Lue keskustelun säännöt.
Lapsen kuolemasta jo vuosia eikä mun elämä ole vieläkään jatkunut. Ainokainen pikkuisemme
17.07.2012 |
kuoli tapaturmaisesti, jonka jälkeen masennuin ja alkoholisoiduin. Tuli ero, eksä meni aika pian uusiin naimisiin ja sai uusia lapsia. Minä mt-eläkkeellä vaikka en vielä edes 35v. Yksin, syrjäytynyt, jokainen päivä pakollinen vetää läpi, tuskaa, lääkkeet + alkoholi hiukan turruttaa, ja ainoa lohtu että näkisin yöllä unessa rakkaan lapseni. Haluaisin vain hänen luokseen, sinne jonnekin.
Ihailen ihmisiä, jotka lapsen kuolemasta huolimatta pystyy jatkamaan normaalia elämää. Mulle se oli kuolinisku,en ole enää se sama ihminen kuin ennen, pelkkä katkera, loppuunajettu, säälittävä ihmisraunio.
Kommentit (61)
Muista silti, että sullakin on toivoa, pitää itse kyllä hieman haluta parempaa, itselleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisiko sinulle mahdollista hankkia uusi ihmissuhde? Silloin voisit keskittyä muuhun kuin murehtimiseen ja itsesi tuohoamiseen. Muistot säilyvät tietenkin aina ja niin pitääkin, mutta tuskin lapsesikaan olisi halunnut äidistään tuollaista ihmisrauniota. Mikään ei myöskään estä hankkimasta uutta lasta ja se ei tietenkään ole korvike vanhalle. Kyse on sinun elämäsi jatkamisesta.
otan osaa suruusi.
Oletko hakenut keskusteluapua? Kuulostaa siltä, että yksin et pääse tuosta yli. Käy vaikka terveyskeskuslääkärin pakeilla selvittämässä, miten pääsisit terapeutin pakeille.
Älä heitä elämääsi pois.
Halaus.
Tuntuu tosi pahalta sun puolesta. Varmasti olisin itsekin täysin samassa jamassa tilanteessasi.
Olen joskus miettinyt asiaa, ja luultavasti tekisin itsemurhan ellei olisi toisia lapsia eikä puolisoa. En pysty ajattelemaan, että mitä elämässä on enää jäljellä.
Auttaisiko sinua, jos menisit puhumaan diakonille? Entäs vanhainkotiin mummoille, joilla on samoja kokemuksia? Heillä voisi olla viisaita ajatuksia ja jotain, mikä toisi rauhaa.
Itkettää puolestasi, kerro lapsestasi?
mutta tämä sinun keskutelusi sai minut heräämään taas että mikä ihme minulla nyt on muka huonosti?
Sanattomaksi tuo laittaa, rehellisestihän se menee niin ettei ole sellaisia sanoja jotka parantaisivat oloasi. Myötätunnosta alkaa kyllä itkettää täälläkin. Luulen, ettei minuakaan enää olisi jos lapseni menehtyisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yritäs reipastua. Ota itseäs niskasta kiinni. Lopeta ruikutus vaikka vain pariksi viikoksi.
Tee välillä jotain muuta. Hommaa jotain käytännön tekemistä. Anna ajatuksillesi ja mielellesi lepoa kaiken pahan vatvomisesta edes hetkeksi.
Kaikkea paskaa on sattunut, mutta sä olet hengissä ja sun elämä jatkuu.
Yritäs reipastua. Ota itseäs niskasta kiinni. Lopeta ruikutus vaikka vain pariksi viikoksi.
Tee välillä jotain muuta. Hommaa jotain käytännön tekemistä. Anna ajatuksillesi ja mielellesi lepoa kaiken pahan vatvomisesta edes hetkeksi.
Kaikkea paskaa on sattunut, mutta sä olet hengissä ja sun elämä jatkuu.
"elä jää tuleen makaamaan" ni sit ois ollu kaikki kliseet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yritäs reipastua. Ota itseäs niskasta kiinni.
Masentunelle ihmiselle mikään ei ole nöyryyttävämpää kuin se ainainen "reipastu"-hokeminen.
Ap:n kannattaisi hakea ammattiapua, ilmeisesti hän ei ole ainakaan kunnollista sellaista saanut. Sekin on vaikeaa, pitäisi olla joku joka pitäisi apua tarvitsevan puolia huonosti toimivassa mt-"palvelujen" koneistossa.
Eri asia, jos tapahtuneesta olisi vähemmän aikaa.
Sääli ei tässä auta yhtään.
On ap:n valinta, aikooko syrjäytyä ja alkoholisoitua lopullisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
surkuttelu ja suru eivät ole synonyymeja. Mä vähän luulen, että sä olet jo antanut riittävästi tähän keskusteluun.
edes kellään ammattiauttajalla ei ole mitään taikasauvaa, jolla voi korjata tuon haava.
Tuo on jotain niin kamalaa, että siitä ei välttämättä selviä koskaan. Ehkä näennäisesti, että pystyy pitämään surun ja kaipauksen pois muitten näkyviltä, mutta se oma sisus on varmasti ihan vereslihalla loppuun asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en kuulosta mitenkään epäkunnioittavalta tai mitään, mutta oisko sun tämänhetkinen ongelma kuitenkin siis nuo mielenterveysongelmat mitä sinulla on? Ja lapsesi kuolema laukaisi ne, eikä sinällään ole syy tuohon tilaan? Kuten sanoit, esim. eksäsi on jatkanut elämäänsä, eli lapsen kuolema ei automaattisesti aiheuta kroonista masennusta, kuten sinulla. Että siis sinulla on toivoa päästä huonosta olostasi eroon, koska kyseessä on sairaus, eikä niinkään automaattinen seuraus lapsen menettämisestä. Vai kokisitko, että jos iloitsisit elämästä, niin se olisi väärin lastasi kohtaan?
Oletko käynyt terapiassa?
vaikka se taikapilleri, jolla ap:n saa normaaliksi.
Lisää Cipramiliä ja kossua vaan nassuun niin kyllä se siitä vai?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä tuo surkuttelu auttaa ap:tä eteenpäin? Eri asia, jos tapahtuneesta olisi vähemmän aikaa.
Sääli ei tässä auta yhtään.
On ap:n valinta, aikooko syrjäytyä ja alkoholisoitua lopullisesti.
Tuli mieleen yksi dokumentti tässä joku aika sitten, jossa haastateltiin vanhuudesta kumaraista pappaa. Pappa oli pienenä kuolleen lapsensa haudalla ja kyynelsilmin ja karhealla äänellä sanoi, että "tuntuu kuin se olisi (kuolema) tapahtunut eilen...".
en kuulosta mitenkään epäkunnioittavalta tai mitään, mutta oisko sun tämänhetkinen ongelma kuitenkin siis nuo mielenterveysongelmat mitä sinulla on? Ja lapsesi kuolema laukaisi ne, eikä sinällään ole syy tuohon tilaan? Kuten sanoit, esim. eksäsi on jatkanut elämäänsä, eli lapsen kuolema ei automaattisesti aiheuta kroonista masennusta, kuten sinulla. Että siis sinulla on toivoa päästä huonosta olostasi eroon, koska kyseessä on sairaus, eikä niinkään automaattinen seuraus lapsen menettämisestä. Vai kokisitko, että jos iloitsisit elämästä, niin se olisi väärin lastasi kohtaan?
Oletko käynyt terapiassa?
että sen jälkeen kun on menettänyt lapsensa, ei ole halua iloita elämästä. Ei ole kyse siitä, että tuntisi että se on väärin.
Otan osaa ap! Olet vahva nainen, kun olet kaiken kokemasi jälkeen vielä a) elossa itse b) täällä av:lla (mikä todistaa sen että olet pystynyt maksamaan netti&sähkölaskusi sekä omistat tietokoneen) c) näet itse oman tilanteesi. Nostan hattua sinulle. Ymmärrät tilanteesi ja se tarkoittaa sitä että sitten kun olet halukas, voit itsekin nostaa itsesi tuosta suosta. Itse suosittelen kyllä myös ulkopuolista tukihenkilöä. Ei ole väliä onko se ammattiauttaja vai joku netistä bongaamasi hyvän päivän tuttu. Sinun pitäisi nyt vain päästä puhumaan tunteistasi. Puhu, puhu, puhu ja puhu. Puhu ihan kaikesta. Lapsen kuolemasta, siitä kuinka ikävä sinulla on ja siitä kuinka exä lähti jne. Puhu ihan kaikesta. Joka kerta kun puhut, lähtee pienen pieni muru siitä tuskasta jota nyt kannat.
Yritäs reipastua. Ota itseäs niskasta kiinni. Lopeta ruikutus vaikka vain pariksi viikoksi.
Tee välillä jotain muuta. Hommaa jotain käytännön tekemistä. Anna ajatuksillesi ja mielellesi lepoa kaiken pahan vatvomisesta edes hetkeksi.
Kaikkea paskaa on sattunut, mutta sä olet hengissä ja sun elämä jatkuu."elä jää tuleen makaamaan" ni sit ois ollu kaikki kliseet.
Kyllä, minulta on kuollut lapsi.
Tuliko ero sen jälkeen?
ei se ole apua tuonut, vaikka sillä hetkellä toki jollekin puhuminen on hetkeksi helpottanut. Lääkärit määränneet aina vain vahvempia lääkkeitä.
Ja olen päättänyt REIPASTUA miljoonat kerrat, ei se puolta päivää kauemmin kestä kunnes taas tajuan miten tyhjää ja merkityksetöntä kaikki mulla nykyään on.
Ei ole ollut uutta ihmissuhdetta eksäni jälkeen joka oli elämäni rakkaus, mutta ei se jaksanut masentunutta, alkoholiositunutta naista , ja ymmärrän kyllä. Kuka jaksaisi? Ei mua mikään seurustelu kenenkään uuden kanssa edes jaksa kiinnostaa, mutta vaikka kiinnostaisikin, en taida olla ihan kovinta huutoa parisuhdemarkkinoilla.. XD
Mun lapsi oli täydellinen. Kolme vuotta toivottu ja yritetty, meidän toiveiden täyttymys. Ylihelppo vauva, aina tyytyväinen ja iloinen. Elämänhaluinen, mietiskelevä, eläimiä ja autoja rakastava hymyileväinen höpöttelevä hurjan kaunis pikkutyttö. Ne 2 vuotta, 3 kuukautta ja 11 päivää jotka sain hänet luonani pitää,olivat miljoonasti parempaa mitä oisin voinut elämältä ikinä kuvitella. Rakastin olla äiti, juuri hänen äitinsä. Mulla on koko ikäni ollut jotenkin ulkopuolinen olo kaikessa (olin mm koulukiusattu, en hyväksytty), mutta kun Tytär syntyi, tuntui että jokin loksahti kohdalleen. Lapsi oli ihana,ihana, täydellinen, ja parisuhde eksän kanssa kukoisti. Sain ystäviä muista äideistä (minä ujo ja aina hiukan sosiaalisesti arka), jotka kaikki katosivat kun pikkuinen kuoli. Ei kai heillä ollut sanoja lohduttaa.
En tiedä miksi kirjoitin tänne.. Ahdistusikävä taas ihan valtava, juon kolmatta aamukaljaa ja mietin miten helvetissä sais taas yhden päivän kulutettua iltaan.
ap
:(
kuin sen että syytät itseäsi lapsen kuolemasta. Kerroit että lapsi menehtyi tapaturmaisesti.
Nyt pitäisi jotenkin purkaa tuo syyllisyys pois. Miksi kidutat itseäsi koska tapahtuneelle ei enää voi mitään.
Nyt viimeistään on käännettävä lehti sinun elämässäsi. Lopetat itsesäälissä pyöriskelyn ja alat elää.
olet yhä elossa, ja niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Masennus ja lieveilmiötkin ovat osa elämää, vaikkakin raskas osa. Sairaus itsessään tietysti tekee sen että tulevaisuudessa ei näe mitään toivoa paremmasta, mutta siitäkin suosta, samoin kuin alkoholismista, on moni noussut. Toivottavasti sinullekin käy jonain päivänä niin.