En ymmärrä, miten jaksoin monta vuotta kotiäitinä.

Olen täysin samaa mieltä. Minullakaan ei ollut tukiverkkoja ja kolme alaikäistä lasta hoivattavana. Hoitaminen sujui kyllä, mutta olin aivan loppu ja todella yksin. Mies uraputkessa eikä yhtään sukulaista yms. ystävää uudella paikkakunnalla.

Kiitos seurakunnan kerhojen ja kaikkien muiden kerhojen, joissa lapseni saivat tavata muita ja itsekin sain aikuiskontakteja.

Kunnalta sain kerran kodinhoitajan, mutta tuntui tosi väärältä kun tiesin, että hän kävi myös perheessä, jossa äiti tarvitse tukea (päideriippuvainen). Eli katsoin parhaaksi, että vähäiset resurssit ohjataan siihen perheeseen eikä meille....

Niin joillekin sopii kotiäitiys mutta minullekin se oli tosi raskasta. Olin ihan pakosta kotona yli neljä vuotta. Tiesin koko ajan sen että olisi paljon parempi jos oo olisin töissä. Joskus tietenkin oli hyvä että lapset sai olla kotona ku oli pitkää flunssaa jne. Mutta päivät oli niin pitkiä ja kontaktit aikuisiin vähäisiä. Ei siinä paljon perhekerhon melussa aikuisen tarve täyty. Isompi lapsi ja lopuksi myös pienempi kaipaisi tosi paljon kodin ulkopuoliseen toimintaan päiväkotiin varsinkin. Sinnehän kaikki vähitellen katosi. Ihmettelen suuresti nykyistä pyrkimystä poistaa subjektiivinen päivähoito-oikeus. Jokaisella lapsella tulee olla yhtäläinen oikeus esim päiväkotitoimintaan vaikka vanhempi olisi kotonakin.

Kaikkia ei ole tarkoitettu kotiäideiksi.

Joo, palkka juoksee eikä koko ajan joku roiku lahkeessa ja kitise. Mun lapset on kyllä ihania, mutta 3vuotta putkeen lähes nonstop läsnäolo niille oli rankkaa. Joka päivä sai kuskata julkisilla johonkin, että isommalle löytyi seuraa ja aktiviteettia.

Ikävä että sulla on tuollainen kokemus. Mikä siitä teki niin rankkaa? 

Itse en kokenut kotona olemista minään puurtamisena ja hirveänä taakkana. Siis olihan siinä ne omat hankalat hetkensä, kuten elämässä yleensäkin, mut just noita kahta sanaa en kyllä niistä vuosista ikinä käyttäisi. Minulla oli päivät aikaa tehdä mitä huvittaa, eikä se kyläily, kerhoissa ja puistoissa käyminen, retkeily ja lasten kanssa touhuilu kyllä varsinaista puurtamista ole, jos sitä vertaa työhön. 

Me ihmiset olemme niin erilaisia. Itse nautin kotiäitivuosista. Omat lapset ovat niin ihania, että niiden kanssa oli tosi mukava viettää aikaa. Leppoisaa ja kivaa taukoiluakin hektisten vuosien välissä. Lapsia on 5. Yksi oli koulussa, muut kotona. Kotiäitivuosien aikana yksi meni eskariin ja kotiin jäi 3.

En osaa nimetä asioita, ainakaan vielä, jotka tekivät arjesta niin raskaan. Olin kotona kuusi vuotta, mulla on kolme lasta. Olin melkein aina yksin, yritin käydä kerhoissa jonkin verran, mutta arki oli kuitenkin yksinäistä. Tukiverkkoja ei ole. Perhetyötä en saanut, suhteet omaan sukuun olemattomat, ei siis mitään henkistä tukea mistään, paljon olin yksin omien ajatusteni kanssa. Muutama riitaisa ihmissuhde kulutti vähäisiä voimia. Mies hyvä, lapset terveitä, siinä olivat voimavarani. Pahinta ehkä oli se, että kukaan, ei siis kukaan ollut vähääkään kiinnostunut minusta ja ajatuksistani etenkään viimeisen kahden vuoden aikana. Meni kolmekin viikkoa, ettei puhelimeeni tullut yhtään viestiä eikä yhtään puhelua. Olisiko tässä selittäviä elementtejä vaikeuksilleni? En tiedä, ehkä minua ei ole tarkoitettu kotiäidiksi, ainakin yritin tosi paljon ja tosi pitkään, mutta silti väsyin.

ap

Ei taas tätä samaa vastakkain asettelua. Jos sulla on helpompaa töissä, niin hyvä juttu. Kaikilla ei ole.

Ap oot huomannut, että kotiäitiys ihan yksin ei todellakaan toimi. Ei toimikaan. Silloin se on ihan kamalaa. Kotiäidillä(kin) pitää olla turvaverkkoja! Varsinkin, jos on yh. Mummot, kummit, ystävät, kerhot, kotiapua... Ei ketään ole luotu yksin pyörittämään huushollia ja hoitamaan lapsia. Siinä tilanteessa ehdottomasti ne lapset hoitoon.

Mulle kotiäitiys on ihanaa. Mies on mukana perheessä ihan tosissaan, apuna on myös isovanhempia. En kaipaa tippaakaan töihin, itse asiassa töiden aloitus vuoden päästä tuntuu nyt jo tympäisevältä ajatukselta... Vaativa työ, joka ei ole mun unelmahomma. Lapset käy pari kertaa viikossa kerhossa/avoimessa päiväkodissa, ettei ihan olla kotiinkaan juututtu. Joo, välillä on väsyttävää, mutta sellaistahan elämä on. Parasta tässä on se, ettei tarvitse elää minkään minuuttiaikataulun mukaan eikä paahtaa sitä 8 tuntia päivässä tukka putkella tehtävästä toiseen. Olisipa taloudellisesti mahdollista vaihtaa työpaikkaa/alaa rennompaan...

Olen nyt kotiäitinä ja minua taas oikein karmii ajatus töihinpaluusta...Nautin siististä ja kauniista kodista, hoidetusta pihasta, puhtaista ja silitetyistä vaatteista, pitkistä lenkeistä koiran kanssa ja aikatauluttomasta elämästä. Minusta tämä on vain ihanaa! Jos lapset ovat sairaana, niin jäämme kaikki makaamaan ilman huonoa omaatuntoa sängyn pohjalle - so what! Teemme joka aamu pitkän lenkin koiran kanssa. Jos sataa tai palelee, niin laitan saunan lämpiämään vaikka klo 10:30, jos huvittaa :-)

En voi millään kuvitella, että olisin onnellisempi ja tasapainoisempi töihinpalattuani. Koko arki tulee olemaan pelkkää kiirettä ja pakkopulla: Kiireiset aamupalat, koiran lenkitys, hoitoon viennit, lasten harrastukset, kiireiset kaupassa käynnit, kodinhoito, pyykkiralli, pihanhoito...jne.

[quote author="Vierailija" time="12.09.2014 klo 09:14"]

En osaa nimetä asioita, ainakaan vielä, jotka tekivät arjesta niin raskaan. Olin kotona kuusi vuotta, mulla on kolme lasta. Olin melkein aina yksin, yritin käydä kerhoissa jonkin verran, mutta arki oli kuitenkin yksinäistä. Tukiverkkoja ei ole. Perhetyötä en saanut, suhteet omaan sukuun olemattomat, ei siis mitään henkistä tukea mistään, paljon olin yksin omien ajatusteni kanssa. Muutama riitaisa ihmissuhde kulutti vähäisiä voimia. Mies hyvä, lapset terveitä, siinä olivat voimavarani. Pahinta ehkä oli se, että kukaan, ei siis kukaan ollut vähääkään kiinnostunut minusta ja ajatuksistani etenkään viimeisen kahden vuoden aikana. Meni kolmekin viikkoa, ettei puhelimeeni tullut yhtään viestiä eikä yhtään puhelua. Olisiko tässä selittäviä elementtejä vaikeuksilleni? En tiedä, ehkä minua ei ole tarkoitettu kotiäidiksi, ainakin yritin tosi paljon ja tosi pitkään, mutta silti väsyin.

ap

[/quote]

Sinähän luettelit juuri monia stressitekijöitä, jotka varmasti tosiaan veivät voimia. Mut olit kuitenkin hyvä äiti lapsillesi, eikö niin? Lapsesi ovat saaneet hyvän lapsuuden rakastavassa perheessä, ja sehän on enemmän kuin monilla lapsilla on. Ihan turhaan koet riittämättömyyttä siitä, että et ollut se omien ennakkokäsityksiesi mukainen äiti, koska ei meistä kukaan ole jos olosuhteet eivät ole ideaalit, ja nehän harvoin ovat. Sinähän olit hyvä kotiäiti ja olet hyvä äiti, kun selvisit noista vuosista! Ei sellaista ihmistä olekaan kuin "kotiäitityyppi".  Hankalissa olosuhteissa, yksinäisenä, näkymättömänä, ylikuormitettuna ja itsensä ehkä jollain lailla unohtaneena jokainen voi huonosti. 

Minusta sinä olet vahva ihminen kun jaksoit elää monenlaisen henkisen paineen alla ja pitää huoleta perheestä. Ei niitä kotiäitvuosia ole mitään syytä katua, kuten ei mitään muutakaan mennyttä elämää. Ei se muuta mitään, mutta vie paljon voimavaroja, ja ihan turhaan. Sinä olet tehnyt ne ratkaisut silloin kuten parhaaksi olet nähnyt, ja hyvähän siitä tuli, hengissä selvisitte kaikki. :)

6

Mä olin yhteensä 6 vuotta lasten kanssa kotona. Ja joo, jossain vaiheessa olin valmis vaikka myymään sieluni ihan siitä hyvästä, että joku juttelis mulle järkeviä kokonaisia lauseita. Varsinkin silloin, kun keskimmäisen takia oltiin lähes vankina kotona (tai siltä musta tuntui...). En vaan jaksanut lähteä sen kanssa ulos yhtään enempää kuin oli pakko (esikoinen oli silloin eskarissa ja joka päivä siis oli lähdettävä ainakin kahdesti). Diagnoosia ei silloin ollut, eikä kukaan uskonut, että pojan kanssa on oikeasti ongelmia. (2kk päiväkodissa ja jätkä sai lähetteen tutkimuksiin 4-vuotiaana... että niin kauan ne sitä kesti...) Mun sosiaalinen elämä oli nolla ainakin kaksi vuotta. Edes mies ei ymmärtänyt. Ei tajunnut millään miksi pitäs mennä johonkin kylille juomaan kallista kahvia kun kotonakin voi ne kahvit keittää, eikä ymmärtänyt miksi menen siskolleni ihan muuten vaan. Mitäs asiaa mulla nyt sinne olis ollut...  Tosin oli niin paljon poissakin, että aika vähiin jäi iltariennot, kun  melkein kaikki tutut ja ystävät asuvat muualla. 

Kotona oleminen oli mullekin enemmän henkisesti raskasta. Töissä kuitenkin sitä irrottautuu koti-arjesta/perheestä, niin saa muutakin ajateltavaa. Puhutaan muustakin kuin lapsista, on muuta ajateltavaa jne. Kotona ollessa oli tietyt rutiinit (3 lasta), piti viedä yhtä kerhoon, päiväunet, ulkoilut, kotihommat. Itse kävin joskus perhekerhoissa, mutta en koskaan oikein viihtynyt niissä. En jaksa jauhaa lapsista pelkästään, se oli jotenkin masentavaa.

Toisen lapsen ollessa 1v 3kk aloitin osa-aikatyön, tein 2-3 iltaa vkossa. Se tuntui luksukselta ja harrastukselta. Tosi hyvä juttu oli mulle, lapset menivät hoitoon 3v ja 4v. Kolmannen synnyttyä kärvistelin kotona 2,5v, enkä tehnyt töitä lainkaan. Nyt ovat jo koululaisia kaikki. :)

Niin juu, ja sitten kotiäitiyden ihanuutta hehkuttavat ovat niitä, joiden esikoinen meni hoitoon 1v, sitten oltiin vuosi töissä, sitten tuli toinen, sitten jäätiin kotiin ja esikoinen osapäivähoitoon.. ja nyt hehkutetaan että on ihanaa kun ollaan helpon vauvan kanssa kahdestaan, isi vie esikoisen hoitoon, mummu ja pappa kulkee auttamassa ja loput päivät käydään perhekerhossa  ja zumbassa. Ei oikein ole vertailukelpoinen niihin äiteihin, jotka ovat melkein kymmenen vuotta yksin usean lapsen kanssa.. kaikella kunnioituksella, jotain rajaa, kiitos.

Olin kotona kaksi vuotta ensimmäisen kanssa, kyllä päivät oli pitkiä. Tylsää suorastaan ja yksinäisiä. Mies joutui tekemään paljon ylitöitä ja meni välillä monta päivää, että en puhunut aikuisen kanssa.

Toisen lapsen kanssa olin sen vuoden kotona ja sitten isä jäi kotiin vielä toiseksi vuodeksi. Oli meille tosi hyvä ratkaisu. Minä viihdyin töissä ja rakastan lapsiani. Mutta olen paljon parempi äiti kun saan käydä töissä. Huolehdin kunnostani paremmin jaksan enemmän ja varsinkin olen oppinut nauttimaan lapsista.

Kunnioitan teitä jotka jaksatte olla kotona, mutta minulle se ei sopinut.

Ymmärrättekö kotiäitievuosien jälkeen eri tavalla ihmisiä, jotka ovat sidottuja kotiin esimerkiksi oman sairauden tai vaikka omaishoitajuuden takia, kunnes kuolema korjaa hoitajan tai hoidettavan? Kun sille työlle, yksinäisyydelle, sitovuudelle ei edes näy loppua eikä ole todellinen vakintakysymys milloin  palata töihin.

Elämään on pakko löytää mielekkyys myös yksinäisyydessä ja hyvin rajoitetuissa ympyröissä, hyvin vähällä rahalla, ettei oma elämä kuluisi masennuksen kourissa.

[quote author="Vierailija" time="12.09.2014 klo 09:39"]

Niin juu, ja sitten kotiäitiyden ihanuutta hehkuttavat ovat niitä, joiden esikoinen meni hoitoon 1v, sitten oltiin vuosi töissä, sitten tuli toinen, sitten jäätiin kotiin ja esikoinen osapäivähoitoon.. ja nyt hehkutetaan että on ihanaa kun ollaan helpon vauvan kanssa kahdestaan, isi vie esikoisen hoitoon, mummu ja pappa kulkee auttamassa ja loput päivät käydään perhekerhossa  ja zumbassa. Ei oikein ole vertailukelpoinen niihin äiteihin, jotka ovat melkein kymmenen vuotta yksin usean lapsen kanssa.. kaikella kunnioituksella, jotain rajaa, kiitos.

[/quote]

Miksi ihmeessä pitäisi olla "kymmenen vuotta yksin usean lapsen kanssa"??? Kaikilla on se päivähoito-oikeus olemassa. Todellakin ne lapset hoitoon tuossa tilanteessa! Miksi olisi pakko kärvistellä ja kärsiä kotona, jos ja kun se tuntuu kauhealta? Se ei todellakaan ole lastenkaan edun mukaista!

Suosittelen jakamaan hoitovapaita miehen kanssa. Toimii. 2 lasta hoidettu 3-vuotiaiksi kotona  (4v ikäero), kummankaan pää ei hajonnut, molemmat saivat olla lasten kanssa kotona.

Meillä kaksi pientä lasta, 3 & 1,5 vuotiaat ja oon ihan täynnä tätä kotiäitina olemista. Mies jää hoitovapaalle ja minä lähden töihin. Olen kateellinen niille jotka viihtyvät kotona ja poden tästä ratkaisusta huonoa omatuntoa. Fakta vaan on se että en tunne olevani paras mahdollinen äiti lapsilleni tällä hetkellä vaam lähinnä yksinäinen ja kyllästynyt.

Käytännössä hoitovapaiden jakaminen miehen kanssa tarkoittaa sitä, että koti on töistä tullessa kuin pommin jäljiltä ja mies suuntaa välittömästi ovesta ulos kun kotiin pääset. Ainoa, mistä on huolehdittu, on maksimaalisen pitkät päikkärit joka kostautuu iltavalvomisena ja yökukkumisena, jonka äiti luonnnollisesti hoitaa.

Ei kiitos tätä ratkaisua enää.