Lapsen kuolemasta jo vuosia eikä mun elämä ole vieläkään jatkunut. Ainokainen pikkuisemme

kuoli tapaturmaisesti, jonka jälkeen masennuin ja alkoholisoiduin. Tuli ero, eksä meni aika pian uusiin naimisiin ja sai uusia lapsia. Minä mt-eläkkeellä vaikka en vielä edes 35v. Yksin, syrjäytynyt, jokainen päivä pakollinen vetää läpi, tuskaa, lääkkeet + alkoholi hiukan turruttaa, ja ainoa lohtu että näkisin yöllä unessa rakkaan lapseni. Haluaisin vain hänen luokseen, sinne jonnekin.

Ihailen ihmisiä, jotka lapsen kuolemasta huolimatta pystyy jatkamaan normaalia elämää. Mulle se oli kuolinisku,en ole enää se sama ihminen kuin ennen, pelkkä katkera, loppuunajettu, säälittävä ihmisraunio.