Stam1na

Onnea 143 yrittämään pääsystä! Meillä tilanne meni aika eri tavalla. Jokin aika tuon jälkeen riitelimme asiasta kunnolla ja ymmärsin, että mikäli en pysty odottamaan tämän asian kanssa niin luultavasti mieheni ei koskaan ole valmis lapsiin (ainakaan minun kanssani). Ei ole kivaa tuntea itsensä painostetuksi näin isosta asiasta ja suhteemme oli oikeasti vaarassa päättyä. 

Ehkä se auttoi kun mies niin selkeästi kertoi, että oma toimintani ahdistaa häntä. Joka tapauksessa olen nyt saanut pahimman vauvakuumeen sivuun ja yrittänyt keskittyä elämässäni muihin kivoihin asioihin (opiskelu, työt, sellaisten tulevaisuuden haaveiden suunnittelu mihin ei vielä kuulu lasta). Oloni on paljon helpompi. Nyt myös miehelläni on selvästi helpompi olla ja olemme päässeet jo puhumaan lapsista ilman riitelyä ja yhdessä fiilistelty millaista tulevaisuudessa voisi olla. Lapsen hankkimiseen on vielä matkaa varmasti, mutta itselläni on helpottunut olo siitä että olen saanut tämän tunteen paremmin hallintaan ja toivottavasti lähivuosina intoillaan yhdessä lapsen hankinnasta :).

Ymmärrän sinua niin hyvin! Minä olen itse 27-vuotias ja mieheni 25-vuotias. Ollaan molemmat (vielä) opiskelijoita, seurusteltu reilut kolme vuotta, josta puolet asuttu yhdessä. Nyt viimeisen vuoden-puolentoista aikana minulle on oikeastaan ensimmäisen kerran elämässäni alkanut tulla vauvakuume. Ennen olen suhtautunut lapsiin ihan myönteisesti, mutta omia en ole erityisen paljon halunnut. Sitten tapasin tämän ihanan miehen, jonka kanssa todella tahtoisin perustaa perheen. Muutenkin ikää on omasta mielestäni jo sopivasti ja olen hoitanut paljon läheisten ihmisten eri-ikäisiä lapsia. Uskon siis että minulla on jotenkin realistinen käsitys siitä, ettei lapsen kanssa eläminen olisi aina helppoa.

Mieheni kanssa olemme nyt onnistuneet tulehduttamaan välimme tällä asialla. Mieheni mielestä asiaa voi alkaa muutaman vuoden päästä vasta harkita. Minulle tuo aika tuntuu ihan liian pitkältä. Myöskin ajatus kihlautumisesta/naimisiinmenosta tuntuu hänelle vielä liian nopealta. Itse pelkään että kysymys on vain siitä, ettei mies ylipäänsä halua tuollaisia asioita koskaan ainakaan siinä ajassa että pystyisin niin pitkään odottamaan. Samaan aikaan lähipiirissäni ihmiset vakiintuvat, lisääntyvät ym. ja me vaan olemme näin, koska mies ei nyt vuosiin halua muuta. Ajatus eroamisesta tuntuu järjettömältä, koska muuten suhteemme on kaikin puolin hyvä ja olenhan minä vielä aika monta vuotta (toivottavasti) lisääntymiskykyinen. En silti välttämättä haluaisi olla kovin vanha äiti. Oma äitini on saanut minut nelikymppisenä, enkä itse haluaisi olla niin vanha omien lasteni kohdalla.

Olen nyt yrittänyt keksiä muuta sisältöä elämääni. Olen harrastanut kaikenlaista ja ollut ystävien kanssa. Meillä on myös koira (ei tosin vauvan korvikkeeksi hankittu). Arkena ehkä paremmin kestän tätä, mutta varsinkin vapaapäivät ovat kamalia, kun tuntuu niin pahalta olla ei-kenenkään äiti. Olen miehelleni välillä todella vihainen siitä, ettei hän halua nyt samoja asioita kuin minä eikä osaa sanoa milloin niitä haluaa. Asiasta on myös riidelty ja useammat itkutkin olen itkenyt jo. Nyt ollaan sovittu että hän alkaa huolehtia ehkäisystä, koska en enää luota siihen, että muistan syödä e-pillereitä. Pelkään myös että jonain heikkona hetkenä sortuisin ja jättäisin pillerit syömättä. En oikeasti ikinä tekisi niin vielä, mutta tuntuu että tämä menee vain pahemmaksi.

En osaa kyllä neuvoa miten tämän tunteen saa pois, koska itsekään en saa. Kaipaan vertaistukea, mutta kaikilla läheisilläni tämä tuntuu sujuvan paljon enemmän yhteisymmärryksessä kuin meillä. Pelkään että eroamme tämän erimielisyyden vuoksi.