Mistä johtuu anoppi-ahdistus?

Mun anoppi on välillä ihan mukava mutta kun sille päälle sattuu niin mua alkaa ärsyttää.

Appiukko haluisi lapsenlapset yökylään ja touhuta heidän kanssaan vaikka ei saisi tällä hetkellä kumarrella eikä nostella painavia tavaroista koska selässä jotain mikä ei tunnu parantuvan mutta anoppi keksii jotain tekosyitä miksi lapset eivät voi tulla.

Appiukko tuo pääasiallisen rahan taloon. Anoppi taasen taas ollut ilman työtä jo jotain 20vuotta. Ei ole työtön eli vakinaista tuloa. Anoppi on vaälillä niiiiiiin nuuka ettei mitään voisi ostaa (joudumme viemään omat ruokatarvikkeet mennessämme ja tekemään itse ruoan) mutta joskus sitten ostellaan jotakin turhaa.

Mun omat vanhemmat osti meille (mulle ja tytöllemme) Mercedes-Benzin kun etsimme uutta vanhan tilalle, niin vetivät appivanhemmat herneen nenään kun eivät voineetkaan lainata meille rahaa että olisimme saaneet sellaisen auton kun HE haluaisivat.



Ulkomaan reissuilta tuodaan kyllä omille pojille jos jotakin mutta miniät saavat joko samanlaiset paidat (ettei mukamas tule mustasukkaisuutta erilaista tuliaisista) tai jonkun korun mikä maksanut luultavasti pari euroo. Viimeksi mä sain tuliaisena kirkkaan pinkin lippiksen, mitä kyllä inhosin heti ensi näkemältä.



Jotenkin tuntuu ettei anoppi paljoa välitä kun puhuttiin että tarvitaan uusi tiskikone uuteen asuntoomme (sieltä puuttuu) niin ne kävi ostaas 10¿ jonkun vanhan ja sanoivat et sitten kun muutetaan sieltä asunnosta pois niin saavat sen itselleen. Meinasin sanoo et senku otatte samantien.



Meilläkin anoppi puhuu siitä kuinka lapset olivat kilttejä ja tekivät sitä ja tätä. Ja joka kerta samat jutut. Olen kuullut kaikki jutut viimeisen parin vuoden aikana miljoonaan kertaan.



Saa nähdä viitsinkö mennä edes äitienpäivänä käymään siellä. Mulla itsellä paha masennus eikä niille voi siitä mainita koska mähän olen aina iloinen ja niiin ihana. En jaksaisi mennä kuuntelemaan niitä juttuja.

Olen monta kertaa päättänyt että en sinne enään mene mutta aina on ollut joku asia että on ollut PAKKO mennä.

Nyt päätin tosissani etten sinne mene eikä anoppi saa nähdä meidän typyä. Olen niin lopen kyllästynyt anoppiin että oksat pois. En vastaa puheiluihin enkä viesteihin. Miettikööt keskenään mitä on tullut tehtyä. Mä en jaksa esittää iloista ja kilttiä.



Ps. Oma äitini(joka tietää nimimerkkini), jos luet tän jutun niin hys hys.

Siskollani on 3 lasta, mutta välit anoppiin olivat jännittyneet vain esikoisen kohdalla. Sisko on jälkeenpäin muistellut huvittuneena, miten omistushaluisesti hän ja anoppi suhtautuivat esikoiseen! Vasta sen jälkeen kun siskoni ei kokenut anoppia enää uhkana, välit paranivat.



Tavallaan ymmärrän molempia: toisella omasta lapsesta tulee isä... syntyy oma lapsenlapsi!

Ja silti, vauva on kiinni omassa äidissään.

Siinähän syntyy helposti huoli siitä, millaisia " oikeuksia" kullakin on suvun vesaan. Anoppi yrittää epätoivoisesti pitää kiinni antamalla neuvojaan tms. mutta hallinta on toisella naisella, ja se tuntuu uhkaavalta. Anopin huoli tuntuu sitten äidistä ahdistavalta.

Mutta miksi vauvan äiti kokee anopin uhkana?

Ehkä äiti haluaisi vastaavasti kokea hyväksyntää, sellaista suhtautumista että on kykenevä ja osaava äiti - ilman niitä jatkuvia hössötyksiä. Kyse on arvostuksesta... Kumpikin haluaa sitä, ja kumpaakin harmittaa ellei sitä saa. Eikö tuntuisi mukavalta, kun oman miehen äiti, lapsen isoäiti, ihailisi tuoretta äitiä ja tämän taitoja kasvattajana!? (kuulostaapas hassulta) Tilanne on kuitenkaan harvoin näin yksinkertainen, kun kyse on kahdesta naisesta. Pitäisi tavallaan olla monen seikan yläpuolella, jotta pystyisi hyväksymään toisen inhimillisyyden ilman ärtymystä. Sillä yleensä kova ärtymys kielii vain omasta epävarmuudesta.



Mielestäni molempien pitäisi hyväksyä, että vauva on tärkeä osa perhettä. Kun isoäitiä ei suljeta tylysti pois vaan hänet hyväksytään osaksi perhettä, hän ei ole asiasta niin katkera vaan pystyy olemaan mukavampi. Tiedän ettei pelkästä velvollisuudesta tehdyt vierailut ole mitään kivoja... Ellei niitä jätä kokonaan pois, niistä voisi yrittää rakentaa edes hitusen mukavampia. Se vaatisi sitä ettei olla jatkuvasti puolustusasenteella, että keskitytään oikeasti siihen lapseen, eikä siihen onko anopilla mitään sananvaltaa vai ei. Mielipiteensä saa kai sanoa - kumpikin! Pitäisi pyrkiä pois siitä, että asiasta tekee valtataistelun.

Sanoitko sitten anopillesi,että juuri tämän takia pyysimme teitä tulemaan klo 11,ettei mene tämä unirytmi moneksi päiväksi sitten sekaisin. Tätä palstaa kun lukee,niin huomaa,että monilla appivanhemmilla on epäselvää,miten toisten rajoja kunnioitetaan. Tungetaan vaan niinku röyhkeästi yli tai puhutaan ohi..Tällaisessa tilanteessa on tervettä itse vetää rajat. Voi sanoa rauhallisella äänellä,että mitä on mieltä jostain. Olen huomannut työssäni,että kun ihmiset ylittävät rajat,rähisevät tms. niin voin sanoa aika suoraankin,miten asiat ovat,kunhan puhuttelen asiakasta kunnioittavasti ja rauhallisesti. Jos aikuinen sitten asiallisesta" puhuttelusta" raivostuu,niin se on oma häpeä.

anopin perheen ja miniän perheen välillä. Vaikka kasvatusperiaatteista päätetäänkin miehen ja naisen välillä yhdessä, äiti on usein se, joka sanoo viimeisen sanan siitä, mitä pienten lasten kanssa tehdään. Kun anopeilla on usein omat mielipiteensä asioista, heidän voi olla vaikea ymmärtää ja tukea sitä, että heidän lapsenlapsiaan kasvatetaankin eri tavalla ja eri arvoihin.



Itselläni etäinen, mutta ihan ystävällinen suhde anoppiin alkoi kiristyä, kun esikoinen syntyi. Kuukautta ennen laskettua aikaa, he ostivat meille vanhan auton, vaikka tiesivät, että minä en keskustassa asuessa halua autoa kustannusten takia. Puhuivat sitten asiasta miehen kanssa ja kun tämä vastusteli, niin ajoivat auton meidän pihaan ja sanoivat, että maksakaa te vakuutukset, korjaukset yms. Sen verran mies sanoi vastaan, että emme ota, jos pitää vakuutukset maksaa. Ihan kiva ajatus sinällään, mutta eikö minunkin mielipiteelläni pitäisi olla vaikutusta siihen, mihin meidän perheemme käyttää rahojaan... Kun poika oli pieni, niin eivät kuunnelleet minua lainkaan (ja minä en siis todellakaan ole mikään neutraali hissukka). Jos esim. oli sovittu, että tulevat yhdeltätoista käymään, ettei mene uniajan päälle, niin he saapuivat yhdeltä ja kun pyysin olemaan hissuksiin, että saan lapsen imetettyä ja unille, niin anoppi alkoin kovaan ääneen selittää että ei lapsien nukahtamista varten tarvitse olla hiljaa. Ja sama meno jatkuu edelleen, vaikka nykyään näemme todella harvoin.

RouvaPihlaja:

Minua ihan hävettää, kun en enää viihdy mummolassa.

Onko se nyt vaan niin, että en enää koskaan kykene juttelemaan anoppini kanssa normaalisti? Yritän vain jotenkin kuunnella hänen juttunsa ja valitan kotimatkalla miehelleni... Pelottaa vaan, että mitäs sitten kun lapsemme ymmärtävät paremmin näitä asioita. Mummu on niin ihana ja silti äiti käyttäytyy kummallisesti. Ymmärrättekö?

Tämä tunne on tuttu. Minä en jaksaisi omaa äitiäni ja en kykene juttelemaan hänen kanssaan normaalisti. Ja varmasti käyttäydyn kummallisesti/välinpitämättömästi hänen seurassaan. Ne ajat kun olen hänen kanssaan odotan että koskakohan lähtee kotiin (on meillä aina monta päivää - tosin kutsun aina tietyiksi päiviksi, ettei vaan jää hirveän pitkäksi aikaa), hänellä käydessämme me voimme sentään määrittää kyläilyajan lyhyemmäksi. Yksi hyvä keino vältellä äitini seuraa on siivota ahkerasti ja tehdä ruokaa hänen meillä ollessaan... En siis itse viihdy äitini seurassa, mutta tärkeintä on että lapset viihtyvät ja saavat muodostettua suhteen mummoon.

Sinänsä äitini ei ole dominoiva, eikä halua omia lapsiamme tai nähdä heissä omia lapsiaan. Pikemminkin äitini on flegmaattinen, eikä kysele toisten asioista, tykkää kertoa omista menoistaan todella tarkkaan. Lisäksi hänen omakehunsa on hieman rasittavaa ja huumori on myös viimeisen päälle kuivaa. Lasten kanssa on kun lapset osaavat itse pyytää ja kertoa mitä haluavat, tosin yrittää saada lapsia tekemään tiettyjä hänen mielestään hyviä juttua ja opettaa lapsia, mutta lapset osaavat pitää puolensa... Kun lapset olivat pieniä tuntui ettei mummolla ollut mitään herkkyyttä lapsille ja hoitaa ei halunnut (pelkäsi) ja emme oikein halunneetkaan että olisi hoitanut (emme mekään uskoneet hänen pärjäävän). Tässä auttoi lasten kasvaminen. Nykyään meidän 8v ja 6v pärjäävät hyvin mummon kanssa, 3v:kin osaa sanoa ja kiljua!

Itse siis olen päätynyt siihen että riittää kun kestän äitiäni. Lasten osalta ei ole ongelmaa sitten kun lapset itse osaavat puhua ja toimia riittävästi, eli siis kasvaneet ja kertovat itse mummolle mitä ovat mistäkin jutusta mieltä. Mieskin on mielummin jossain muualla menossa mummon meillä ollessa ja sääliäkseni miestä pyydänkin äitini useinmiten meille kun miehellä on jotain menoja. Kummasti jokainen äitini näkemisen kerta kiristää ja olen helpottunut kun taas eroamme.

Minä kyllä kuuntelen ihan mielelläni edellisten sukupolvien juttuja siitä, miten he ovat lapsensa hoitaneet. Parhaassa tapauksessa sieltä löytyy joku hyvä ajatus, varmasti ne osaltaan selittävät, miksi meistä isännän kanssa on tullut tällaisia ja joka tapauksessa ne antavat ihan mielenkiintoista ajankuvaa.



Meille isännän kanssa se on ihan selvä asia, että me päätämme miten meidän lapsiamme kasvatetaan. Maailma, kasvatussuositukset ja jopa lainsäädäntö ovat kovasti muuttuneet siitä, kun itse olimme pieniä. Jos jollain on siihen sanomista, niin sanokoon rauhassa. Me tunnemme kumminkin oman lapsemme parhaiten ja teemme niin kuin parhaaksi näemme.

Ja outo asia on, että anopistani en löydä vikaa. Hän (ja appeni) on selkeästi vanhempi kuin omat vanhempani, 70 +, ja suhtautunut minuun aina myötämielellä, samoin lapsiin.



Luulen, että ero on perhekulttuurissa ja siinä roolissa, jonka itse olen aikanani arkana miniänä ottanut. Nyt kotiäitiaikana koen olevani aika " näkymätön" , esim. miehestäni ja tämä elämästä (työstä) kysellään paljon, minun kuulumisiani ei kysellä, jos en itse kerro. JOskus koen mieletöntäkin katkeruutta, kun takana on vaikea aika - lasten sairastelua, mies työmatkalla jne - ja kukaan ei kysy, miten olen jaksanut, miehen asiat sen sijaan tarkotaan monta kertaa. Voisin tietysti itse kertoa omat kuulumiseni, mutta jotenkin pelkään että se kuulostaa pelkältä valitukselta. Ja kuulostaakin, kun olen joskus kertonut.



Lapsiin molemmat suhtautuvat ikäänsä ja kuntoonsa nähden hienosti ja ymmärtävästi. SAmoin minuun. Mutta itse olen kokenut, että olen aikoinani ottanut liian kiltin roolin suhteessa heihin (puhun vain heitä kiinnostavista asiosita, kuten miehestäni, tarjoudun auttamaan kotitöissä, tiskaamisessa, kysyn kuulumisista ja sairauksista, heitä kiinnostavista sukulaisista jne. )Yritän nyt keksiä, kuinka rikkoa tätä roolia, kuitenkaan järkyttämättä liikaa vanhoja ihmisiä, koska en koe senkään olevan tarkoituksenmukaista. Tasapainoileminen on vaikeaa.

Anoppi asuu onneksi kaukana, mutta on ottanut tavakseen vierailla meillä juuri silloin, kun hänelle sopii. Vierailijoiden määrää ja vierailun kestoa ei tietenkään voi sopia etukäteen, vaan vakiovastaus on " ei sitä voi etukäteen tietää" . Esimerkiksi nyt pääsiäisenä etukäteen tiesin, että anoppi tulee yöksi. Tulikin anoppi miehineen, ja vielä lapseni tätikin. Perillä eivät voineet kertoa montako yötä ovat, vaan sanoivat katsovansa tilanteen mukaan. Miehen sisko lähti illalla ulos, ja päätti klo 23, ettei tulekaan meille yöksi. Ei kuitenkaan vaivautunut ilmoittamaan asiasta mitään, joten vasta anopin tullessa kotiin (olivat ulkona illalla) sain tietää, että olin turhaan tehnyt pedin valmiiksi.



Tällaiset, mieheni mielestä mitättömät, asiat saavat minut kiehumaan.

On ihan älyttömän vaikea yrittää suunnitella ruokia valmiiksi, kun ei tiedä, montako vierasta tulee, ja kuinka pitkään vierailu kestää. Olen yrittänyt kysellä aina etukäteen, mutta eivät suostu kertomaan. Anoppi pitää kotiamme vähän niinkuin kakkoskotinaan, jonne voi tulla ja mennä. Tämän vuoksi tarkistankin aina hysteerisenä avainkaapin anopin lähdettyä, jottei " vahingossa" mukaan ole tarttunut meidän kotiavaimia ;)



Lapsen suhteen olemme saaneet välejä jo vähän selvennettyä, muutaman lievän sanaharkan tuloksena. Meidän lapselleni ei tehdä asioita ilman minun tai mieheni lupaa, ja sitä on anopin kunnioitettava. Tiedostan kyllä, etten ole kovin joustava miniä tässä suhteessa, mutta se on valitettavaa anopin kannalta. Olen sanonut ihan suoraan, että esimerkiksi yökyläilyä on turha odottaa, ennen kuin lapsi on niin vanha, että kunnolla muistaa mummonsa, ja mummolan turvallisena paikkana. Jos tapaamisia on vain parin kuukauden välein, menee varmaan jonkin aikaa, ennen kuin mummola on lapselle tarpeeksi tutun oloinen paikka.



Näin meillä.

meitä kun toinen tuntee mielestään monet asiat paremmin. Minkähänlaisia anoppeja meistä tulee..? Maltanko olla sanomatta, jos näen tulevaisuudessa miniäni/ vävyni tekevän asioita ihan kummasti..? Kääk.

Asiallisia kirjoituksia, eikä pelkkää haukkumista. Saa jotain ajateltavaa oman anoppisuhteensa pohjaksi.



Meillä lapset ovat jo murrosikäisiä, olen ollut mieheni kanssa aviossakin jo 20 vuotta. Anoppi asuu n. 25 kilometrin päässä, eli helppoa olisi poiketa puolin jos toisinkin. Anoppi on tosi hyväkuntoinen, harrastuu urheilulajia, joka vaatii hyvän fyysisen kunnon, hän on eläkkeellä tosin jo.



Anoppi on aina ollut meidän suhteemme tosi " varovainen" , ei ole varmaan halunnut puuttua elämäämme, ja toisaalta hyvä niin - mutta toisaalta tekee todella etäisen ja välinpitämättömän vaikutelman.

Tuntuu, että anoppi puhuu vaan ruoanlaitosta ja puutarhakasveista - mitä kumpaakaan itse en harrasta. Voi sanoa, ettei ikinä kysy meistä mitään tai lapsistamme. Lapset olivat pienenä jonkun kerran mummolassa yökylässä, mutta siihen se sitten jäi.

Ikinä ei ole tehnyt lastemme kanssa mitään, niinkuin monet tekevät.

Siis että lähtisi vaikka lasten kanssa uimaan (asuvat lähellä rantaa). Vaikka sitten niin, että minä tai mieheni olisimme mukana.



Lasten syntymäpäivät muistaa, kun kutsumme kylään. Nimipäiviä ei muista/välitä, eikä tietenkään minun nimi- tai syntymäpäiviäni. Itse pyrin aina käymään tai muistamaan nimipäivänä edes kortilla, nyt olen tästä osin luopunut, kun harmittaa olla yksipuolinen.



Poikamme on nyt 9-luokalla, ja kertaakaan ei ole kysynyt jatkosuunnitelmista pojalta itseltään eikä meiltäkään, eikä ylipäätään muutenkaan mitään. Ei oikeastaan edes keskustele lasten kanssa, ja meillä on ihan normaaleja, mukavia nuoria.



Yritin vuosia pitää enemmän yhteyttä, käydä, kutsua, soitella, jutella, kutsua mummoa mukaamme esim. pienille matkoille (joille lähtikin mielellään) jne., mutta en jaksa enää yrittää, kun koko ajan on niin yksipuolista.



Harmittaa lastenkin puolesta, kun mummo on jäänyt niin kovin etäiseksi.

Mulle anoppi on lasten mummo ja sillä hyvä. Periaatteessa meillä ihan hyvätkin välit, anoppi suhtautuu tietyllä tavalla positiivisesti, mutta kyllä piikikkäitä puheita silti piisaa...



Olen päättänyt olla niistä välittämättä, koitan ottaa ne huumorilla enkä kommentoi niitä mitenkään. Eivät juuri vaivaa paitsi tietysti siinä hetkessä kun piikki lentää. Mieheni joskus paluumatkalla puhisee äitinsä juttuja.

Kuulostaa valitettavan tutulta :/

Aika usein kultaa muistot. Minun anoppini omien sanojensa mukaan rakasti lastensa vauva-aikoja. Lapset oppivat jo tosi pieninä nukkamaan yönsä, olivat ihan enkeleitä ja kaikki oli kuin satukirjasta. Itseäni nuo jutut ärsyttävät. Tuntuu, että olen jotenkin huono äiti, kun meidän lapset kyllä valvottavat, kasvavatkin huonosti, enkä itse niin tykkää ihan siitä pikkuvauva-ajasta. Olen jotenkin itse aina silloin niin kauhean huolissani.



Minua siis ärsyttää anopin jutuissa se, miten hyvin kaikki aina oli. Lapset olivat aina terveinä, anoppi nautti äitydestään, perhe-elämä kukoisti. Minun vaivojani anoppi väheksyy, esim. toista raskauttani, jossa oksensin päivittäin kolme kuukautta, hän kommentoi sanomalla, että onhan sitä aina ällöä oloa ...



Ja sitten ne asiat, jotka teen eri lailla, esim. teen itse lasten ruoat, käytän kestovaippoja ... Anopin mielestä rääkkään lapsiani. Kaupan ruoat ovat hänen mukaansa oikeanlaisia, niissä on kaikki tehty oikein. Kestovaippoja hän inhoaa. Hoh, onneksi olen jo näin vanha ja minulle on jo kehittynyt paksumpi nahka.



Usein on tehnyt mieli sanoa, että kun tuo vauva-aika sitten oli noin ihastuttavaa, ihme, ettei heillä sitten ole enempiä lapsia. Heillä on vain kaksi lasta hyvin suurella ikäerolla. Ja toisaalta näin joku aika sitten kuvan anopista ja miehestäni vauvana. Anopin tukassa oli rasvaa vaikka voileivän tekemiseen ja silmien alla oli pussit. Eli ehkä aika kultaa muistot. Ja kuulemma anoppi ja appi riitelivät paljon, eli se siitä ruusuisesta perhe-elämästä.



Itse siis rakastan lapsiani yli kaiken, mutta meidän vauva-aika ei ole ihan niin ruusuista. Eli ärsyttäiskö meitä ehkä tuo anoppien besserwisser-asenne? Ainakin minua se kiukuttaa. Ja sitten se, että anoppi uskoo lasteni olevan aivan hänen lastensa kaltaisia. Tottahan poika nyt tykkää ruusunmarjasoseesta, kun isänsäkin tykkäsi. Vaikka olen siis sanonut, että sitä sosetta ei syö. Tai että tyttömme ei varmaan konttaa ollenkaan, kun lastemme täti ei kontannut. No kylläpäs lähti konttaamaan. Ainakin itseäni tuollainen lapset ovat yhtä kuin isänsä ja hänen sisarensa -asenne ärsyttää.



Nyt joku aika sitten anopilta lipsahti, että mieheni oli pienenä ajanut sisarensa yli kolmipyöräisellä sisällä, ja tyttö oli täytynyt käyttää lääkärissä. Meinasin piruuttani nostaa sormea ja sanoa, että tsot tsot, kuinkas noin nyt pääsi käymään Täydelliselle Äidille :)

Kolmonen kirjoittikin jo asiaa. Myös meillä anoppi -joka sinänsä on ok- kertoo omien lastensa varhaisvuosista sankaritarinaa. Hän yksin hoiti pienet lapset ja työn. Lapset saivat aina vain kotiruokaa, eivät koskaan sairastaneet, oppivat nopeasti ja helposti potalle yms... Jos minä mainitsen väsymyksestä, hän mielellään tuo esille jopa oman äitinsä, jonka aikana ei sentään ollut mikroja ja pesukoneita.



Luulen, että eräs syy anoppi-miniä-ongelmiin on myös tapojen erilaisuus, varsinkin, jos nämä kaksi naista ovat hyvin erilaisia. Oma äitini on aivan toisenlainen kuin anoppini. Äiti on omatoiminen, ripeäotteinen ja valmis tekemään aika paljon lastensa perheiden eteen. Enkä nyt todellakaan sano, että odottaisin tätä. Anoppi taas elää vahvasti omaa elämäänsä, vaatii joka risaukseen lasten kanssa ohjeet, väsyy hyvin nopeasti jne... Myönnän, että vertaan häntä omaan äitiini, vaikka ei todellakaan pitäisi. Minua hermostuttaa, kun jokainen vaipanvaihtokin tuntuu olevan niin vaikeaa. Anoppi ei myöskään koskaan keskeytä omaa ruokailuaan, jos lapsi tarvitsee esimerkiksi viedä potalle, kun oma äitini antaa ilman muuta meidän syödä ja menee lapsen kanssa vessaan. (Tarkennukseksi, että asumme eri puolella Suomea, joten emme hoidatuta lapsia kummallakaan mummolla.)



Eniten minua ärsyttää se, että anoppi tuntuu jollain tasolla olevan kateellinen lapsenlapsista minun vanhemmilleni. Paradoksaalista tässä on se, että anoppi asuu lähempänä, mutta käy vain harvoin meillä. Silti hän sivulauseessa tuo usein esille, kuinka minun vanhempani näkevät lapsia enemmän yms... Olen kyllä mielestäni kutsunut riittävästi.



Myös minun anoppini näkee kaikkien lasten ominaisuuksien tulevan heidän omilta lapsiltaan. No, tämä nyt lähinnä huvittaa. Oma äitini taas näkee lapsissa paljon myös lasten isää, ei vain omaa tytärtänsä.

Puhuitte ihan asiaa. Tässä on kilpailua, kateutta, äitien " herkkyyttä" ja anoppien kaikkitietäväisyyttä.



Olen myös alkanut miettiä sitä, että onkohan minun anopillani oikeasti edes kaikki asiat hyvin. Mielestäni hän vaikuttaa jopa masentuneelta. On lähes aina yksin siellä kotonaan, ystäviä ei juurikaan ole, arvostelee vaan kärkkäästi kaikki naapurit yms. Pitää kyllä kodistaan ja sen sisustamisesta jne., mikä sinänsä on ok. Mutta kun minun mielestäni siellä on aina NIIN hiljaista ja aika on ikään kuin pysähtynyt. Hän on kuitenkin vielä aika nuori (ei vielä 60 vuotta), joten onhan sen ikäisellä vielä aikaa ja voimia lähteä harrastusten pariin.



Muuten minua ei haittaisi tuollainen rauhallinen elämäntapa, mutta kun se vaikuttaa myös meidän elämään. Jos me käydään siellä kerran kahdessa viikossa, niin sen ei tarvitsisi olla elämän kohokohta... Ymmärrättekö? Jatkuvasti saan kokea, että meidän pitäisi olla siellä useammin ja lapsienkin pitäisi jäädä yöksi jne. Meillä vaan on muutakin elämää... Haluamme tavata muita lapsiperheitä ja ystäviämme, emmekä istua mummolassa, kuuntelemassa niitä ärsyttäviä neuvoja. Miehenikään ei siis siellä sen kummemmin viihdy, hän on aina sanonut, että hänen kotinsa on nyt muualla. Mummolassa vain käydään. Välillä tuntuu jopa siltä, että minä olen se joka pitää myös mummon puolia. Aika usein se on juuri minä, joka soitan mummolaan ja kerron, että olemme tulossa kylään. Ja minä olen se, joka miettii isovanhempien lahjat ja muistamiset. Ja nyt se olen tietysti minä, joka miettii anopin masennusta. Mieheni kohautti tälle asialle olkiaan ja sanoi, että ainahan se mummo on tuollainen ollut. Hmmm.



Jos joku jaksoi tämän lukea, niin olisin kiitollinen kommenteista :)

Tietysti pidän tärkeänä, että lapsillamme on välittävät isovanhemmat ja suhde heihin on kunnossa. Haluamme siis tietysti siellä vierailla ja joskus isompana lapset voivat jäädä myös yöksi.



Ongelmana on vaan se, että minä en siellä viihdy ja koen anoppini liian omistautuvaksi. Meidän lapset eivät ole hänen lapsiaan! Heissä on puolet minua ja heidät kasvatetaan minun ja mieheni yhteisillä kasvatusperiaatteilla. Emme tosiaankin jaksa kuunnella niitä juttuja 30 vuoden takaa, kun ne tosiaan on jo aika kullannut...



Miten ihmeessä saisin anoppini enemmän kiinni tähän nykypäivään? Muihin harrastuksiin ja elämään yleensäkin. Toivon, että lapsemme ovat hänelle tärkeät, mutta hänellä täytyy olla muutakin elämää.

Eilen just oltiin anoppilassa käymässä. Sanottiin selkeästi jo silloin kun pyysivät käymään, että pojalla on peli siihen ja siihen aikaan ja tytölläkin harkat, joten ei voida sitten koko päivää istuskella siellä. Anoppi veti taas herneen nenään kun " aina" on niin kiire, oltiin ehdotettu kyllä edellistä päivää, mutta heille kävi paremmin sunnuntai. Meillä eivät suostu käymään, välimatkaa noin 10 km, ei kuulemma ole aikaan. Anoppi kuitenkin kateellinen minun vanhemmilleni, jotka viettävät aikaa paljon enemmän lasten kanssa. Isäni etenkin hakee poikaa usein seurakseen kalalle, keilaamaan tms. Nyt kun lapset jo isompia, niin oikeasti pitää houkutella ja lähes lahjoa lapset miehen vanhempien luo, kun muuten eivät suostuisi millään lähtemään, tätä eivät ymmärrä, että lapset eivät viihdy siellä. No eivät kai kun eivät koskaan ole suostuneet lasten kanssa olemaan. En tiedä, itse olen jo alkanut luovuttamaan koko asiassa, mies ei omien vanhempiensa luokse menisi varmaan ollenkaan, ellen minä aina välillä ehdottaisi että pitäisikö siellä käydä. Lapsuudestaankaan ei juuri puhu, siitä on maininnut kun omat vanhempansa tekivät aina töitä, koskaan eivät lastensa kanssa ole mitään varsinaisesti tehneet yhdessä. Mies viihtyy isäni kanssa kalassa ja metsällä, isänsä kanssa tuskin pystyisi samassa veneessä tuntikausia istumaan, ei mitään yhteisiä jutunaiheitakaan tunnu olevan. Meni vähän ohi aiheen, anteeksi.

Meillä on hirmuisen samanlainen tilanne! Meilläkin anoppi ja appi ovat hyvin eristäytyneitä, heillä ei koskaan käy muita vieraita kuin me. Ja tämä on siis ihan täysin totta. Heillä ei ole lainkaan ystäviä. Tavallaan se on säälittävää, ja meilläkin minä järkkäilen vierailuja sinne, muistan synttärit ja nimpparit ja hankin joululahjatkin. Mies ei vaivaudu. Ja anopin kanssa on ihan kohteliaat välit, vaikka nuo edellä mainitut jutut kiristävätkin pinnaa. Eikä tekisi mieli mennä kylään, mutta tuntuu, että täytyyhän heidän lastenlapsia tavata. Mutta niin kovin mielelläni soisin, että heillä olisi muutakin elämää, etteivät he ottaisi lapsia nähdessään ihan äidin tai isän rooleja. Joskus tuntuu, että he kuvittelevat lasten tosiaan olevan mieheni ja hänen sisarensa pieninä. He eivät näe lapsissa lainkaan minun tai minun sukuni piirteitä, vaikka ihan ulkopuolisetkin ovat nauraneet junassa poikani olevan äitinsä poika.



Anopilla on vielä semmoinen minua kiukuttava tapa, että kun kerron jonkun jutun vaikkapa lapsistani, anoppi kertoo sen ikään kuin toistaen ja muuttaa tarinaa. Eli kun kerroin vaikka, että tyttöni nukkuu nyt täydet yöt (ikää vuosi), kun lopetin yöllä syöttämisen. Annan siis vain vettä öisin, jos ei rauhoitu tutilla. Nykyisin ei enää viitsi vesipullon vuoksi herätäkään. Anoppi sanoo siihen, että velliä tosiaan kannattaa öisin antaa, se täyttää vatsan. Ja kyse ei ole siis siitä, että kuulisi väärin. En oikein ymmärrä, mitä se on. En kai minä nyt sivumennen sanoen rupea yöllä velliä antamaan, kun tavoitteena juuri on ollut, että yösyöminen ja -heräily lopultakin loppuisi.



Ei kai aikuisia ihmisiä voi mihinkään pakottaa, appivanhempani haluavat eristäytyä. Itse olen sellaisen jutun saanut aikaan, että lasten synttäreille pyydän samaan aikaan oman sukuni ja meidän kavereitakin, jolloin appivanhempien on ikään kuin pakko vähän seurustella muidenkin kanssa. Tämä järjestely ei kyllä ole heille mieleen, he lähtevät aina tosi pian. Toisaalta en oikein jaksaisi pitää useitakaan juhlia ja kutsua appivanhempia sitten yksinään kylään. He ovat myös alle 60-vuotiaita, joten minusta ikä ei ihan selitä kaikkea.

Hei,

Appivanempien vierailu takana, olivat vkonlopun yli ja nyt sitten toivutaan siitä. Asuvat meistä n. 300km päässä, näemme noin joka toinen kk. Ihan kivaa, että tulevat ainokasita lastenlastaan katsomaan.(mutta eivät mitenkään osallistu lapsen ulkoiluun, pukemiseen, syöttämiseen siis hoitoon!)Lapsemme on siis 1v6kk.

Todella raskasta näistä vierailuista tekee se, että appi ja anoppi ei kertakaikkisesti puhu meille mitään. Kysyttäessä vastaavat jotain. Meiltä ei es.kysytä mitään kuulumisia, miten me jaksamme miehen kanssa tms. vierailut ovat siis niin raskaita.

mä en haluaisi olla mikään tentaattori,joka kyselee sukulaisten kuulumiset yms. onko tässä itsessä jokin vikana vai mitä. anoppi hallitsee tilanteita hiljaisuudella, tuntuu että tieto ei edes liiku appiukon ja anopin välillä. eikö se olisi ihan normaalia että kun tullaan kylään, niin keskusteltais yms. ja oudointa on, että ollaan miehen kanssa ltu 12v yhdessä, että pitäis tässä nyt ihan tuttuja olla.

MItä tämä on?

ahdistaa

Tulin huvikseni lukemaan ekaa kertaa näitä anoppi-miniä sotkuja ja APUA... Minulla on suhde omaan äitiin juuri samanlainen kuin teillä on anoppeihinne!!

Olen ollut suuressa kriisissä äitisuhteeni vuoksi, suhde on aina ollut aivan käsittämätön. Olemme kuin hyvänpäivän tuttuja, juttelemme vain ilmasta ja mukavista tavallisista asioista. Muuten suhde on välttelevä, välinpitämätön, ylimielinen ja todella etäinen. Äiti tietää kaiken, osaa kaiken, äitiä ei saa neuvoa, omia mielipiteitä ei saa sanoa ääneen, hänen mielipiteensä on se oikea, äiti on täydellinen ja häntä on kunnioitettava ja kuunneltava. Olen äidille edelleen lapsi, jota pitää ohjata sekä opastaa " laita pipo päähän" -tyylillä.



Onneksi mieheni vanhemmat osaavat olla meidän kanssa normaalisti. Arvostavat meitä, eivätkä turhasta niuhota tai ole ohjeitaan jakelemassa. Toki he omista kokemuksistaan keskustelevat, mutta hyväksyvät meidän tavan toimia.