Lapsen kuolemasta jo vuosia eikä mun elämä ole vieläkään jatkunut. Ainokainen pikkuisemme

Elämä ei ole ohi ennenkö kuolee.

Vaikka polttaa tupakkaa 60 vuotta ja sairastuu syöpään niin elämä ei ole ohi ennenkö kuolee. Sairaanakin voi elää. Se on jälleen ihmisen valintaa miten elää sairastuessaan.

Olen sallinut itselleni surun ja minä saan olla itsekäs ja tehdä kuten parhaimmaksi näen.



Todellakaan ei voi hankkia lemmikkiä koska sitä on hyvä silittää! Sitä täytyy hoitaa ja kuten sanoin: ei jaksa välttämättä suihkussa käydä tai imuroida. Puhumattakaan että hoitaa itseään viinalla ja lääkkeillä. Ei silloin mitään lemmikkejä hankita! Silloin vaikka kävellään puistoon ruokkimaan sorsia. Ja itketään sitä ettei lapsi ole mukana. Tai itketään sitä ajatusta ettei jaksa lähteä puistoon syöttämään sorsaa ja lisää mietitään sitä ettei lapsi ole siinä mukana.



Nro 42 voisi olla vähemmän ällöttävä ja lopettaa tuon ajattelun että "ennenkin on lapsia kuollut!" Ihan oikeasti; me hautausmaalla lapsiamme luona vierailevat surraan juuri sitä omaa lasta ja sitä kuuluu tehdä. Se on se työ joka on vaan tehtävä. Eikä tämä suru lopu koskaan. Se muuttaa ehkä muotoaan ja palaa välillä takaisin. Spiraalin muodossa on myös se ympyrä..



Ja siihen työhön ei ole mitään yhtä tapaa, vaan se on ap.n sisällä mitä hän ajattelee ja tahtoo.

Kukaan ei voi (ei edes tälläinen joka on lapsensa menettänyt) osaa sanoa miten tulee toimia!

Mutta ajatuksia ja keinoja kuulet Kävystä, ap.



Itse en ainakaan voinut hoitaa omaa lemmikkiä ja lapsien hoitaminen onnistui juuri ja juuri. Porasin vaippaa vaihtaessa elämän vääryydestä, siitä miten yhdelle voidaan vaihtaa vaippaa ja toinen mätänee. Ei silloin vaan reipastuta ja lähdetä koiraa pissattamaan.

Meidän lemmikki oli hoidossa toisaalla.

Mulle tuli kuva, että sä vasta lapsen kautta koit onnistuvasi elämässä, ja kun lapsi vietiin sulta pois, niin sun elämäsi tarkoitus meni siinä. t. kolmen yh

Mä koen todellakin, että se lapsi oli ainoa hyvä asia, liiankin hyvä mulle, en ansainnut.. mutta jonka kautta pääsin maistamaan ns normaalien, onnellisten ihmisetn elämää. Toki mieskin, mutta alemmuuskomplekseja koin hänenkin suhteen, tunsin,että mun piti miellyttää jatkuvasti, ansaita hänen rakkauttaan jotta oisin arvoisensa (nämä siis omia tuntemuksiani,ei mies koskaan niin sanonut!)

Ja kun menetimme lapsemme, en osannut/pystynyt/jaksanut tukea miestä surussaan, hukuin omaani. Oli sitten helppo "saalis" työkaverilleen,joka miestäni oli siis yrittänyt vikitellä jo yli vuoden. Tämä nainen sitten osasi olla se lohduttaja ja olkapää oikealla hetkellä. Jaa lopulta antoi miehelleni sen mitä hän aina halusi; iloisen vaimon ja (eläviä!!!) lapsia.

Syytän kyllä edelleenkin itseäni tytön kuolemasta. Vaikkei siinä ole järkeä - en ollut edes paikalla. Mutta miksi jätin hänet hoitajalle, joka ei vahtinut joka ikinen sekunti?Eikä tässäkään ole järkeä - enhän itsekään vahtinut rakkaintani joka IKINEN sekunti. Mutta ne muutamat minuutit heinäkuisena iltapäivänä, jolloin lapsenvahdin huomio eksyi toisaaalle, riitti aiheuttamaan lapseni kuoleman ja sitä myötä mun jatkuvan helvetin.Kuoleman vuosipäivä lähestyy taas, enkä tiedä miten kestän sen.

Katson junia, tunnen sen ilmavirran ja imun ja koen suunnatonta houkutusta juosta alle - kun vain en pelkäisi kuolemaa vieäkin enemmän kuin tätä "elämää" :(

Kiitos kauniista viesteistänne, olette ihania.

ap

voimia ap.

Itsekin lapseni menettäneenä suosittelen käpyä.

Olet aina lapsesi äiti. Muista se.

Onko sulla eläintä? Koiraa? Kissaa? Niistä huolen pitäminen on parempi mielenterveyslääke kuin mikään pullonpohja tai resepti. On ollut pakko jaksaa, sen elukan takia, pakko mennä ulkoiluttamaan, nähdä muita ihmisiä. Koiran/Kissan kautta saa kosketusta muuhun maailmaan. Ja se kuuntelee. En väitä sitä lapsenkorvikkeeksi, mutta se voisi olla alku. Hoivaviettisi saisi jotain tekemistä ja kehosi happea. Eläimen silittäminen laskee tutkitusti verenpainetta ja erittää mielihyvähormoneja. Tietenkin jos tuntuu, ettet jaksa/pysty pitämään eläimestä huolta, niin et ota. Mutta mitäs jos koittaisit tutustua johonkin naapurin vanhukseen, jolla on koira? Jos vaikka aamulla ennen sitä ekaa aamukaljaa lainaisit naapurin koiraa ja kävisit lenkillä? Eikä maksa mitään. Sun elämäsi ei ole ohi, ja sulla on vielä mahdollisuus. Olet vielä nuori, ja voit pistää elämäsi uusiksi, kun antaisit sille vain mahdollisuuden. Et ole nelikymppinen vaihdevuosissa ja adoptiojonosta poispotkittua yli-ikäistä hylkykamaa. Hoida päänuppisi kuntoon, ja sulla on vielä mahdollisuus perheeseen. Ehkä mä nyt olen huono sanoissani, ja tyhmä ehdotuksissani, mutta toivon valoa ja rakkautta sun maailmaasi ja että sunkin eteesi aukeaisi uusi tie. Jumalan siunausta. t. kolmen yh

Koira oli lapsen kuoleman aikaan vielä, sekin piti antaa sukulaiselle kun en jaksanut enää edes ulos pissalle sitä viedä. Mun masennus siis on/on ollut luokkaa etten jaksa nousta sängystä. Ponnistus jo se, että selviän vessaan, puhumattakaa pakollisesta kaupassa käynnistä (sen jälkeen siis kun mies lähti ja mun oli pakko itse hakea sitä maitoa..)

Ehkä joskus vielä otan eläimen, mutta nyt sen ei ois hyvä mun luona.ap

sanattomaksi vetää..

voimia ja rukoilen puolestasi.

mutta ap löydät Käpy-sanalla helposti. Heillä on ilmainen auttava puhelin. Ja ryhmiä, jotka kokoontuu useilla paikkakunnilla. Siellä sivuilla on luettelo.



"Ota yhteyttä

Käpy ry:n yhteystiedot



Jos haluat keskustella, liittyä jäseneksi tai kysyä jotain lapsen kuolemasta niin soita tai kirjoita. Toimistolla on rajoitetusti väkeä, mutta muuna aikana puhelinvastaaja ottaa viestisi vastaan.



Käpy ry, Suokatu 1 A 7a, 33230 Tampere. Puhelin: 03-345 1100 tai 045-652 4395, sähköposti : toimisto(at)kapy.fi



Auttava puhelin 0800-95959 maanantaisin ja torstaisin klo 8.30 - 11.30 välisenä aikana."



terv. 42

Lapsesi kuoli viattomassa iässä, joten hän on taivaassa Jumalan luona. Sinä olet aikuinen, jolle taivaaseen pääsy onnistuu vain Jeesuksen sovitystyön kautta. Mene siis jonnekin seurakuntaan mukaan, turvaudu Jeesukseen, anna elämäsi Jumalalle, tee töitä hänen hyväkseen tämän elämän ajan. Niin tulet jälleen näkemään lapsesi. Ei hän ole sinulta kadonnut, vaan hän odottaa sinua siellä. Hän pääsi ajoissa tämän elämän tuskista ja vaikeuksista täydelliseen iloon.

Huomaathan, että elämäsi ilman Jumalaa on turhaa ja tarkoituksetonta. Anna se elämäsi Jumalalle, niin hän antaa sinulle ikuisen elämän.



Totta kai tämä mielipide teilataan täällä, mutta elä sinä jätä tilaisuutta käyttämättä. Etsi sinulle sopiva seurakunta (huomaa että kaikissa luterilaisissa seurakunnissa ei ole tosiuskovaa väkeä. Tiedän sen luterilaisena valitettavan hyvin) ja ota asioista selvää!

ajattelen siten, että näen lapseni taas jonain päivänä ja ennen sitä päivää yritän elää tämän elämän niin hyvin kuin osaan. Koskaan kun ei tiedä milloin tulee lähtö. En myöskään enää pelkää kuolemaa, koska tiedän rakkaani odottavan minua siellä. Ensin on elettävä tämä elämä ja miksi sitä ei eläisi niin hyvin kuin kykenee, kuolema tulee meille kaikille kuitenkin jossain vaiheessa.

Voisinpa auttaa sinua.

minäkin ehdotan sinulle käpyä, vertaistuella voi olla suuriakin vaiktuksia. Ja olet läpikäynyt sellaisen mankelin, tiesvaikka joskus olisit auttamassa jotain, joka kokee saman kuin sinä. Sinulla olisi siihen sanoja.



Halauksia

Sun miehesi on saalistettu? Miehesi on se joka lähtee toisen mukaan. Eikö voisi vaan hyväksyä että he ovat pari toisilleen? Anna olla, se on loppunut. Te ette kyenneet olemaan pari. Ei miehesi jaksanut sinua tukea surussasi, eikä toisinpäin. Kuolemalle ei ole syyllisiä, syyttää voisi vaikka mistä asiasta, vaikka aurinkoa! Itsesyytökset on normaaleja surussa, ne on vaan tunteita. Mitä haittaa on olla ihminen ja tuntea? Juomisesi ei auta ja olo on vaan pahempi kun känni hälvenee. Sitä voisi koittaa purkaa tunteitaan johonkin rakentavaan. Olet kohtuuton tuossa että toinen nainen antaa miehelle iloisen naisen ja eläviä lapsia. Itse olet vastuussa omasta toiminnastasi. Mistä tiedät että joku työkaveri on koittanut miestäsi reilun vuoden? Entä jos heillä on ollut sen verran jo vipinää? Sitten lapsi kuolee ja mies näkee paremmaksi lähteä. Ei sillä että mitä olet, vaan mitä HÄN tahtoo omalta elämältään? Ihan yhtä normaali reaktio kuoleman kohtaamisessa on ymmärtää elämän lopullisuus ja sen rajallisuus, että pitää elää kuten haluaa ja miehesi teki oman valinnan. Sinulla on oma elämä ja pyhität sen tällä hetkellä viinalle ja katkeruuteen, selität asiat niin että muut on syyllisiä -lapsenvahti kuolemaan ja toinen nainen eroon ja kätevästi sivussa sitten muka liität tämän omaan syyllisyyteesi koska et oikeasti tahtoisi tuomita. Tällä ehkä vaan piilotat sitä että oikeasti pidät muita syyllisinä kuitenkin, sinä et ollut riittävä nainen miehelle etkä riittävä äiti lapselle. Silti; onnettomuuksia tapahtuu. Jatkuvasti on lapsia teholla ja ruumishuoneilla.

Sun miehesi on saalistettu? Miehesi on se joka lähtee toisen mukaan. Eikö voisi vaan hyväksyä että he ovat pari toisilleen? Anna olla, se on loppunut. Te ette kyenneet olemaan pari. Ei miehesi jaksanut sinua tukea surussasi, eikä toisinpäin. Kuolemalle ei ole syyllisiä, syyttää voisi vaikka mistä asiasta, vaikka aurinkoa! Itsesyytökset on normaaleja surussa, ne on vaan tunteita. Mitä haittaa on olla ihminen ja tuntea? Juomisesi ei auta ja olo on vaan pahempi kun känni hälvenee. Sitä voisi koittaa purkaa tunteitaan johonkin rakentavaan. Olet kohtuuton tuossa että toinen nainen antaa miehelle iloisen naisen ja eläviä lapsia. Itse olet vastuussa omasta toiminnastasi. Mistä tiedät että joku työkaveri on koittanut miestäsi reilun vuoden? Entä jos heillä on ollut sen verran jo vipinää? Sitten lapsi kuolee ja mies näkee paremmaksi lähteä. Ei sillä että mitä olet, vaan mitä HÄN tahtoo omalta elämältään? Ihan yhtä normaali reaktio kuoleman kohtaamisessa on ymmärtää elämän lopullisuus ja sen rajallisuus, että pitää elää kuten haluaa ja miehesi teki oman valinnan. Sinulla on oma elämä ja pyhität sen tällä hetkellä viinalle ja katkeruuteen, selität asiat niin että muut on syyllisiä -lapsenvahti kuolemaan ja toinen nainen eroon ja kätevästi sivussa sitten muka liität tämän omaan syyllisyyteesi koska et oikeasti tahtoisi tuomita. Tällä ehkä vaan piilotat sitä että oikeasti pidät muita syyllisinä kuitenkin, sinä et ollut riittävä nainen miehelle etkä riittävä äiti lapselle. Silti; onnettomuuksia tapahtuu. Jatkuvasti on lapsia teholla ja ruumishuoneilla.

etkö ajattele yhtään sitä junan kuljettajaa ja mitä voit tehdä hänen elämälleen??? kyllä olisi raukkamaisin teko hypätä junan alle....!!



hyi sua...

mene ulos nauti sateesta ja auringonpaisteesta, kesän tuoksusta,

mites muut läheiset? sukulaiset??

Eiköhän tuossa tilanteessa KAIKKI ajatukset ole normaaleja ja inhimillisiä! Todellakin ymmärrän miten voi olla katkera ja kateellinen toisten onnesta ja elävistä lapsista. Sitä on helposti jo avioeron kohdalla katkera miehen ja tämän uuden naisen uusista lapsista ja onnesta. Saatika sitten lapsen kuoleman kohdalla!



En voi ymmärtää, miten täällä jotkut sanovat, miten pitäisi tuntea ja miten pitäisi olla! Että mikä on normaali ja hyväksyttävä toimintatapa KUN OMA LAPSI KUOLEE!!



Ap, toivon että selviät :( *halaus*

Toivon että löydät syyn jatkaa elämää, vaikka et juuri nyt pysty siitä nauttimaankaan - etkä ehkä koskaan samalla tavalla kuin ennen. Olen ihan varma, että sitä pikkuisesikin haluaisi, että äidillä on hyvä olla, eikä äiti ole liian surullinen. Et tule unohtamaan lastasi päiväksikään, hetkeksikään. Mutta ehkä joskus pystyt elämään sen asian kanssa, että sulla oli maailman ihanin ja täydellisin lapsi, jonka joutui jatkamaan matkaansa, mutta joka varmasti näkee ja kuulee sinut koko ajan. Jonain päivänä vielä tapaatte.



En halua antaa ohjeita siitä, miten selvitä maailman suurimmasta surusta. Mutta uskon vahvasti, että siitä voi selvitä tavalla tai toisella, ajan kanssa.



Olen itse menettänyt juuri 1-vuotta täyttäneen tyttäreni reilu vuosi sitten. Hänkin oli täydellinen pieni ihmisenalku, niin täynnä elämää, kaikki piti olla vielä edessä. Rakastin tuota lasta ja äitiyttä enemmän kuin mitään muuta tässä elämässä, enkä usko että mikään koskaan tulee korvaamaan sitä kokemusta. Suru kulkee mukana loppuelämän. Minustakin tuntuu, että osa minusta kuoli lapsen mukana. Mutta ei se koko elämää vienyt mennessään.



Itseäni on auttanut selviytymisessä eniten normaalin arjen eläminen, päivä ja hetki kerrallansa. Olin muutaman kuukauden sairaslomalla lapsen kuoleman jälkeen, kävin juttelemassa ammattiauttajilla, joista jäi pelkästään tyhjä olo ja mieleen kommentit tyyliin "sinua on kohdannut suurin mahdollinen suru" - niinpä. Sinä aikana voin todella huonosti. Töihin paluu auttoi, kun oli pakko keskittyä muihinkin asioihin kuin siihen, mitä omassa elämässä on tapahtunut. Myös vertaistuesta on ollut suuri apu. Suosittelen liittymään mukaan Käpy ry:n toimintaan, jos yhtään siltä tuntuu. Käsittääkseni onnettomuudessa lapsensa menettäneillä on myös omia vertaisryhmiä.



Voimia! Välillä on ihan kauhean surullisia ja ahdistavia päiviä. Siitä huolimatta pystyn olemaan onnellinen ja kiitollinen siitä, että saimme lapsemme luoksemme, vaikkakin ihan liian lyhyeksi aikaa. Niin paljon iloa ja onnea hän elämäämme toi . Kauniit muistot ei koskaan kuole.

Itseni lapseni menettäneenä voin vain sanoa, että sure surusi,iloitse siitä, että hän on luonasi ollut, älä ikinä unohda, mutta älä lopeta eämistä. Ei lapsesikaan sitä haluisi! Olet aina hänen äitinsä, hänen rakas ainoa äitinsä. katselee sua tuolta jostain ja toivoo voimia! tapaatte vielä joskus, sitten kun aika on.



Itseäni auttoi usko Jumalaan,mutten sitä tuputa.



Muistan ikuisesti päivän jolloin kannoin pienen lapseni ruumiin vedestä ja rukoilin että hän vielä virkoaisi..vaikka tiesin ettei toivoa ole.Huusin tuskaa, revin hiuksia päästäni ja viilsin kylkeni verille.



Myös elossa olevat lapset piti järjissään, samoin puoliso.



Rukoilen puolestasi ap.Lapsesi ainakin lähti täältä onnellisena - mukanaan tietoisuus äidin rakkaudesta, joka ei koskaan kuole.



"..ennen kuin minusta tuli äiti.. en tiennyt miltä tuntuu, kun sydämeni on ruumiini ulkopuolella" - niin se on.

Kävystä meidänkin perhekin on saanut apua.



rakkaudella,meri

*halaus*

Tuli mieleen tätä lukiessa, että voisi tosiaan olla hyväksi jokin tuollainen vertaistukiryhmä, jossa tapaisi muita lapsensa menettäneitä. Saisit sen tunteen että joku sentään ymmärtää mistä puhut. Nyt ehkä tunnet olosi vain ulkopuoliseksi "normaalien" perheiden joukossa. Ehkä noissa ryhmissä voi myös oppia toisilta sitä eteenpäin selviytymistä.



On ihan pöyristyttävää miten täällä jotkut tuomitsevat itsesäälissä rypemisen tai sitä että et voi nähdä exäsi uutta naista kovin positiivisessa valossa. Tunteesi ovat täysin ymmärrettäviä kaiken kokemasi jälkeen. Sinulta on jo vaadittu uskomaton määrä voimia että selviydyt yleensäkkään tähän päivään. Ei sinun tarvitse mikään yli-ihminen olla ja hallita tunteitasi tai tuntea viisaita tunteita.



Mutta sitä vertaistukea kannattaisi ehkä etsiä ja jonkinlaista jatkuvampaa terapiaa.

100 v. sitten...

Eikä silloin ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa elämää eteenpäin.

Koska mt-eläkkeitä ei maksettu. Onko siis menty kehityksessä eteen- vai taaksepäin?

Voit itkeä hänen lähtöään

tai iloita hänen elämästään.

Voit sulkea silmäsi ja rukoilla että hän palaa

tai avata silmäsi ja nähdä sen minkä hän jätti jälkeensä.

Sydämesi voi olla tyhjä koska et näe häntä enää

tai sen voi täyttää rakkaus jonka yhdessä jaoitte.

Voit kääntää selkäsi huomiselle ja elää menneessä

tai voit iloita huomisesta menneen voimalla.



Voit joko muistaa vain sen että hän on poissa

tai vaalia hänen muistoaan ja antaa sen elää.

Voit antaa kyynelten huuhtoa hänen muistonsa mielestäsi

tai tehdä niin kuin hän haluaisi:



Hymyillä, avata silmäsi, rakastaa ja jatkaa elämää.

Rukoilen vuoksesi. Toivottavasti vielä löydät onnen, jolloin tapahtunut on helpompi hyväksyä.

Toivottavasti löydät vielä valon elämääsi vaikka menetys kulkeekin rinnallasi.