parisuhdepohdintaa

Silläkin riskillä, että saan mollausta tähän astisista valinnoistani liittyen parisuhteeseeni, kyselen muiden kokemuksia, ajatuksia ja neuvoja tilanteeseen. 

Eli, olen ollut mieheni kanssa pian 9 vuotta. Menimme aikoinaan naimisiin hyvin lyhyen suhteen jälkeenö 3 kuukautta ensitapaamisesta. Kyllä, yksi syistä oli se, että olin raskaana,  mutta avioliitosta,  yhteisestä perheestä ja tulevaisuudesta oli kyllä puhuttu jo ennen raskauttani. Menimme myös kihloihin ennen kuin tiesin olevani raskaana. Häitä suunniteltiin vuoden päästä kesälle, mutta kun raskaus kävi ilmi, aikaistimme suunnitelmia ja menimme naimisiin nopeasti. Raskaus ei ollut suunniteltu, ehkäisy oli käytössä ja niin edelleen. Minun ei pitänyt kovinkaan helposti pystyä tulemaan raskaaksi, joten en edes suunnitellut aborttia, eikä mieskään edes vihjannut sitä. Myöhemmin saimme ihan suunnitellusti lisää lapsia. 

Mun näkökulmastani suurin ongelmamme on kommunikoinnin puute. Minä puhun miehelleni suurin piirtein kaikesta, mikä mieleen tulee, juttelen pitkin päivää kasvokkain, laitan tekstareita ja näin edelleen, yritän keksiä keinoja helpottaa kommunikointia lapsiperheen arjessa ja ylläpitää keskusteluyhteyttä. No, mies taas ei puhu. Tai puhuu, jos kyse on hänen harrastuksestaan tai työstään tai jostakin, mitä on tehnyt, mutta jos on kyse kauppalistasta, lasten neuvolakuulumisista, koulun vanhempainillasta, parisuhteesta, sukulaisten kuulumisista, tulevaisuuden suunnitelmista, raha-asioista... ei. Asiaa on pariin otteeseen käyty puimassa pariterapiassakin, ensimmäisellä kerralla meillä oli hyvä terapeutti ja saimme hyviä vinkkejä, ja jonkun aikaa tilanne helpotti. Toisella kertaa saimme terapeutin, joka katsoi asiakseen selittää mulle, että miehet nyt vaan on sellaisia ja tällaisia ja niitä nyt vaan pitää ymmärtää, ja hänenkin miehensä sitä ja tätä silloin ja tällöin. Mies oli tähän terapeuttiin hyvin tyytyväinen, minä taas olin tyytyväinen, kun käynnit oli pakko lopettaa. 

Tänään, kun meillä oli juuri ollut kauan kaivattua parisuhdeaikaa hetki, ja olimme palaamassa kotiin, kävi taas ilmi yksi tilanne, jossa mielestäni miehen olisi pitänyt mullekin asiasta mainita, ja miehen mielestä mun olisi se pitänyt itse tajuta. Miehen äiti, anoppini, oli siis meillä lapsenvahtina, jotta pääsimme kahdestaan pois kotoa rentoutumaan. Anoppi oli miehelleni sanonut kellonajan, johon mennessä meidän pitäisi olla kotona, koska hänen on lähdettävä Savonlinnaan, eikä mies maininnut tätä mulle ollenkaan. Tiesin kyllä, että anoppi on lähdössä Savonlinnaan, anoppi oli puhunut siitä jo eilen tullessaan, mutta mitään tiettyä kellonaikaa hän ei ollut lähtemiselleen maininnut. No, minä siis kuvittelin, ettei ole mitään tiettyä kellonaikaa, vaan voisimme viettä yhdessä aikaa sen aikaa mitä siihen nyt kuluu, ja anoppi lähtisi kun palaamme. Kun kello alkoi lähestyä tuota mainittua kellonaikaa, mies ärähti mulle vihaisesti, että pitäisi olla jo menossa kotiin, kun anoppi on lähdössä siihen aikaan. Minä sitten tokaisin, että ei mulle ole sellaista aikaa mainittu missään kohtaa, niin mies sanoi, että kuvitteli mun tajuavan itsekin, että anoppi haluaa lähteä ajoissa, koska tiesin kyllä, että hän on menossa Savonlinnaan. Matkaa tulee useampi sata kilometri, tiedän senkin, mutta anoppi on samaa matkaa ennenkin ajanut yöaikaan, joten en tiennyt, että tänään haluaakin kyseisen matkan ajaa enimmäkseen valoisaan aikaan. 

Ja tämä on vain yksi esimerkki. Pikkujuttu, mutta näitä on jatkuvasti,  ja selitys on aina se, että mies ei muistanut kertoa mulle, ei tullut ajatelleeksi, luuli mun tietävän tai tajuavan itsekin, ei tiennyt tai ajatellut minua kiinnostavan... Minä olen viimeinen,  joka kuulee sukulaisten uutiset ja kuulumiset, koska ne kerrotaan aina miehelleni, joka ei koskaan kerro mulle. Mun on pakko käydä kaikki vanhempainillat, vanhempainvartit, lasten kehityskeskustelut, neuvolat, lääkärit ja muut tapaamiset itse, jos haluan kuulla mitä niissä on puhuttu tai käsitelty. Mies ei edes kysyttäessä kerro, vastaus on aina luokkaa "ei paljon mitään". En saa edes antibioottien annostuksia tai muita lääkkeisiin liittyviä ohjeita mieheltä kysymällä. Keskustelut on hyvin turhauttavia, mies ei niihin juuri osalistu tai jos osallistuu, lähinnä syyllistää minua asiasta (milloin en anna tilaa vastata, aikaa miettiä tai muuten vaan olen ärsyttävä) tai vetoaa siihen, että hän nyt vaan on tällainen eikä voi itselleen mitään. Sekään ei ole totta, koska sujuvasti vastaa kysymyksiin ja keskustelee esim. perhetuttujen ja naapureiden kanssa vaikkapa siitä, mitä pihan pensasaidalle pitäisi talkoissa tehdä vai tehdäänkö mitään, mutta mun kanssa ei voi keskustella edes siitä, mitä ostetaan kaupasta. 

Lastensa kanssa mies hassuttelee ja touhuaa, jutteleekin, on siis isänä tosi hyvä. Hän tekee kotitöitä, ja vaikka niissäkin on välillä erimielisyyksiä, ne on helpompi ymmärtää (kuka muka tykkää siivota?). Meillä on aika hyvin onnistunut työnjako perheessä, miehellä on tietyt hommansa ja mulla omani, hankaluuksia tulee lähinnä silloin, kun pitäisi tehdä jotain, mikä ei varsinaisesti kuulu kummankaan hommiin, esim. huonekalujen poiskuljetus kun on tulossa uusia tai lippujen varaaminen jonnekin tai vastaavaa. Pääpiirteissään arki kuitenkin sujuu tasaisesti ja hyvin, ainoa mättävä tekijä on tuo kommunikointi. Mä olen miehelle yrittänyt monesti selittää, miksi sen pitäisi toimia (helpottaisi elämää), että riitoja ja pahaa mieltä olisi vähemmän, yrittänyt selittää jopa sitä, miltä se tuntuu, kun vuosia elää tällaisessa parisuhteessa, jossa toinen ei suostu kommunikoimaan. Tuntuu siltä, että mies ei edes näe mua perheen jäsenenä, hyvä jos ihmisenä edes, eikä arvosta tai kunnioita mua edes sen vertaa, että viitsisi puhua mulle. Mies sanoo, ettei hän ajattele niin, mutta ei se käytännön tekoina näy mitenkään. 

Ainoa vaihtoehto tilanteen muuttamiseksi taitaa oikeasti olla ero. Tosin lasten takia pitäisi silloinkin pystyä kommunikoimaan, ja sehän kun ei onnistu... Tähän kohtaan ottaisin mielelläni ideoita siihen, miten tästä tilanteesta pääsisi ulos.