Miten hillitä vauvakuumetta ja pettymystä mieheen?
Kova vauvakuume on ollut jo pitkän aikaa, ja jo teinistä asti olen tiennyt haluavani lapsia nuorena. Olen nyt 22v ja mies 26v, omien sanojensa mukaan hän haluaa kyllä lapsen, muttei uskalla. Viime ajat olemme keskustelleet asiasta paljon, ja mies vaan soutaa ja huopaa. Ehkäisyn jätin pois jo vuosi sitten, keskeytetyllä ollaan menty, ja mieskin tiedostaa tämän riskit, eli täysi katastrofi vauva ei ilmeisesti olisi.
Keskustelujen myötä olen sortunut painostamaankin miestä, mitä en haluaisi tehdä, mutta olen uskomattoman epätoivoinen. Tunteet vaihtelevat laidasta laitaan, ensin olen valmis vaikka pakottamaan miehen, ja hetken päästä taas tuskissani, kun painostan ja ahdistelen häntä asiassa. Olemme keskustelleet myös ihan hyvässä hengessä, ja mies alkoi jo hieman heltymään, vaikkei suoraa vastausta antanutkaan, seuraavalla seksikerralla tuli kuitenkin sisään. Ovulaatio lähellä, ja minä sisäisesti hihkuin riemusta, että nyt se on valmis. Mies taisi kuitenkin pelästyä tätä itsekin, koska nyt viime kerrat on taas keskeyttänyt. Ja se on kuin isku vasten kasvoja, olen niin pettynyt ja vihainen, mutta ei olisi oikein kiukutella tästä miehellekkään, eihän se hänen vikansa ole, että ei ole valmis. Mutta ei tämä minullekkaan reilua ole, että itkeskelen seksin jälkeen jossain piilossa, ettei mies näe.
Miehen tuntien, lapsi ei ole tässä se kynnyskysymys, vaan muutos ja päätöksen teko. Uskon, että hän ihan vilpittömästi haluaa lapsen kanssani. Nyt tilanne alkaa olla niin tulehtunut, että en tiedä enää miten tämän ratkaisisi järkevästi. Miten siis hillitä omaa vauvakuumetta, tai vastaavasti, miten lempeästi auttaa miestä päätöksen suhteen? Auttakaa nyt viisaammat. :-(
Kommentit (5)
Ymmärrän sinua niin hyvin! Minä olen itse 27-vuotias ja mieheni 25-vuotias. Ollaan molemmat (vielä) opiskelijoita, seurusteltu reilut kolme vuotta, josta puolet asuttu yhdessä. Nyt viimeisen vuoden-puolentoista aikana minulle on oikeastaan ensimmäisen kerran elämässäni alkanut tulla vauvakuume. Ennen olen suhtautunut lapsiin ihan myönteisesti, mutta omia en ole erityisen paljon halunnut. Sitten tapasin tämän ihanan miehen, jonka kanssa todella tahtoisin perustaa perheen. Muutenkin ikää on omasta mielestäni jo sopivasti ja olen hoitanut paljon läheisten ihmisten eri-ikäisiä lapsia. Uskon siis että minulla on jotenkin realistinen käsitys siitä, ettei lapsen kanssa eläminen olisi aina helppoa.
Mieheni kanssa olemme nyt onnistuneet tulehduttamaan välimme tällä asialla. Mieheni mielestä asiaa voi alkaa muutaman vuoden päästä vasta harkita. Minulle tuo aika tuntuu ihan liian pitkältä. Myöskin ajatus kihlautumisesta/naimisiinmenosta tuntuu hänelle vielä liian nopealta. Itse pelkään että kysymys on vain siitä, ettei mies ylipäänsä halua tuollaisia asioita koskaan ainakaan siinä ajassa että pystyisin niin pitkään odottamaan. Samaan aikaan lähipiirissäni ihmiset vakiintuvat, lisääntyvät ym. ja me vaan olemme näin, koska mies ei nyt vuosiin halua muuta. Ajatus eroamisesta tuntuu järjettömältä, koska muuten suhteemme on kaikin puolin hyvä ja olenhan minä vielä aika monta vuotta (toivottavasti) lisääntymiskykyinen. En silti välttämättä haluaisi olla kovin vanha äiti. Oma äitini on saanut minut nelikymppisenä, enkä itse haluaisi olla niin vanha omien lasteni kohdalla.
Olen nyt yrittänyt keksiä muuta sisältöä elämääni. Olen harrastanut kaikenlaista ja ollut ystävien kanssa. Meillä on myös koira (ei tosin vauvan korvikkeeksi hankittu). Arkena ehkä paremmin kestän tätä, mutta varsinkin vapaapäivät ovat kamalia, kun tuntuu niin pahalta olla ei-kenenkään äiti. Olen miehelleni välillä todella vihainen siitä, ettei hän halua nyt samoja asioita kuin minä eikä osaa sanoa milloin niitä haluaa. Asiasta on myös riidelty ja useammat itkutkin olen itkenyt jo. Nyt ollaan sovittu että hän alkaa huolehtia ehkäisystä, koska en enää luota siihen, että muistan syödä e-pillereitä. Pelkään myös että jonain heikkona hetkenä sortuisin ja jättäisin pillerit syömättä. En oikeasti ikinä tekisi niin vielä, mutta tuntuu että tämä menee vain pahemmaksi.
En osaa kyllä neuvoa miten tämän tunteen saa pois, koska itsekään en saa. Kaipaan vertaistukea, mutta kaikilla läheisilläni tämä tuntuu sujuvan paljon enemmän yhteisymmärryksessä kuin meillä. Pelkään että eroamme tämän erimielisyyden vuoksi.
Tuo että olet valmis pakottamaan miehen kuullostaa aivan kauhealta vaan ennenkuin mitään vauvoja niin kyllä siinä on oltava miehesikin 100% mukana,koska olen läheltä nähnyt tilanteen,joka samanlainen kuin sinulla ja ei hyvin sitten päättynyt.Äiti tänä päivänä yh kun mies sitten soupasi itsensä vauvan synnyttyä pois ja äiti aivan loppu kun vauvakuume ei ikinä kertonu kuinka rankkaa pienen vauvan kanssa on yksin.Tuon rankkuuden allekirjoitan itsekin 3kk vauvan äitinä että en olisi ikinä uskonut tätä mitä mukana tulee:jatkuva väsymys,yksinäisyys,pelko siitä etten pärjääkään vauvan kanssa(koliikki) yms ja en ole kuitenkaan yh ja saan myös vapaailtojakin.En kuitenkaan kadu ollenkaan vaan haaveilen toisesta lapsesta mikäli semmoinen suodaan joskus.Kehotan että todellakin keskustelet miehesi kanssa asiat selväksi,sillä vauva jos mikä pistää parisuhteen aikamoiselle koetukselle.
Hei kaikille ja kiitos vastauksista! :) Vauvakuumeen kourissa olen nähnyt paremmaksi pysyä poissa tältä palstalta, mutta nyt palailin lukemaan vastauksianne.
[quote author="heiduska" time="22.07.2015 klo 22:01"]
Tuo että olet valmis pakottamaan miehen kuullostaa aivan kauhealta vaan ennenkuin mitään vauvoja niin kyllä siinä on oltava miehesikin 100% mukana,koska olen läheltä nähnyt tilanteen,joka samanlainen kuin sinulla ja ei hyvin sitten päättynyt.
[/quote]
Ilmaisin itseäni huonosti, en tietenkään ole miestä tähän pakottamassa, haluan, että mieskin todella on mukana 100%. Tarkoitin lähinnä, että joskus omat tunteet ovat niin voimakkaat, että tekisi mieli pakottaa mies päätöksen tekoon, vaikken sitä tekisikään.
Viimeinen kuukausi on mennyt mukavasti, olemme keskustelleet asiasta, olen yrittänyt jutella miehelle kaikenlaista yleistä vauvoista, tyyliin tiesitkö sitä tai kumpaa toivoisit, millaiset isovanhemmat lapsellamme olisi jne, jotta mieskin ajattelisi asiaa hieman eri kantilta, hieman haaveillen. Mies tuntui hiukan rentoutuvan jutteluista, ja viimeinen niitti taisi olla se, kun hän tajusi, että minuakin lapsen hankinta pelottaa tottakai. Sen jälkeen mies rauhoittui oikein silmissä. Perjantaina on kalenterin laskujen mukaan ovulaatiopäivä, ja varovaista yrittämistä ollaan aloitettu! :)) Viime kierrossakin oli hyvin pieni mahdollisuus tärpätä, mutta ei sitten kuitenkaan.
Nyt vain seuraavia menkkoja odotellessa, tärppääkö vaiko eikö. Itsellä on kova usko siihen, mutta pessimistinä kuitenkin tiedostan, ettei se nyt luultavasti ensiyrittämällä alkuaan saa.
Toivottavasti muutkin vauvakuumeiset pääsevät yrittämään mahdollisimman pian! :)
Onnea 143 yrittämään pääsystä! Meillä tilanne meni aika eri tavalla. Jokin aika tuon jälkeen riitelimme asiasta kunnolla ja ymmärsin, että mikäli en pysty odottamaan tämän asian kanssa niin luultavasti mieheni ei koskaan ole valmis lapsiin (ainakaan minun kanssani). Ei ole kivaa tuntea itsensä painostetuksi näin isosta asiasta ja suhteemme oli oikeasti vaarassa päättyä.
Ehkä se auttoi kun mies niin selkeästi kertoi, että oma toimintani ahdistaa häntä. Joka tapauksessa olen nyt saanut pahimman vauvakuumeen sivuun ja yrittänyt keskittyä elämässäni muihin kivoihin asioihin (opiskelu, työt, sellaisten tulevaisuuden haaveiden suunnittelu mihin ei vielä kuulu lasta). Oloni on paljon helpompi. Nyt myös miehelläni on selvästi helpompi olla ja olemme päässeet jo puhumaan lapsista ilman riitelyä ja yhdessä fiilistelty millaista tulevaisuudessa voisi olla. Lapsen hankkimiseen on vielä matkaa varmasti, mutta itselläni on helpottunut olo siitä että olen saanut tämän tunteen paremmin hallintaan ja toivottavasti lähivuosina intoillaan yhdessä lapsen hankinnasta :).
hm... minulla on vähän samankaltainen tilanne. olen 29 ja pitkään ellin vain sille ajatukselle ette rakennan perhettä. kaikki tekoni keskittyi yhteen isoon päämäärään. mies, koira ja lapsia. sitten olisin maailman onnellisin... noh.. nyt monia täydellisiä miehiä myöhemmin... kun neljäs pitkäaikainensuhteeni päättyi muserruin... kävin pohjalla... mutta jokin ihmeen lamppu syttyi. en tarvitse perhettä.... keskityin asioihin mitä rakastan.. olin elämäni onnellisin ihminen...
Nyt olen ollut jo pitkään mieheni kanssa.... jo jostain pirulaisen puskista se vayva kuume taas tuli... siiitä tulee niin perkeleen pakonomaista... olen tukahduttanut kuumettani hankkimalla vauvan vaatteita... ostin vaatteet käytettynä joten rahaa ei juurikaan kulunut... pesän vaatteita silitän poistan nukat... ja laitan kiertoon... vain ihan ihanimmat laitan jemmaan.. sitten omaa rakasta varten... luulisi että tämä ruokkkii kuumettani. mutta ei. nyt, noin 30 bodyä myöhemmin kuumeeni taas hellittää...
Mieheni on "alistunut", hän ei oikeasti vielä haluaisi lapsia, mutta on alistunut ja sanonut että voimme alkaa tekemään vauvaa kesän jälkeen. kun mieheni otti asian puheeksi uudelleen. totesin vain että ei, en halua enään tehdä lapsia.
Itse olen hyvin tyytyväinen etten saanut niitä lapsai silloin joskus kun niitä suunnttelin. olin niin epä kypsä, minusta olisi tullut kamala äiti. olisin lellinyt lapsen pilalle enkä olisi osannut kasvattaa sitä...
Neuvoni... tyydytä vauvakuumeesi jollain... itsetyydytin sen shoppailemalla vauvan vaatteita... kun olet saanut tarpeeksi ajatella että saat lapsen sitten joskus. kesity SINUN tulevaisuuteesi. kuitenkin sinun täytyisi elää sellaista elämää että olet tyytyväinen oli sinulla lapsia tai ei.. elä itsellesi.
tehkää lapsia sitten kun miehesikin on valmis. sitten saat onnisen osallistuvan isän... miehesi tietää että olet valmis kun hänkin on.