En ymmärrä, miten jaksoin monta vuotta kotiäitinä.

2

[quote author="Vierailija" time="12.09.2014 klo 11:21"]

Pakosta tulee mieleen kun näitä lukee että missä lasten isät on??? Miksi isät tekee pitkää päivää töissä jos kotona on pieniä lapsia ja väsynyt äiti???

[/quote]

Isät taitaa olla töissä päivät pitkät, koska se mahdollistaa jonkun kotona olemisen. Vai pyhällä hengelläkö ne laskut maksetaan? Tai ostetaan ruokaa? Eikä se äitiyspäiväraha tai muu raha taivaasta tipu vaan muiden tekemän työn verotuksesta.

Arki on välillä ihanaa, kun lapset on hyvällä tuulella ja on tekemistä. Jos ulkona on huono sää, lapset huonolla tuulella, voi koko päivä tai vaikka viikkokin olla raskasta ja tylsää. Esikoinen köy kerhossa ja saattaa takastulomatkan (30min kävelyä) valittaa miten ei jaksa kävellä ja että taion hänelle jostain auton. Kotona on väärää ruokaa ja siskokin on tyhmä. On tylsää ja riehutaan vaan. Ulos ei silti halua kun ei halua ulkovaatteita vaan kesäkengät. Kaikki on tyhmää. Toinen heittöö ruoat ympäri lattiaa monta kertaa päivässä ja suuttuu kun ei saa kiivetä pöydälle. Kyllä siinä välillä on vaikea pysyä positiivisena. Illalla voin olla itse jo niin väsynyt etten jaksa enää yhtään "väärä yöpaita, ei väsytä" tms juttuja. Meillä toinen on tosi herkkä ja saattaa suuttua, jostain ihan ihmeellisestä. Mies on töissä myöhään ja on väsynyt töiden jälkeen...no laiskakin se on. Herätys on aina 6-7 aikaa aamulla ja lapsia on ajateltava koko ajan. On mietittävä ruokailut, ulkoilut, sen että huomioi molempia yhtä paljon...

Vielä puoli vuotta ja alkaa se vähön helpompi elämä töissä. Ei ehdi koti sotkeentua niin paljon, ei lapsia pyytämässä koko ajan jotain. Toki on kaikki nukuttamiset ja muut silti, mutta paljon helpompaa se sillon on. Varmaan sillon on ikävä niitä hyviä päiviä ja sitä että ei nää lapsia tarpeeksi.

[quote author="Vierailija" time="12.09.2014 klo 10:12"]

Onhan tämä kotona oleminen suoraan sanottuna perseestä. Mies tekee pitkää päivää eikä auta kotona juuri ollenkaan. Päivisin esikoinen höpöttää koko ajan äitiäitiÄITI ja vauva herättää monta kertaa yössä. Räjähdän vähintään kerran päivässä. Välillä olen ajatellut, että antaisin lapset pois, koska en vain jaksa. Mistään ei saa mitään apua! Sukulaiset asuvat kaukana eikä minulla ole ketään täällä. Kaiken huipuksi mies tuntuu kuvittelevan etten tee kotona mitään! Hän ei tajua miten paljon enemmän aikaa menee kaikkeen, kun pitää koko ajan vahtia lapsia toisella silmällä. Kaupassa käynti on hermoja raastavaa, kun esikoinen haluaisi milloin mitäkin ja vetää itkupotkuraivarit lopulta.

Haluaisin olla hyvä äiti, mutta en kerta kaikkiaan pysty siihen. Haluaisin pitää kodin järjestyksessä ja leipoa pullaa onnellisten lasten kanssa, mutta se on toiveajattelua. Toivon etteivät saa pahoja traumoja tästä kotihoidosta ennenkuin saan heidät hoitoon.

[/quote]

Ööö, et sitten ajatellut asiaa ennen kuin aloit puskea lapsia tähän maailmaan? En kestä näitä valittajia.

t. Onnellinen yksilapsinen, jonka mies osallistuu 

...

Itse olen pitänyt kotiäitiyttä itselleni sopivana. Töissä aina stressaannuin kovasti, ja koin työpaikkakiusaamistakin. Omat lapset eivät arvostelleet, vaan hyväksyivät minut sellaisena epätäydellisenä äitinä kuin olen. Siihen aikaan kun olin useamman lapsen yksinhuoltaja, oli meidän kaupungissa vielä helppo saada kotiapua. Kun ei minulla ollut muita tukiverkostoja, olikin ihanaa kun tuli reippaita nuoria naisia auttamaan ja lasten kanssa puuhailemaan. Nykyään on apu kuulemma kiven takana. - Paljon myös mentiin kaupungille ja tapahtumiin lasten kanssa, ja meillä kävi päivittäin kavereita. Avoimet päiväkodit ja kerhot tulivat myös tutuiksi. Elämän parasta aikaa oli se, kun lapset asuivat kotona.  - Aikuista juttukaveria toisinaan kaipasin. Hiukan kateellisena katselen tämän päivän äitejä, jotka taukoamatta pajattavat kännykkään kavereilleen. He eivät ole hetkeäkään vailla aikuista seuraa! Joskus lapsi rattaissa koettaa turhaan saada äitinsä huomiota, turhaan...

Mutta me äiditkin olemme erilaisia, toisille sopii ansioäitiys paremmin. Jos tuntee ettei jaksaisi, pitää pyytää apua. Ja jos ei apua ensin anneta, kannattaa valittaa esimiehille ja vaatia oikeutta. On lasten takia tärkeää, että äiti ei uuvu taakkansa alle!

Hyvä huomio tuossa yhdessä kommentissa, että ei sitä loppujen lopuksi ollakaan niin erilaisia vaan olosuhteet kotiäitinä ollessa ovat hyvin ratkaisevat.
Jos on aktiiviset oma-aloitteiset isovanhemmat, kotiäiti ystäviä, joilla mielellään saman ikäiset lapset (rytmit on samat), ja nämä ystävät ym asuvat lähellä, auto käytössä ja ihan ok palkkainen mies joka valituksia maksaalaskut yms.
Hyvä silloin on kotona olla.

Minä olin varmaan melkoinen poikkeus. Minullakin tilanne, että olin viisi vuotta kotona kahden lapsen kanssa. Minulla ei tosin ollut työpaikkaa, mihin palata, sillä työpaikka kaatui hyvin äkkiä alta äitiysloman aikana (eivätkä meinanneet mulle edes muistaa ilmoittaa; onneksi oli yksi, jolle oli välähtänyt). 

Mulla myös tilanne, ettei oikein turvaverkkoja uudella paikkakunnalla, muuta kuin mies. Uskoin niitä löytäväni äitipiireistä sitten kun lapsi syntyy, mutta toisin kävin, paikkakunnan ihmiset olivat tosi sisäänpäinkääntyneitä ja heihin oli vaikea tutustua. Sitä ennen olin liian kiireinen ehtiäkseni tutustua kehenkään ja työkin olin miesvaltainen. Kaiken lisäksi äitini kuoli yllättäin lasten ollessa ihan pieniä, eli ei ollut enää sitä tukea puhelimenkaan päässä ja lapsuudenkodissani käynnit muuttuivat raskaaksi isäni säälitellessä vain itseään. 

Eikä tuossa vielä kaikki: Toinen lapseni on lievästi autistinen, ja  huomasin kyllä aika varhain ettei kaikki ole kunnossa, paljon ennen kuin tutkimukset aloitettiin. Toinen taas sairasteli flunssia paljon. Tuon toisen lapsen käytöksen takia piti harkita tarkkaan, missä kerhoissa käytiin. Joissain onnistui, joissain ei. Kokeilin myös erityislasten vanhempien tukitapaamista muutaman kerran, mutta sinnekään emme kuuluneet, sillä jollain tavalla en kokenut, että meitä hyväksyttiin - vain lievästi erityinen lapseni oli sinne taas liian "hyvätasoinen". Kukaan ei sitä sanonut suoraan, mutta muutama antoi sen rivien välissä ymmärtää. 

Töihin palasin, kun sopivasti samaan aikaan löytyi työllistämistukityö ja autistiselle lapselle järjestyi erityishoitopaikka ja toiselle vanavedessä hoitopaikka myös. Työ ei ollut yhtään niin kivaa kuin kotona olo, kaikesta huolimatta. Työllistämistukityöt mielletään leppoisaksi hanttihommaksi, mutta ei ne aina sitä ole. Itselleni sattui kohtalaisen vaativa, myös vaativia asiakkaita sisältävä homma. Sain pätkätöitä sieltä täältä, mutta jokaisen työpätkän välissä jos vain sattui olemaan joululoma- tai kesäloma-aika, ja useimmiten näin sattuikin, otin lapset kotiin lomalle, eli silloin kun päiväkodilla oli ihmisiä lomalla, ja minulla oli joko lomaa tai "lomaa", en lapsia siellä pitänyt. 

Kaikesta, lähes täydellisestä aikuiskontaktien puutteesta, äidin kuolemasta, turvaverkkojen puutteesta, lapsen erityisyydestä ja sen tuomista rajoitteista, toisen lapsen sairastelusta ja siitäkin, että mies oli todella paljon työreissuilla ulkomaita myöten,  huolimatta muistan nuo lasten kanssa kotona vietetyt vuodet elämäni parhaana aikana. En halua olla marttyyri, ja muistan hämärästi, että välillä olin todella kuin zombie ja ihan väsynyt, mutta aika kultaa muistot. Muistan esikoisestakin paljon hyvää, mitä hänen erityisyteensä toi tullessaan. Loppujen lopuksi se oli todella lyhyt aika, ja koen, että elämä järjesti minulle itsestään asiat niinkuin ne kuuluivatkin mennä, eli ei stressiä työpaikasta ja sain olla rauhassa lasten kanssa kotona

Esikoinen muuten kehittyi niin paljon, että hän on pystynyt itsenäiseen elämään ja opiskelee nyt tavallisessa oppilaitoksessa. 

Minä taas toivon että olisin pitkittänyt lasten päiväkotiin laittamista koska kiirettä töiden aloittamiselle ei jälkikäteen ajatellen ollut ( teen töitä kotona). Päiväkodin aloittamisen jälkeen alkoi molemmilla lapsilla korvatulehduskierre joka jatkui pari/kolmevuotta. Sitten elämä vasta raskasta olikin, lisää yövalvomista, taksilla ajelua, putkituksia, antibiootteja, vatsakipuja jne. 

^

Minustakin ap:n aloituksessa oli hieman ikävä sävy, ihan kuin olisi ollut pakko jäädä kotiin niin pitkäksi aikaa. Ja varsinkin, kun ihan varmasti oli tiedossa jo ennen kuin ensimmäistä lasta on alettu tekemään, että tukiverkkoa ei ole, ystäviä ei ole ja luonne ei ole se kaikkein sosiaalisin tai kotona viihtyvin. Silloin on mielestäni aika turha valittaa, kun nämä ovat kuitenkin valintakysymyksiä. Kukaan ei pakota elämään omaa elämää siten kun ei itse halua. Vaikka näin moni yrittää väittää. On jokaisen ihan oma valinta, mitä opiskelee, tekee työkseen, hankkiiko lapsia, jääkö kotiin ja miten aikansa käyttää jne.

Itse olen nauttinut todella paljon kotiäitinä olemisesta ja varmasti tulee olemaan rankempaa työn ja lasten/kodinhoidon yhdistäminen, sitten kun on aika mennä taas töihin. Rahaa toki tulee enemmän, mutta ei ole enää aikaa tehdä mitään kivaa, nähdä niin paljon ystäviä, harrastaa ja puuhailla kotona eikä muuallakaan. Ei käydä enää kerhoissa eikä muskareissa eikä nautita sellaisista rauhallisista päivistä, jolloin ei ole mitään ohjelmaa eikä käydä enää kaupoissakaan ilman mitään kiirettä.

Upp