monesta erittäin huonosta vaihtoehdosta se vähiten huono. Minun maailmankuvassa lapsen etu menee aikuisen edun edelle, onhan se, niin, että lapsen persoonallisuus ei ole vielä kehittynyt, aikuinen taas kestänee menetykset ja unelmista luopumiset tai niiden lykkäykset ehkä paremmin.

Ja kiitos myös rehellisyydestä. Tällä hetkekllä ero tarkoittaisikin juuri sitä, että päiväni olisivat ns. normaalimittaisia. Mutta kuten kirjoitin, jo työmatkoihini menee n. 1,5 t, päivässä ja siihen päälle 8t. työpäivä tekee jo 9,5 t. " Hyvää ratkaisua" ei olisi, kuten tässäkin ketjussa on jo ilmennyt. Minun alallani - ja tässä ammatissa - ei olisi mahdollista tehdä lyhennettyä päivää/vkoa. En myöskään usko, että hyvä ratkaisu olisi se, että luopuisin kokonaan urastani, en halua muuttua katkeroituneeksi yksinhuoltajaski, joka kokee että lapsen takia minun piti " luopua siitä ja siitä" . Ja tosiaan - vaikka isä onkin tytöllemme tärkeä ja isä omalla tavallaan häntä rakastaa - ei olisi olemassa vaihtoehtoa, että hän ottaisi huoltajuuden. Sitä hän vain ei yksinkertaisesti selviytyisi eikä itsekään moista ratkaisua voisi edes harkita. Sitä paitsi rakastan tyttöämme liikaa, että voisin luopua hänestä siten. Yritän viettää hänen kanssaan aikaa niin paljon kuin mahdollista, ja entisten 12-tuntisten työpäivien sijaan teen nykyään n. 8,5-9 tunnin työpäiviä, harvoin pitempään. Ja viikoloput olen aina kotona. No, nyt alkaa tulla selittelyn makua, ja tottahan se on, että koen syyllisyyttä työni vuoksi. Jään etsimään ratkaisua.