Lapsen kuolemasta jo vuosia eikä mun elämä ole vieläkään jatkunut. Ainokainen pikkuisemme

Taivaan Isän siunausta sinulle! Tuollainen surullinen kohtalo vie ihan sanattomaksi. Ymmärrän hyvin surusi ja masennuksesi. Tuollaisesta on todella vaikea nousta.

lapsen kuoleman jälkeen pitkään aikaan haluakaan iloita elämästä. Mutta uskoisin, että monet jossain vaiheessa sitten kyllä huomaa kuitenkin pikkuhiljaa iloitsevansa. Musta on karhunpalvelus ap:lle väittää, että kukaan ei koskaan pysty enää mihinkään lapsen kuoleman jälkeen. Mun mielestä ap:n ongelma tällä hetkellä on masennus ja alkoholisoituminen, kuten hän itsekin sanoo. Ja niistä voi parantua. Se ei tarkoita, etteikö lapsen kuolema edelleen olisi tapahtunut ja aiheuttaisi surua, mutta sellaista, jonka kanssa voi kuitenkin elää. Se, jos ei halua elämältä enää mitään, tarkoittaa, että on masentunut. Ja se on SAIRAUS. Josta voi parantua, riippumatta siitä, mikä sen on laukaissut.

ettei mihinkään enää pysty. Vaan on ymmärretty tuota oloa ja miksi ap on päätynyt tuohon tilaan kuin on. Jotkut pystyy, jotkut ei.



Ihan yhtä väärin olisi väittää, että siitä suosta pystyy (kaikki) nousemaan.



Ymmärrän täysin, että tuntuu siltä ettei elämässä ole enää mitään jäljellä kuin mustaa tyhjyyttä.

käynyt siis ihan psykoterapiassa? Sellaisessa monivuotisessa ja tiiviissä?

oli normaalia että jokaisesta suomalaisesta perheestä kuoli yksi tai useampi lapsi.



Eikä silloin ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa elämää eteenpäin.

ettei mihinkään enää pysty. Vaan on ymmärretty tuota oloa ja miksi ap on päätynyt tuohon tilaan kuin on. Jotkut pystyy, jotkut ei.

Ihan yhtä väärin olisi väittää, että siitä suosta pystyy (kaikki) nousemaan.

Ymmärrän täysin, että tuntuu siltä ettei elämässä ole enää mitään jäljellä kuin mustaa tyhjyyttä.

siltä tuntuu aina, kun jotain todella kamalaa ja traagista on tapahtunut. Mutta jossain vaiheessa alkaa tuntua paremmalta. Koska siten ihmismieli toimii. Jos siitä surusta tuleekin sitten monivuotinen masennus, niin se on MUN MIELESTÄ eri asia. Siksi kysyin psykoterapian perään, koska en usko, että PELKÄSTÄÄN lapsen kuolema on aiheuttanut ap:n nykyisen tilanteen. Enkä siis edelleenkään halua kuulostaa kylmältä tai julmalta, ei minulla ole lapsia, mutta omien mt- ongelmien perusteella vain tällaisen ajatuksen esitän.

Tiesittehän että vielä 100 vuotta sitten oli normaalia että jokaisesta suomalaisesta perheestä kuoli yksi tai useampi lapsi.

Eikä silloin ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa elämää eteenpäin.

Luulin, että silloin kaikki oli paremmin muutenkin!

Taikka läheisiä vanhempia, sukulaisia jotka auttaisivat eteenpäin? Ilman muiden tukea en minäkään pääsisi elämässäni eteenpäin silloin kun ja jos tulee hetkiä joilloin elämä potkii päähän.



Mulle tuli mieleen että jaksaisitko kokeilla vaikka vapaaehtoistyötä? On niin paljon ihmisiä jotka tarvitsevat erilaista apua elämäänsä! Kun saa olla muille avuksi ja huomaa että esim. joku odottaa sinun käyntiäsi, vaikka joku vanhus, kovasti sairas ihminen yms. niin aivan varmasti koet itsesi tärkeäksi ihmiseksi? Toki sulla on vaikeita ongelmia mielenterveyden kanssa mutta jotain positiivisia tuntemuksia sinä tarvitset! Onko mitään asioita ns. edellisestä elämästäsi joista nautit, jotka tuottivat sinulle hyvän olon ja mielen? Yritä tehdä niitä juttuja, edes yhden asian päivässä.



En tosiaankaan ole mikään lääkäri enkä tiedä näistä asioista mitään mutta yritä vielä jaksaa, jookos? Olet ollut hyvä äiti ja olisit sitä vieläkin jos ei olisi käynyt niin kuin kävi. Sinä olet arvokas ihminen, tsemppiä :)

Hän varmaan haluaisi, että olisit raitis ja onnellinen. Aloita terapia heti. Opettele tekemään pieniä arkisia asioita, joista saa voimaa. Lue kirjoja. Muista, että et ole huono äiti, jos lakkaat rypemässä surun suossa. Lapsesi kyllä tiesi, että rakastat häntä. Rakasta nyt myös itseäsi ja hae apua. Sinua kyllä ymmärretään. Olet selvästi masentunut. Vain itse voit tehdä asialle jotain. Hae voimaa myös lapsestasi. Kirjoita hälle vaikka päiväkirjaa niistä pienistä askelista, joiden avulla toivut ja voit jatkaa elämääsi ja etsiä ja löytää onnen.

Lapsikuolema on tilanne jossa vanhempi menettää lapsensa. Ei siinä ikää katsota, eikä surua verrata. Jokaisella perheellä on oma kuolema josta selviytyä.



Onko uuden kumppanin tai lapsen saaminen sitä että jotenkin on jatkanut elämää? Miten elämää jatkaa? Eikö se vaan tapahdu?



Ei minun elämä ole loppunut vaikka lapsi kuoli tapaturmaisesti, iso reikä siitä tuli, eikä se mitenkään helpota ensimmäisen vuoden jälkeen (ensimmäinen sykli on se vuosi tuskassa kun tekee kaiken ensimmäisen kerran ilman lasta, mutta kyllä se kymmeneskin kerta tulee lapsen syntymäpäivää ja kahdeskymmenes! -Ja on ennen ja jälkeen tämän kuolemaa aikaa mutta elämä jatkuu kunnes itse kuolet.

Ja sinulla elämä on jatkunut alkoholin kanssa. Eikä se auta, ei sitä mikään muuta eikä muu kuin asian läpikäyminen auta. Koska elämä jatkuu, vain lapsi on kuollut mutta aikanaan kaikki loppuu.



Joskus on jouduttu "jatkaa elämää" ja se tarkoittaa sitä ettei surulle ja käsittelylle ole tilaa. Mennään pellolle ja "jatketaan" mutta toki siinä on se pointti ettei tule juoneeksi ja asiaa käsittelee siinä työtä tehdessä. Joillekin tämä sopii. Yhden tapa surra ei sovi taas toiselle ja tässä pitää olla itselleen rehellinen ja saada surra kuten suree.



Itse olen etsinyt tekemistä käsitöistä, on haettu fyysistä rasitusta niin on tullut uni, on puhuttu puhumisen jälkeen ja koitettu harrastaa.

Tulen aina muistamaan niitä ensimmäisiä kertoja suihkussa lapsen kuoleman jälkeen miten kamalaa se oli tai sitä miten imuroitsin miltei vuoden jälkeen kuolemasta ensimmäisen kerran.



Me ollaan pysytty yhdessä, mutta kuulutaan siihen 20 prosenttiin joka ei eronnut ensimmäisen 2 vuoden jälkeen kuolemasta. Et ole ainoa.



En ole ottanut lääkkeitä, mies on. Itse olen tahtonut tuntea kaiken surun ilman lääkkeitä ja tuntenut sydäntä myöten ihan fyysistä kipua. Ei sillä ole väliä kunhan asiaa käy läpi. Surutyötä ei kutsuta turhaan työksi. Se on raskasta, kestää ehkä koko eliniän mutta se pitää tehdä.



Sun terveys voi parantua mutta sitä pitää hoitaa. Sun pitää sallia itsellesi lupa tuntea ja vaikka huutaa pahaolo pois kun siltä tuntuu.



Kyllä minäkin tahdon lapseni luokse.



Tästä saat heti osoitetta jonne otat yhteyden:

http://www.kapy.fi/

Sinne soittoa ja juttelemaan, vastassa on toinen joka on lapsensa myös menettänyt.



Sitten lisää juttuseuraa löytyy mm. seurakunnalta, lääkäristä saat apua ohjaukseen terapiaan. Kela korvaa osan terapiasta.



Netissä löytyy blogeja lapsen kuolemasta, tässä muutama joita olen itse käynyt lukemassa:

http://tanti2011.vuodatus.net/blog/archive?&y=2012&m=06

https://sites.google.com/site/kaarinalle/tiinaleena

http://susannankirjoituksia.blogspot.fi/2008/05/kuolleen-lapsen-idin-pi…



Tätä taas luin aikanani ja sain mietittävää:

http://www.iltalehti.fi/ilona/200701255577924_in.shtml



Elämä ei ole vain hyvää, ihana avioliitto ja lapsien syntymistä ja kasvun seuraamista. Se sisältää myös kuolemaa ja sen kanssa elämistä.



Lähden siitä että minulla on tämä suru ja lapsen muistot pitää surun aina lähellä. Muttei se estä sitä että voisin vaikka auttaa muita ja tehdä hyvää elämällä jota kuitenkin elän. Kunnes pääsen lapseni hautaan.

mutta aika monella ihmisellä tulee elämässä vastaan todella vaikeita asioita. Suurin osa heistä pääsee suruajan jälkeen takaisin kiinni elämään. Se, että ap ei vieläkään pysty menemään elämässään eteenpäin ei ole surutyötä, vaan merkki masennuksesta, joka ilmeisesti johtanut alkoholismiin. Ap saanut terapiaa ja lääkitystä, mutta jos ei ihmisellä ole omaa halua päästä elämässä eteenpäin, ei sitä ulkoapäin voida antaa.



t: itse vastaavanlaista läpikäynyt

Taikka läheisiä vanhempia, sukulaisia jotka auttaisivat eteenpäin? Ilman muiden tukea en minäkään pääsisi elämässäni eteenpäin silloin kun ja jos tulee hetkiä joilloin elämä potkii päähän.

Mulle tuli mieleen että jaksaisitko kokeilla vaikka vapaaehtoistyötä? On niin paljon ihmisiä jotka tarvitsevat erilaista apua elämäänsä! Kun saa olla muille avuksi ja huomaa että esim. joku odottaa sinun käyntiäsi, vaikka joku vanhus, kovasti sairas ihminen yms. niin aivan varmasti koet itsesi tärkeäksi ihmiseksi? Toki sulla on vaikeita ongelmia mielenterveyden kanssa mutta jotain positiivisia tuntemuksia sinä tarvitset! Onko mitään asioita ns. edellisestä elämästäsi joista nautit, jotka tuottivat sinulle hyvän olon ja mielen? Yritä tehdä niitä juttuja, edes yhden asian päivässä.

En tosiaankaan ole mikään lääkäri enkä tiedä näistä asioista mitään mutta yritä vielä jaksaa, jookos? Olet ollut hyvä äiti ja olisit sitä vieläkin jos ei olisi käynyt niin kuin kävi. Sinä olet arvokas ihminen, tsemppiä :)

Parhaat neuvot ja ajatukset tulevat usein muilta kuin niiltä lääkäreiltä! :)

Miten olisi vapaaehtoistyö vanhainkodissa? Oikeasti, siellä on mummoja jotka ovat elämää nähneitä ja viisaita, joilla on kokemusta ja näkemystä. Paljon parempaa sielunhoitoa saa siellä kuin ammattiauttajalla, joka toimii pelkän koulutuksensa turvin.

Toinen paikka on seurakunta vaikket olisi uskovainenkaan. Sieltäkin saa keskusteluapua, joka voi olla paljon empaattisempaa ja hedelmällisempää kuin psykiatrilla käynti.

Ehkä joskus voit tehdä vapaaehtoistyötä lasten parissa ja voit antaa murusen rakkautta heille.

ei välttämättä ole ollut ihan oikeanlaista. En usko, että ap:ta auttaisi pelkästään se, että hän käy juttelemassa jonkun mt- hoitajan luona kerran kahdessa viikossa, vaan oikea psykoterapia auttaisi enemmän. Sanoit ap, että ennen lasta elämäsi ei ollut kovin hyvää- ehkä sinun tarvitsisi puhua siellä terapiassa myös elämästä ennen lasta? Ja mikä aiheutti sen, ettet kokenut oloasi onnelliseksi silloinkaan?

Tuo lapsesi kuolema suisti sinut raiteiltasi, mutta nyt vaikuttaa kyllä tosiaan siltä, että ongelmiasi ylläpitää masennus ja alkoholi. Voi että kun saisit ne hoidettua, vaikka sen alkoholin ensin, koska se saattaa ylläpitää masennusta. Oletko käynyt katkaisuhoidossa tai muissa sellaisissa? Vaikka varmaan tietysti olet kokeillut kaikki konstit. Minultakin kuoli lapsi, tosin vauva, mutta syytän siitä kyllä itseäni, koska vauva kuoli sairauteen ja olisi saattanut pelastua, jos olisin tajunnut viedä hänet lääkäriin aikaisemmin. Muut kyllä sanovat ettei kukaan olisi voinut arvata, mutta omassa mielessä tietysti miettii, että jos olisin pojan kiikuttanut sairaalaan heti ensi merkeistä, tilanne voisi olla nyt toinen. Olen kuitenkin niin sanotusti "päässyt yli" tapahtuneesta, eli jatkanut elämääni. Sitä auttoivat kaksi elävää lasta ja mies. Tosin vaikka minulla oli heidät apuna, en tiedä selviäisinkö enää toista kertaa tuollaisesta iskusta, tai miten olisin selvinnyt jos lapsi olisi ollut ainokainen. En ole vauvan kuoleman jälkeen kertaakaan tuntenut olevani kokonaan onnellinen, enkä varmaan ikinä enää tunnekaan. Elämäni kuitenkin on jatkunut ja ihan mukiinmenevänä silti. Toivottavasti pääset ylös tuosta suosta. Hali!

Uskot kuitenkin että näet lapsesi kerran. Eikö se ole hyvä syy ryhdistäytyä. Jos oletat että lapsesi näkee tuon itsesäälissä rypemisen niin mitä luulet lapsesi ajattelevan. Lapsesi haluaa sinun elävän onnelisen elämän. Tämä on asia joka ei vatvomalla muutu. Kaikella kai on tarkoitus. Oliko tarkoitus että sinusta tulee itsesäälissä elävä surkimus. Jos näin on ota lisää kaljaa. Jos ei kerro koko maaimalle miten sinun lapsesi valaisi elämääsi lohduta ja ymmärrä niitä jotka kokevat saman ja tuntevat samoin. Ja jos uskot karmaan lapsesi tulee sinulle vielä takaisin kun ryhdistäydyt.

Ap, otan syvästi osaa suruusi. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja onnea elämääsi. Käyt lävitse jotain, jota me muut (jotka emme ole joutuneet kokemaan lapsen kuolemaa)emme osaa edes kuvitella. En siis osaa sanoa mitään lohdutuksen sanoja. Jos tunnettaisiin, sanoisin että olen tässä ja että olet milloin tahansa tervetullut juttelemaan ja olemaan kanssani. Paljon voimia ja positiivisia ajatuksia. Ole vahva ja selviydy. Löydä jostain taas onni, sillä olet sen ansainnut

Olen kuullut vertauksen, että surutyö on kuin spiraali, jonka keskellä suru on. Alussa sitä kiertää tiuhaan, kipeän asian käy läpi uudelleen ja uudellen. Kun aika kuluu ja spiraalissa menee eteenpäin, palaa edelleen surun äärelle, mutta koko ajan harvemmin ja vähitellen ajautuu kauemmas siitä. Muu maailma vetää sinua ulkokehälle, hyväksyt tapahtuneen. Et pääse kehältä kuitenkaan kokonaan pois, tapahtunut pysyy aina osana elämääsi. Jokin asia voi viedä sinut taas hetkeksi lähelle keskipistettä, surua. Kadulla tulee vastaan tutunnäköinen hahmo, ihan kuin lapsesi. Hetkessä kaikki muistuu taas mieleesi. Käyt asian taas kerran läpi. Sitten annat itsesi jatkaa eteenpäin.



En ole mitenkään erityisen uskovainen perinteisessä mielessä, mutta ajattelen että jokainen elämä on lahja, jota ei saa hukata. Siksi minunkin on varjeltava omaani ja jatkettava sitä.

Mutta minulle tuli tunne, että olisit tarvinnut apua jo ennen lasta, itsetunto-ongelmiisi. Itse olen ollut koulukiusattu ja arka tutustumaan ihmisiin, joten siltä kannalta kyllä ymmärrän, miltä se tuntuu, kun haluaisi kavereita, mutta on niin vaikea päästää ketään lähelleen. Ja eronnutkin olen, mies kun kärähti maksullisissa naisissa.



Miehistä mä sanoisin, että niitä tulee ja menee. Ketään ei voi omistaa. Yksin täällä ollaan, loppujen lopuksi. Oman ittensä varassa.



Käytyäsi kaiken tuon surun läpi, ei ole ihme että olet siinä jamassa kuin olet.



Mutta usko pois, kyllä sua tässä maailmassa tarvitaan.



Mun mielestäni sun oikeat paikat olisi Al Anon ja Käpy ja tosi hyvä terapeutti, joka oikeasti kävisi sun kanssasi läpi jo aikaa ennen lasta ja aikaa sen jälkeen. Siinä nyt on tietenkin se kunnan maksusitoumusongelma. Seurakunnillakin on sururyhmiä. Ei kukaan voi tajuta sun menetystäsi, kuin ehkä se, joka on sen kokenut.



Mulle tuli kuva, että sä vasta lapsen kautta koit onnistuvasi elämässä, ja kun lapsi vietiin sulta pois, niin sun elämäsi tarkoitus meni siinä. Vaikka se todella on niin - niin kovasti kuin se onkin sanottu-, että ennenkin on kuollut lapsia, ja elämää on vain täytynyt jatkaa. Sun täytyisi saada muuta puuhaa kuin neljän seinän sisällä olo, että sä voisit nähdä, että sun elämälläsi on muutakin tarkoitusta.



Onko sulla eläintä? Koiraa? Kissaa? Niistä huolen pitäminen on parempi mielenterveyslääke kuin mikään pullonpohja tai resepti. On ollut pakko jaksaa, sen elukan takia, pakko mennä ulkoiluttamaan, nähdä muita ihmisiä. Koiran/Kissan kautta saa kosketusta muuhun maailmaan. Ja se kuuntelee. En väitä sitä lapsenkorvikkeeksi, mutta se voisi olla alku. Hoivaviettisi saisi jotain tekemistä ja kehosi happea. Eläimen silittäminen laskee tutkitusti verenpainetta ja erittää mielihyvähormoneja.



Tietenkin jos tuntuu, ettet jaksa/pysty pitämään eläimestä huolta, niin et ota. Mutta mitäs jos koittaisit tutustua johonkin naapurin vanhukseen, jolla on koira? Jos vaikka aamulla ennen sitä ekaa aamukaljaa lainaisit naapurin koiraa ja kävisit lenkillä? Eikä maksa mitään.



Sun elämäsi ei ole ohi, ja sulla on vielä mahdollisuus. Olet vielä nuori, ja voit pistää elämäsi uusiksi, kun antaisit sille vain mahdollisuuden. Et ole nelikymppinen vaihdevuosissa ja adoptiojonosta poispotkittua yli-ikäistä hylkykamaa. Hoida päänuppisi kuntoon, ja sulla on vielä mahdollisuus perheeseen.



Ehkä mä nyt olen huono sanoissani, ja tyhmä ehdotuksissani, mutta toivon valoa ja rakkautta sun maailmaasi ja että sunkin eteesi aukeaisi uusi tie.



Jumalan siunausta.



t. kolmen yh

Itkien luin tämän ketjun läpi.

Voimia sinulle, olet ajatuksissani.

Paljon viisaita sanoja tässä ketjussa, ota yhteyttä sinne käpyyn!



t. Hanna

Minulla ei ole kokemusta tuollaisesta. Minulla on yksi lapsi itselläni, lisää ei tule. On elossa. Mutta halusin kertoa vain, että jaksa jatkaa eteenpäin. Älä dokaa itseäsi hengiltä tai asioitasi päin mäntyä nyt kun olet heikossa hapessa. Ihmeitä ei tarvitse vaatia itseltään, mutta vaadi itseltäsi - itsesi tähden! - se että pysyt pinnalla.



Sitten eräänä päivänä, ehkä vuosien jälkeen, alat saada valoa takaisin elämääsi. Elämäsi ei ole sama kuin ennen. Se on jotakin uudenlaista.



Minä sairastuin erittäin pahasti yhdessä vaiheessa elämääni. Kaikki minkä eteen olin opiskellut ja nähnyt vaivaa, uurastanut, petti sairastumisen myötä. Meni työpaikka, mies lähti, jäin yksin lapsen kanssa, toimeentulo oli vakavasti uhattuna. Sairauden oireet raivosivat kehossani. Minulla oli paha olla. Itkin, huusin, raivosin vihaani lähipiirille. Monet hyvät ihmissuhteet loppuivat, hyvät, vanhat ystävät jättivät tai ottivat selkeän etäisyyden. Rahaa paloi tutkimuksiin, lääkkeisiin, muihin kustannuksiin, ihan tolkuttomasti useita vuosia. Ja niin edelleen. Tulevaisuus näytti pelkältä mustalta.



Ja tiedätkö mitä? Nyt tästä on monta vuotta. Olen stabiilissa tilassa, en terve, en parantunut, en parane koskaan, mutta sen kriittisen ajan kun sain pidettyä itseni edes hengissä ja tein kaikkeni etten vielä velkaantuisi niissä syövereissä, niin nyt kaikki on paremmin.



Eräänä päivänä, jos vain jaksat niin pitkälle, löydät merkityksen tuolle lapsesi menetykselle. Aika parantaa vähitellen pahimman. Etsi niiden kokemuksia jotka ovat kokeneet saman - niitä on maailma täynnä. Lue elämänkertoja, runoja, mietiskele, pura ajatuksia paperille.



Jonain päivänä joskus tulevaisuudessa sitten tartut puhelimeen ja ilmoittaudut vapaaehtoiseksi sijaisvanhemmaksi lapselle jolla on asiat huonosti ja joka on menettänyt omat vanhempansa alkoholille tai sairaudelle tai kuolemalle. Niitä lapsia on maailma täynnä, lapsia jotka kaipaavat epätoivoisesti ihmisiä jotka oikeasti välittäisivät heistä.



Kaikkea hyvää, ap!