Millainen lapsuus teillä oli, joilla nykyisin HYVÄT välit vanhempiinne?

Ollessani pieni meillä oli muutamia eri hoitajia kotona. Vanhemmat kävivät töissä. 4-vuotiaana menin puolipäivähoitoon päiväkotiin.



Olimme vapaa-aikana paljon kotona ja kesäisin mökillä. Ulkomaanmatkoja emme juurikaan tehneet.



Lämpimät muistot on lapsuudesta. Isäni on jo kuollut, mutta äitiin on hyvät välit ja hän on kovasti kiinnostunut minusta ja lapsistani.

oli paljon kotona, sillä meitä oli neljä lasta. Kun palasi töihin, teki aamuvuoroja vain, jolloin oli aina kotona tekemässä ruokaa kun koulusta tultiin. Se oli kivaa.



Ja isäkin oli läsnä, kun työltään pystyi. Aina korostettiin, että luottamus ja kunnioitus pysyy, ja kotiin saa tulla AINA, oli tehnyt tai tapahtunut mitä vain. Se tunne kantaa yhä: kotiin on helppo ja kiva edelleen mennä.

Isäni oli seksi- ja työaddikti. Ipanat heitettiin päivittäin pihalle leikkimään, harvoin me yhdessä mitään tehtiin.



Silti jotain taisi myös mennä oikein, koska meillä on todella hyvät välit. Ovat kovin kiinnostuneita. Puhuttu meillä on aina paljon ja luettu.

Vanhempani olivat yrittäjiä, aina töissä ja vapaalla kännissä. Lamassa menetimme sekä firman että asuntomme, alkoholin kulutus jatkui (ei sitä kulutusta lisäämäänkään pystynyt sellaisen käytön jälkeen), vanhempamme tappelivat rajusti ja me lapset (4 kpl) kuulimme ja todistimme kaiken, vanhin veljeni sai osansa myös pahoinpitelyistä.



Olimme asunnottomia 6kk tässä hyvinvointivaltiossamme kunnes saimme pienen kaksion asuttavaksemme kaupungilta. Sieltä lähdin sitten hakemaan suuntaa omaan elämääni.



Teini-ikäisenä reagoin todella voimakkaasti perheemme ahdinkoon ja lisäsin sitä omilla tempauksillani joita en edes halua muistella. Äitini piti minusta kiinni kovasti eikä antanut minua pois vaikka painostus oli suuri, pakkohuostaanotto oli liiankin lähellä.



Nyt olen ns. normaali ihminen kuten sisaruksenikin. Kaikilla hyvä koulutus sekä vakityöt, asunnot ja perheet, alkoholia käytämme erittäin vähän mutta emme kuitenkaan lasiin sylje.



Itse olen todella paljon tekemisissä vanhempieni kanssa, joka päivä soitamme ja näemmekin joka viikko. Anteeksi on annettu puolin sekä toisin, sitä se rakkaus on. Vanhempani ovat edelleenkin alkoholisteja, se ei ole muuttunut.

äiti kävi töissä ja opiskeli, oli hyvin stressaantunut. Isällä oli töitä vaihtelevasti, joskus pitkiä jaksojakin kotona. Taloudellisia vaikeuksia ei ollut, ainakan lapsille näkyviä. Emme tehneet oikeastaan mitään yhdessä, kyläiltiin vain sukulaisilla. Puhuttu ei paljoa asioista vaikka paljon puhuttiin muuten ;), mutta kaikki saatiin hoidettua kuitenkin. Iskä ja äiskä tappelivat omista asioistaan paljon. Sinänsä olot olivat perusvakaat ja kodin turva oli, mutta ei varsinaista laatuaikaa. Minsuta tuli varsin tasapainoinen, kahdesta sisaruksestani ei ihan yhtä....

Lapsiin isä ei kyllä koskenut mutta äitiin kyllä. Äiti oli todella väsynyt ja uuvuksissa ja ihmettelen miten jaksoi meidät lapset hoitaa. Perheen kanssa ei tehty mitään kivaa, tai ainakaan mikä tuntui kivalta kun aina sai pelätä millä tuulella isä on ja missä kunnossa. Isää vihasin lapsena, äiti on aina ollut minulle tärkeä.



Nyt aikuisena välit loistavat ja he molemmat ovat rakkaita minulle. Vanhempani erosivat kun olin täysi-ikäinen. Ovat kiinnostuneita lapsistani, ei nyt mitenkään erityisesti mutta kysyvät kyllä heidän kuulumisiaan ja tiedän että lapseni ovat kyllä heille rakkaita. Näemme vähän, hoitoapua en ole paljoa pyydellyt kun tiedän ettei äiti kauheasti jaksaisi vilkkaiden lasteni kanssa ollakaan. Ymmärtääkseni hän on omat lapsensa saanut jo hengissä aikuisuuteen joten en häneltä mitään vaadikkaan. Ihanaa vain että hän elää nyt omaa vapaata elämäänsä.



Syy siihen miksi välit on loistavat nyt, on varmasti se että vanhempani ovat hyväsydämisiä ihmisiä, isänikin. Viina muutti isää mutta kyllä se kiltti perusluonne siellä alla oli ja hyvin näkyvissä kun isä oli selvinpäin.

ensin opiskelivat ja sitten töissä, menin päiväkotiin 6kk iässä.



Asuttiin ensin vuokralla ja sitten kun olin 10-vuotias ostettiin paritalon puolikas. Rahaa ei kauheasti ollut, mutta ruokaa, vaatetta ja perustarvikkeita oli riittävästi. Kasvatus oli tyylillä "rajoja ja rakkautta".



Äiti on ollut aina läheinen, isä paljon töissä, mutta tiesin että rakasti minua. Meillä luettiin paljon ja aikaa vietettiin yhdessä. Pääsin vanhempieni mukaan lähes kaikkialle. Murrosiässä oli jotain pientä kahnausta, mutta se meni ohi.



Nyt näemme joka viikko, auttavat lastenhoidossa, kannustavat kaikessa mihin ryhdyn, eivät puutu tai yritä mestaroida elämääni.

-minä: molemmat vanhemmat kävivät töissä, olimme kotihoidettuja (mummo hoiti meitä), löysä kasvatus, isälle maistui alkoholi. Nykyisin soittavat, pyytävät kylään lastenlapsia nähdäkseen viikottain, eivät neuvo liikaa, eivät hoitoapuna kovinkaan usein kun ovat vielä työelämässä.



-mies: kotihoidettu, kunnolliset, huolehtivat vanhemmat, tiukat raajat, eivät puutu meidän elämään mutta ovat tukena hyvällä tavalla ja pitävät yhteyttä meihin viikottain

Molemmat vanhemmat töissä, molemmilla "ura", mutta se ei näkynyt erityisesti meille lapsille isän työmatkoja lukuunottamatta.



Asuimme kerrostalossa, olin "avainkaulalapsi" eli iltapäivät pihan muiden lasten kanssa ulkona hillumassa.



Meillä oli usein juhlia, eli vanhempien pari ystäväpariskuntaa illallisella ja sen jälkeen istumassa iltaa. Muistan nämä "bileet" mukavina, aikuiset - lähinnä miehet - muuttuivat välillä vähän hassuiksi, mutta lapset olivat kuitenkin aina mukana, syötettiin ja hoidettiin sekä laitettiin nukkumaan ajallaan.



Koulussa meiltä vaaditiin keskivertosuoritusta, ei huippua, mutta läskiksikään ei saanut laittaa. Pärjäsimme ihan hyvin molemmat.



Harrastaa saimme sitä mitä halusimme, mutta vähintään vuosi piti uutta lajia kokeilla ennen kuin sai vaihtaa.



Tavaraa saimme kyllä, mutta ei mitenkään yllin kyllin.



Isovanhemmat olivat tosi läheisiä ja kesät melkein asuimmekin mökillä mummon ja vaarin kanssa - josta äitini ei aina ollut niin iloinen, mutta ymmärsi.



Olemme tosi läheisiä, vaikka nyt asummekin kaukana. Joka toinen päivä soitellaan - vähintään. Lapsemme ovat vanhemmilleni kaikki kaikessa ja heille sallitaan paljon sellaista mitä meille ei sallittu - ihan positiivista lellimistä minusta :)

Äitini hoiti kotona meitä lapsia (joita 2, minä kuopus) kouluikääni asti.

Lisäksi meillä oli hoitolapsia (äitini ei ollut pph, mutta siihen maailman aikaan hoiti kotonamme ystäväperheen/naapurin lapsukaisia).

Äitini teki ja touhusi paljon meidän lasten kanssa.

mm. retkeilimme, askartelimme, pelasimme, leikimme, leivoimme, ulkoilimme yms. yhdessä.

Äidillä oli aina aikaa kuunnella ilomme ja surumme, ja oli tosi motivoitunut meidän lasten kanssa olemiseen :)

Siitä älyttömän lämpimät ja ihanat muistot :)

Muutoinkin äitini oli/on tosi rakastava ja ihana ihminen.



Isäni teki uraa, ja oli paljon poissa kotoa, töissä tai työmatkoilla.

Taloudellisesti tietty kaikki oli isäni "harteilla", joten ymmärrän sen, että poissa oli, mutta toinen puoli asiassa oli se, etten koskaan ihan hirvittävästi kiintynyt häneen.

Kyllähän hän meidän lasten/perheen kanssa touhusi kotona ollessaan, mutta ne kerrat olivat aika vähissä, äitini eli käytännössä yh-elämää.

Koskaan en tuntenut isääni niin läheisenä kuin äitiäni, en vielä tänä päivänäkään (erosivat ollessani murkkuikäinen) ole järin läheinen isäni kanssa :(



Äitini kanssa mulla on erittäin hyvät välit, soitellaan ja nähdään usein.

Isääni tapaan ehkä kerran pari vuodessa, vaikka pk-seudulla molemmat asummekin.

Äitini on kiinnostunut lapsenlapsistaan, ja joskus heitä hoitaakin (meillä 3 lasta, neljäs tulossa) (en hirveästi äitiniäni rasita lastenhoidolla, sillä hän on sydänsairas).

Isälleni siskoni lapset (joita 2) ovat kaikkikaikessa, mutta meidän lapsista ei järin kiinnostunut ole :(



Itse olen ollut pitkään kotona lastemme kanssa, ja haluaisin taata lapsillemme samanlaiset lähtökohdat elämälle mitä itse sain, tosin sillä erotuksella, että haluan/toivon/vaadin suorastaan, että vaikka oma aviomieheni on ns. urasuuntautunut, hän viettää enempi aikaa lasten/perheen parissa mitä oma isäni aikoinaan.

Mieheni tietää tasan tarkkaan mitkä välini ovat omaan isääni, eikä kuuna päivänä haluaisi olla niin etäinen meidän rakkaisiin lapsiimme.

Mun vanhemmat on opettajia. Olen vanhin lapsista, meitä on kymmenen sisarusta, nuoremmat ovat vielä kotona. Olemme vanhoillislestadiolaisia.



Pienempänä arastelin isää, hän oli kurinpitäjä perheessä. Nyttemmin on kyllä muuttunut, pehmennyt ja kasvanut isyydessään. Ja näin aikuisena näen, että hänellä taisi olla suuret paineet ja huolet lähinnä taloudellisissa asioissa, ne varmasti vaikuttivat ettei kotona jaksanut aina kärsiä mekastavia lapsia. Murrosikäisenä otin yhteen moniakin kertoja isän kanssa. Ehkä se oli niin vaikeaa silloin, koska olemme samanlaisia, sen näkee nyt. Nykyään isäni on ihana. Puhumme monista asioista, politiikasta, lastenkasvatuksesta, taloudesta, uskonasioista jne. Hän välittää lapsistaan, meistä kotoa lähteneistäkin, osoittaa kiinnostusta elämäämme ja asioihimme mutta ei tuppaudu.



Äiti on ollut mulle se, jonka luokse olen mennyt itkemään. Lapsena olin kiinni äidissä, ehkä liikaakin. Ikävöin vielä kouluikäisenä äitiä jos olin yökylässä. Äiti kävi töissä välillä, välillä oli äitiyslomilla. Molemmat ajat muistan mukavina, koska meillä on ollut aina onni saada hyvä perhepäivähoitaja. Ja äiti varmasti jaksoi paremmin meitä lapsia ja perhettä, kun sai välillä olla töissä. (Useinhan lestadiolaisäidit ovat vain ja ainoastaan kotona, heidän ammattinsa on äitiys; meidän äiti on opettaja.)



Nykyään soittelen äidin kanssa ehkä kerran viikossa. Hänen kanssaan pystyn juttelemaan melkein kaikista asioista (ei kuitenkaan ihan kaikista; joistakin puhun ystävien, joistakin miehen kanssa). Oma uusi äitiys on lähentänyt vielä erityisesti minua äitiini.

Yhteensä meitä oli kolme lasta, joista nuorin oli 4-v., kun äiti palasi työelämään kodin ulkopuolelle. Äidin työ oli vuorotyötä ja isä matkusteli työssään ajoittain paljon, joten tarvitsimme välillä apua eläkkeellä olevilta isovanhemmilta. Nyt vanhemmillani on sama periaate kuin heidän omilla vanhemmillaan aikanaan: autetaan ja tuetaan jälkikasvua perheineen esim. hoitoapua antamalla tai pienimuotoisella taloudellisella tuella. Myös me tiedostamme, että velvollisuutemme on auttaa vanhempiamme sitten, kun he rupeavat ikääntymisen takia tarvitsemaan apua.



Lapsuus oli ulkoisilta puitteiltaan aika normaali. Ensin asuttiin kerrostalossa, sitten rivitalossa ja lopulta ok-talossa. Vanhempani olivat keskituloisia. Matkustelimme kesäisin ja hiihtolomilla koko perheen voimin lähinnä kotimaassa. Yhden tärkeän, vähän kalliimman harrastuksen vanhemmat pyrkivät rahoittamaan kaikille lapsilleen. Välillä perheessämme riideltiin railakkaasti, mutta aina kuitenkin sovittiin lopulta asiat. Käsittääkseni vanhempieni avioliitto on ollut onnellinen, vaikka ehkä heilläkin on ollut välillä vaikeampia aikoja.

oli hyvin riitaisat välit, isä käytti viikonloppuisin paljon alkoholia... mutta silti katson että lapsuuteni oli onnellinen ja minulla on aina ollut erityisen läheiset välit vanhempiini, koskaan en ole mitään salaillut ym. ja etenkin äitini on hyvin paljon tekemisissä minun ja lapseni kanssa (vanhempani ovat eronneet hiljattain)

Äiti oli pitkään kotona, myöhemmin tekikin sitten pitkiä päiviä. Mutta olin itse silloin jo aika iso. Isä teki alkuun enemmän töitä, mutta oli enemmän saatavilla kun äiti teki pitkää päivää.



Koulutetut fiksut vanhemmat, keskustelimme paljon. Tunteita ei ylenpalttisesti näytetty, mutta kotona oli aina turvallista ja mukavaa olla. Ei mitään ihmeempiä ongelmia ollut.



Vanhempani olivat tiukempia kuin kavereitteni vanhemmat, ja murrosikäisenä se ärsytti, nyt arvostan sitäkin.

lapsuudesta sen verran, että päiväkodin aloitin ensimmäisen kerran 9kk iässä. Siitä en mitään muista itse, mutta äiti sanoi, että viihdyin hyvin. Sain myöhemmin 3 pikkusisarusta joten ehdin kotonakin olemaan ennen kouluikää melkoisen paljon. Omaa lapsuuttani muistellessani koen, että äiti oli paljon enemmän kotona kuin ystävien äidit. Johtui varmaan siitä, että äiti oli äitiyslomalla sisarusten synnyttyä (ja tais jäädä osasta hoitovapaallekkin) oli kivaa tulla koulusta kotiin kun äiti oli kotona. Itse siis uskon, että tuo ensimmäinen 3-vuotta ei ole niin super merkittävää aikaa lähesiyyden kannalta kuin nykyään luullaan, sillä itse koin ainakin tuon ala-aste iän olevan erittäin tärkeää aikaa äidin ja minun suhteen muodostumista ajatellen. Olimme paljon yhdessä ja teimme kaikkea kivaa. Isä teki vuorotyötä ja oli hänkin mukavasti kotona. Välit olisivat luultavasti läheiset myös isääni jos hän vielä eläisi.



Sen olen omilta vanhemmiltani ottanut käyttöön myös omassa elämässäni, että rakkaus on rahaa tärkeämpää. Elimme vähällä, mutta olimme paljon yhdessä ja sisaruksia ei mikään raha korvaisi (meitä on yhteensä 6) on ollut aivan mahtavaa asua suur-perheessä :)



Äitini kanssa soittelen melkein päivittäin ja näemme useita kertoja kuussa (vaikka asumme 1,5h ajomatkan päässä) äitini ei ole kaihean innostunut hoitamaan lapsenlapsiaan, mutta sen ymmärtää kun on itse niin monta kasvattanut ja nuorin on vieläkin lapsi, että ei ole samanalailla ehtinyt vielä innostumaan lapsenlapsista kuin ne isovanhemmat joidenka kaikki omat lapset ovat jo kauan olleet aikuisia. Mutta se ei minua haittaa...minulla itselläni on hyvät välit äitiini ja toivon myös itselleni yhtä hyviä välejä omien lasteni kanssa.

mutta oma täti hoiti meitä lapsia kotona. Kaiken mahdollisen vapaa ajan vanhemmat viettivät kanssamme. Asuimme maalla , joten meillä oli myös paljon eläimiä ja sitä myöten harrastuksia.

Nykyään vanhemmat ovat paljon tekemissä kanssamme. Auttavat kaikessa mahollisessa, ja puhumme avoimesti lähes kaikesta.

Tässä olisi tavoite , että voisin antaa myös omille lapsille yhtä ihanan ja rakastavan kodin joka mulla itselläni oli.

Äitini teki rankkaa kolmivuorotyötä, kärsi masennuksesta, mutta oli silti ihana ja rakastava äiti. Isä hoiti paljon meitä lapsia, vaikka viina maistui. Aviokriisi heillä oli enempi kroonista mallia, ja koko lapsuuteni vietin epävarmuudessa, hajoaako perhe. Silti molemmat vanhempani olivat rakastavia ja me lapset tiesimme olevamme heille kaikki kaikessa. Mieheni koti melko lailla samanlainen, uskottomutta ja tauloudellista epävarmuutta. Mitään kaunoja en silti ole vanhempiani kohtaan kantanut, he tekivät sen minkä pystyivät omien traagisten taustojensa takia. Välit ovat lämpimät ja läheiset (päivittäin, asuvat lähellä) ja lapsenlapset ovat heidän elämänsä pääsisältö. Miehlläni samoin.

Äiti oli kokonaan kotona ollessamme pieniä. Aloittaessani koulun, hän alkoi tekemään aamuvuorotyötä. Vasta lukioaikoinani hän siirtyi kolmivuorotyöhön. Silloin meillä oli muutenkin huonot välit (johtuen äidin stressistä ja lasten murkkuiästä).



Minua ei koskaan ole rankaistu fyysisesti. Ei kertaakaan elämässäni, enkä ole tehnyt niin myöskään omille lapsilleni.

Miten vanhempanne kohtelivat teitä? Olivatko paljon töissä, kotona? Teittekö paljon yhdessä? Kuuntelivatko teitä. Voitteko puhua kaikesta heidän kanssaan? Ovatko nykyäänkin kiinnostuneita teistä ja lapsistanne?

Hyvin kohtelivat. Kerran sain äidiltäni selkääni kun karkasin 7-vuotiaana, ei jäänyt traumoja.

Isältä sain luunappeja varmaan satoja kun tein jotain "luvatonta".

Mutta siis, kasvattivat minut hyvin, ja antoivat ja antavat paljon rakkautta. Viettivät paljon aikaa kanssani, minut kotihoidettiin 5-vuotiaaksi. Tosin toivoin aijna pääseväni tarhaan kun kaikki kaverit olivat siellä :)

Nykyään olen paljon tekemisissä heidän kanssaan, rakastavat lapsiani yli kaiken.

Isää en oikeastaan tunne mutta äiti ja isäpuoleni olivat aina läsnä. Äiti oli kotona ja hänellä oli aina aikaa kuunnella ja halata. Hänelle pystyi kertomaan mitä vaan (kaverit kertoivat myös). Aina oli välipala, ruoka valmiina. Meillä tuoksui usein pulla. Meitä lapsia on neljä ja kaikille löytyi aikaa. Äitini täytti juuri 40v ja me aikuiset lapset lähetämme rakkaat vanhempamme etelenlämpöön.