Lue keskustelun säännöt.
Äärimmäisen erokriittinen on nyt sitten itse eron partaalla.
17.09.2014 |
Mä en voi allekirjoittaa tosta vaan mitään sellaista väitettä kuten: "Hyvinvoiva äiti on lapsille parempi" tai "lapset kestää vaikka mitä" tai "parempi kahdessa eri kodissa kuin yhdessä huonossa" jne jne.
Minusta lasten vanhempien tulisi pysyä yhdessä. Kokonainen koti, omat vanhemmat. Erota ei voi joka mielipahasta. Olen vahvasti sitä mieltä. Seuraamani erolapset ovat parhaissakin tapauksissa levottomia ja kovia kokeneiden oloisia.
Näin ollen on hyvin hyvin vaikeaa itse alkaa tässä eroa tehdä.
Eroon on painavat, todella paivavat syyt. Kukaan ulkopuolinen ei minua varmaankaan syyttäisi siitä ratkaisusta. Paitsi minä itse.
Kyse on siis henkisen väkivallan kierteestä, jota en jaksa enempää tässä avata. Itse alan olla lopussa.
Kuitenkin kodissamme on paljon lasten kannalta hyviä ja kantavia asioita. Parisuhde vaan täysin sairas.
Miten ratkaisen tämän tilanteen?
Kommentit (33)
Olen naimisissa "eroperheen lapsen" kanssa (niin siis nyt aikuinen;) ja se on todella tasapainoinen ja hyvä ihminen. Sillä on paljon mukavia sisaruksia uusista ja vanhasta perheestä.
Jos et ala manipuloimaan puolisoasi samoin, kuin se tekee sinulle, tai sano suoraan, että et lähde niihin leikkeihin matkaan, (sillä tavallaan manipulointi ja henkinen väkivalta ei onnistu, jos kohde ei ole sopiva), niin ota vain rauhassa aikalisä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 12:29"]
Henkisessä väkivallassa on kyse uhkailusta haukkumisesta, kontrolloinnista ja valehtelusta ja salailusta.
Ongelmani todella on siinä, että olen kaksinaismoralistinen, varmastikin.
En vain voi ymmärtää, että joku eroaa, kun on kasvettu erilleen tai toinen on tylsä, huuma on kadonnut. Meillä on noita ekassa lauseessa kuvaamiani ongelmia ollut aina ja vieläkin etsisin muun ratkaisun jos voisin.
Mutta auttaa minua teidän kaikkien vastausten lukeminen. itse itseni suurin vihollinen nyt olen. En voi saada valmista ratkaisua mistään, ja sen juuri tahtoisin, pelkuri kun olen.
ap
[/quote]
Unohda itsesi ja mieti lapsiasi. Sinun velvollisuutesi vanhempana on taata lapsillesi turvallinen kasvuympäristö. Lapset huomaavat, vaistoavat, kuulevat ja näkevät todella paljon enemmän kuin mitä vanhemmat luulevat. Luuletko että lapsesi ovat nyt onnellisia? Elävätkö he pelkäämättä? Näkevätkö painajaisia?
[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 11:43"]
Minusta lasten vanhempien tulisi pysyä yhdessä. Kokonainen koti, omat vanhemmat. Erota ei voi joka mielipahasta. Olen vahvasti sitä mieltä. Seuraamani erolapset ovat parhaissakin tapauksissa levottomia ja kovia kokeneiden oloisia.
[/quote]
Erolapsia ei saa unohtaa erossa. Ero on heille vähintään yhtä rankka kokemus kuin vanhemmille. He tarvitsevat tukea ja apua, mielellään ihan ammattiapua. Ja eron jälkeen pysyvyyttä, ei vanhempien uusia vaihtuvia ystäviä tai yökyläilijöitä jne.
[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 12:29"]
Henkisessä väkivallassa on kyse uhkailusta haukkumisesta, kontrolloinnista ja valehtelusta ja salailusta.
Ongelmani todella on siinä, että olen kaksinaismoralistinen, varmastikin.
En vain voi ymmärtää, että joku eroaa, kun on kasvettu erilleen tai toinen on tylsä, huuma on kadonnut. Meillä on noita ekassa lauseessa kuvaamiani ongelmia ollut aina ja vieläkin etsisin muun ratkaisun jos voisin.
Mutta auttaa minua teidän kaikkien vastausten lukeminen. itse itseni suurin vihollinen nyt olen. En voi saada valmista ratkaisua mistään, ja sen juuri tahtoisin, pelkuri kun olen.
ap
[/quote]
et sinä ole kaksinaismoralisti, vaan vain ankara itsellesi.
Aika harva meistä taitaa hyväksyäkään lapsiperheen vanhempien eron siitä syystä, että "ei ole enää kivaa". Veikkaam, että harva sen takia eroakaan, vaan taustalla on pahoja jännitteitä ja henkistä pahoinvointia, vähintäänkin. Ulkopuolisille ei vain ehkä haluta kaikkea parisuhdekriisiä purkaa, ja siksi on HELPOMPI heitää joku klisee tyyppiä "ollaam kasvettu erilleen"... Sen vuoksi ei kannata moralisoida muiden eroja, vaikka onkin sitä mieltä, että eroon on oltava painavia syitä.
Sinulla niitä varmasti on. Kuten moni tässä on sanonutkin, ajattele lastesi parasta ja omaa mielenterveyttäsi ja eroa. Ja opettele hyvä nainen olemaan vähän itsekkäämpi ja armollisempi itsellesi ja muille!
Lapset seuraa vanhempien esimerkkiä. Haluatko, että tyttäresi tulee valitsemaan miehen, joka käyttää henkistä väkivaltaa sun muuta? Tuskinpa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.09.2014 klo 10:51"]
[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 12:29"]
Henkisessä väkivallassa on kyse uhkailusta haukkumisesta, kontrolloinnista ja valehtelusta ja salailusta.
Ongelmani todella on siinä, että olen kaksinaismoralistinen, varmastikin.
En vain voi ymmärtää, että joku eroaa, kun on kasvettu erilleen tai toinen on tylsä, huuma on kadonnut. Meillä on noita ekassa lauseessa kuvaamiani ongelmia ollut aina ja vieläkin etsisin muun ratkaisun jos voisin.
Mutta auttaa minua teidän kaikkien vastausten lukeminen. itse itseni suurin vihollinen nyt olen. En voi saada valmista ratkaisua mistään, ja sen juuri tahtoisin, pelkuri kun olen.
ap
[/quote]
Unohda itsesi ja mieti lapsiasi. Sinun velvollisuutesi vanhempana on taata lapsillesi turvallinen kasvuympäristö. Lapset huomaavat, vaistoavat, kuulevat ja näkevät todella paljon enemmän kuin mitä vanhemmat luulevat. Luuletko että lapsesi ovat nyt onnellisia? Elävätkö he pelkäämättä? Näkevätkö painajaisia?
[/quote]
Toisaalta sinulla on myös velvollisuutesi ihmisenä. Mitä itse sanoist äidillesi, joka olisi jäänyt surkeaan suhteeseen vain sunun takiasi?
- Itse kokisin kyllä .. vähän silleen, kiitti vaan kauheasti, mut ehkä oisit voinut laskea mun selviytymiskykyyn vähän luottoa.. ja ole hyvä kun pilasin elämäsi, ei olis tarvinnut.
Mielestäsi vanhempien pitää siis pysyä pakolla yhdessä? Tämä ydinperhe on se ainoa oikea toimintatapa? Vaikka joku ydinperheessä voisi huonosti henkisellä tasolla, niin erota ei voi, koska silloin ydinperheen tuoma idylli särkyy? Onko tärkeintä kuitenkin se, että perhe näyttää ulospäin yhtenäiselle ja terveelle?
Jos suhteen toinen osapuoli ei enää syystä tai toisesta halua aikaa perheessä viettää, niin onko sinulla mielestäsi oikeus pakottaa toinen ihminen elämään vastoin omaa haluaan? Tuollainen tilanne aivan varmasti jollain tavalla jossain vaiheessa heijastuu lapsiin. Ei ne lapset mitään idiootteja ole.
En siis ole millään tavalla ydinperhettä vastaan enkä uusperhettä, enkä mitään muutakaan perhemuotoa. Mutta itse olen törmännyt lähiaikoina tähän mustavalkoiseen ydinperhe on ainoa oikea perhemuoto ja siinä ollaan perkele vaikka hirttosilmukkaan asti -ajatteluun. Ja se jotenkin karmaisee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puolisoni on kasvanut perheessä, jossa kukoisti henkinen väkivalta, turvattomuus ja alkoholi (tässä kyse nimenomaan siitä, että toinen osapuoli oli viinaanmenevä ja alisti heikompaa). Puolisoni ensimmäinen avioliitto oli yhtä hyväksikäyttöä ja henkistä väkivaltaa. Hän on tuon liiton jälkeen ollut terapiassa ja ei osaa Oikeen itsekään kuvailla miksi tyytyi/alistui sellaiseen, Se oli kotoa opittu malli ja kuvitelmana oli että niin Se kai aina menee. Kun ei ollut koskaan onnellista ja normaalia nähnyt sitä alistui samaan mihin toinen omista vanhemmista oli alistunut. Meidän liittomme on normaali ja rakastava ja puolisoni on nyt todella onnellinen ja tasapainoinen. Ei olisi kuulemma koskaan voinut kuvitella, että elämä olisi näin hienoa. Älä siis aliarvioi esimerkin voimaa. Lapsesi ymmärtävät kyllä mitä ympärillä tapahtuu, he eivät vaan osaa määrittää onko Se oikein vai väärin.
[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 12:29"]
Henkisessä väkivallassa on kyse uhkailusta haukkumisesta, kontrolloinnista ja valehtelusta ja salailusta.
Ongelmani todella on siinä, että olen kaksinaismoralistinen, varmastikin.
En vain voi ymmärtää, että joku eroaa, kun on kasvettu erilleen tai toinen on tylsä, huuma on kadonnut. Meillä on noita ekassa lauseessa kuvaamiani ongelmia ollut aina ja vieläkin etsisin muun ratkaisun jos voisin.
Mutta auttaa minua teidän kaikkien vastausten lukeminen. itse itseni suurin vihollinen nyt olen. En voi saada valmista ratkaisua mistään, ja sen juuri tahtoisin, pelkuri kun olen.
ap
[/quote]Meinaatko että jokainen kertoo eron oikean syyn? En minä ainakaan ole kertonut sitä kenellekään koska miehen maine vahingoittuisi niin pahasti. Olen sanonut kaikille vain että kasvoimme vaan eri suuntiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempieni ero ja erilleen muutto oli minun lapsuuden parhaita asioita. Muistan sen ekan yön uudessa kodissa jossa nukuin makuupussissa lattialla kun ei ollut vielä sänkyä. Parhaat yöunet vuoteen. Olin vanhimpana lapsena valvonut edeltävänä vuonna joka yö kuunnellen lattian läpi, milloin isäni alkaisi taas hakata äitiä ja pitääkö salaa soittaa poliisille.
Tuon lisäksi ei tarvinut pelätä milloin itse saisin jälleen "isän kädestä".
Harmittaa, ettei äitini tehnyt ratkaisua aikaisemmin.
Kiitos taas vastauksista.
Meillä ei lyödä. On joskus aikoja sitten lyöty kyllä. En tiedä, onko se siksi, että olen niin täydellisen alistunut vai eikö mieheni edes ole niin paha, vaan vika on mun päässä?
Joskus jopa toivon, että löisi, mulla olisi se mustelma, josta kaikki näkisi, miten on.
Huorittelua, halveksuntaa, tukahduttamista ja syyllistämistä on niin vaikea saada sellaiseen pakettiin edes oman pään sisällä, että no niin, siinä mulla syy lähteä.
Kaikki on huonosti, mutta kuitenkin liian hyvin?
Mieheni mielestä meillä ei ongelmia ole, muita kuin minun tyhmyys ja hulluus ja vainoharhaisuus, eli ulkopuoliseen apuun ei ole mahdollisuuksia tai asioista ei voi puhua. Siten täysi umpikuja.
Me emme paljoa edes riitele, mutta sen myönnän, että ilmapiiri on huono. Mutta erota ilmapiirin takia?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin ja piti lisätä, lapset ovat tasapainoisen oloisia, heidän elämänsä ei järky liiemmin. Ja he ovat välillä sanoneet hädissään, ettehän vain koskaan te eroa? Kun on ollut vaikka tutuilla eroja.
Minusta vain tuntuu, että tämä rauha otetaan täysin ja vain ja ainoastaan minun selkänahastani. Minun voimavaroistani valtaosa kuluu miehen mielenliikkeiden ennakoimiseen ja hyvällä tuulella pitämiseen. Kun hän saa raivokohtauksen, on se aina hyvin pelottava tilanne kaikille.
Ja sitten suurin osa tästä henkisestä puolesta tapahtuu hiljaa kahdenkesken meidän välillä. Avoimia riitoja vältän vimeiseen asti, koska mies on niiden aikana erittäin arvaamaton.
Mutta en voi uskoa, että teen lapsille ilman muuta palveluksen repimällä elämän hajalle, kun se näinkin on tasaista, kun itse vaan jaksaisin.
ap
Mielestäni äitikin saa olla tietyllä tavalla itsekäs. Ei äidin tarvitse silotella tietä jatkuvasti muille tai niin, että muilla on hyvä olla vaikka äidin sydän itkee verta. Voi olla, että jaksaakin loppuun asti, mutta mitä tapahtuu kun se jaksaminen loppuu?
Lapset voivat nyt olla tasapainoisia, mutta miten tulevaisuudessa? Miehen raivokohtaukset ovat pelottavia kaikille, tämä sisältänee myös lapset? Hissuttelevatko lapset isänsä seurassa tai varovatko kertomasta isälleen jotain asioita raivostumisen pelossa?
En mitenkään kannusta eroamaan, mutta ehkä noita asioita kannattaa ainakin miettiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä erosin samanlaisesta henkistä väkivaltaa käyttäneestä miehestä. Vuosia toivoin etä asiat paranevat, eivät parantuneet, päinvastoin. Kymmenen vuoden jälkeen minusta ei lopulta ollut henkisesti oikein mitään jäljellä, mieskin oli tyytymätön ja käyttäytyi siksi niin kuin käyttäytyi, olin sylkykuppina kaikelle pahalle ololle. Ja kuten sinäkin sanoit hyviäkin aikoja oli, niitä vain varjosti ainaninen epävarmuus, koskaan ei voinut tietää koska taas räjähtää. Minulla ei ollut harrastuksia, nolojen tilanteiden vuoksi en jaksanut pitää ystäviin ja sukulaisiin juurikaan yhteyttä. Erosta on nyt kaksi vuotta, mies on lopettanut kiusaamiseni vasta nyt kun tietää että seuraavaksi asia menisi poliisille. Vaikeaksi asian minun kannaltani on tehnyt miehen käytöksen kaksijakoisuus, kukaan muu kuin lapset ja minä ei tunne miehen pimeää puolta, muualla käyttäytyy normaalisti ja tekee töitä ihmisten kanssa. En neuvo ketään ratkaisuissa mutta jos mies kieltäytyy hakemasta apua ongelmiin ei yhteinen tulevaisuus taida olla paljon parempi kuin nykytilanne, tällaiset ongelmat yleensä pahenevat aikaa myöden. Lasten kannalta tämä oli ehdottomasti ainoa oikea ratkaisu. Vasta tuntuu että minäkin elän ja hengitän vihdoin vapaasti, ei tarvitse enää pelätä ja jännittää. Voimia tulevaan, mitä se sitten onkaan!
Voithan elää itse tuollaisessa liitossa hautaan asti, mutta älä anna lasten kärsiä. Tunnen eräät sisarukset jotka tuollaisessa elivät, kun ei "ilmapiirin vuoksi voi erota". Vanhemmat olivat vielä uskovaisia, joten taivaspaikkahan siinä olisi mennyt jos olisivat eronneet. Molemmilla mielenterveysongelmia ollut lapsesta saakka eivätkä aikuisenakaan ole saaneet luotua mitään pysyvää itselleen. Heidän vanhempansa elää edelleenkin yhdessä, mies hakkaa vaimonsa säännöllisesti ja pahoinpitelee henkisesti. Vaimolla ei myöskään yhtään omaisuutta tai omaa rahaa, ajokorttiakaan, on täysin riippuvainen miehestään. Mies saattaa suuttuessaan jättää naisen ilman ruokaa päiviksi ja syö itse muualla. Kaikki rahaliikenne menee miehen kautta joten lapset sitten tuovat äidilleen ruokaa. Tuohon helvettiin lapset ovat ikänsä sidottuja, koska kantavat huolta äidistään ja pahinta on että luulevat olevansa itse vastuussa tuosta. Ihan todella sairas kuvio. Sairain, jonka tiedän oikeasta elämästä.
Ap, onko teillä lainkaan hyviä hetkiä? Kohteleeko mies sinua välillä hyvin vai onko se jatkuvasti ja koko ajan alistamista ja haukkumista?
Minä elin lapsuuteni henkisen väkivallan perheessä ja tottakai se on vaikuttanut minuun. Toivoin ja pelkäsin, että vanhempani eroisivat. Meillä tehtiin perheenä kaikkea kivaa mutta koko ajan sai pelätä, milloin isä taas kilahtaa. Aluksi siis kilahteli vain ädiille mutta myöhemin myös meille lapsille. Silti oli paljon hyviäkin aikoja ja näennäisesti olimme ihan onnellinen perhe. Nyt aikuisena en halua edes alkaa muistella niitä huutamisia, vieläkin tuntuu pahalta.
Johtuuko sitten lapsuudenperheestäni vai mistä mutta myös minä olen ns. erovastainen eli en ymmärrä eroa vain, koska enää ei ole niin kivaa ja jonkun muun kanssa voisi olla kivempaa. Toisaalta taas en ole niin erovastainen, ettenkö hyväksyisi ja kannustaisi eroon, jos perhesuhteet ovat tuolla tavalla jumissa ja vääristyneet. Olen ihan kelpo aikuinen mutta lapsuuteni oli kurja enkä haluaisi sitä omille lapsilleni.
Valitettavasti ap:lla on huonot kortit. Kun avioliiton onnistuminen ei enää ole hänen käsissään, näyttää siltä, ettei hyvä erokaan enää ole hänen käsissään. Melko varmasti mies ei suhtaudu eroon hyvin ja rakentavasti vaan nimenomaan tekee kaikkensa, jotta ap muuttaisi mieltään. On turha siis kannustaa ap:ta siihen, että hän voisi jotenkin saada aikaan lapsilleen hyvän erokokemuksen, kun hän ei pysty korjaamaan liittoaankaan miehen käytöksen vuoksi. On paljon parempi asennoitua suoraan realistisesti ja myöntää, että lapset kärsivät huonosta ilmapiiristä ja he tulevat myös kärsimään erosta. Huonoa ilmapiiriä kestää tasan niin kauan kuin ap on halukas lapsensa siihen altistamaan. Erokärsimys kestää vuoden tai kaksi mutta sen jälkeen jos lapset ovat saaneet tukea äidiltään ja ammattilaisilta, saattaa sen eron hyvät puolet näkyä ja takaan, että vanhempina he vähintäänkin arvostavat äitinsä ratkaisua.
Mäkin pidän itseäni varsin erokriittisenä ihmisenä, mutta olen silti sitä mieltä että ap:n huushollissa on meno niin karseaa ettei sille pitäisi altistaa lapsia. En siis allekirjoita sitä että lasten kannalta olisi parempi erota kuin antaa mallia parisuhteesta josta puuttuu rakkaus ja hellyys (tällä aikuiset mielestäni vain selittelevät asioita itsensä kannalta parhain päin, koska itseä harmittaa elää parisuhteessa josta rakkaus on kadonnut), mutta rajansa kaikella - kyllä musta silti eronneet vanhemmat toimivat parempana mallina kuin vanhemmat jotka haukkuvat ja huorittelevat toisiaan, tai jossa toinen systemaattisesti alistaa toista.
Itse elän perhe-elämää jossa isä ja äiti ovat pääosin ystävällisiä toisilleen mutta nukkuvat omissa huoneissaan, joskus jupisevat toisilleen tyytymättömän oloisesti ja ajoittain jopa riitelevät ihan kunnolla, ja pidän omaa tilannettani just sellaisena rajatapauksena etten ole varma onko tästä lapsille enemmän haittaa kuin siitä että joutuisivat eron myötä mm. muuttamaan ja ehkä vaihtamaan kouluakin (meistä kummallakaan ei olisi varaa yksin asua nykyisessä asunnossa). Ap:n tilanne taas kuulostaa jo siltä että se hyöty/haittaraja on ylitetty.
[quote author="Vierailija" time="18.09.2014 klo 12:46"]Kiitos taas vastauksista.
Meillä ei lyödä. On joskus aikoja sitten lyöty kyllä. En tiedä, onko se siksi, että olen niin täydellisen alistunut vai eikö mieheni edes ole niin paha, vaan vika on mun päässä?
Joskus jopa toivon, että löisi, mulla olisi se mustelma, josta kaikki näkisi, miten on.
Huorittelua, halveksuntaa, tukahduttamista ja syyllistämistä on niin vaikea saada sellaiseen pakettiin edes oman pään sisällä, että no niin, siinä mulla syy lähteä.
Kaikki on huonosti, mutta kuitenkin liian hyvin?
Mieheni mielestä meillä ei ongelmia ole, muita kuin minun tyhmyys ja hulluus ja vainoharhaisuus, eli ulkopuoliseen apuun ei ole mahdollisuuksia tai asioista ei voi puhua. Siten täysi umpikuja.
Me emme paljoa edes riitele, mutta sen myönnän, että ilmapiiri on huono. Mutta erota ilmapiirin takia?
ap
[/quote]
Haluatko tyttärellesi/pojallesi samanlaisen "rakastavan" parisuhteen?
Ota niskasta itseäsi kiinni ja tee mitä täytyy.