En tahdo olla kurinpidon paha poliisi

Kyseessä on sekä kurinpito- että parisuhdeongelma. Lähinnä kaipaan todellisuustarkistusta: olenko pahoillani syystä ja jos, miten lähestyisin asiaa rakentavasti.

Olen kolmen lapsen isä. Pienin on vauva, joten asia ei häntä koske, mutta kahdelle vanhemmalle (esikoinen eskarissa) minusta on tullut kasvatuksen paha poliisi, se, jonka rooli on olla ikävä ja pakottaa asioihin.

Kun lapset käyttäytyvät huonosti, eivätkä asiat etene, puolisoni lasten kuullen kutsuu minut hätiin. Minä sitten tarvittaessa sanon pahasti, laitan jäähylle, puen väkisin jne. Käytännössä tämä on minusta johtanut siihen, ettei puolisoani kunnioiteta tarpeeksi ja lasten mielestä äiti on todella tosissaan vasta, kun minut kutsutaan apuun. Olen kuullut lapsia uhattavan minun kutsumisellani. "Jos et nyt, niin isä..."

Olen perheen virallinen mörkö. Asiaa ei auta, että puolisoni luultavasti tahattomasti ja halutessaan olla rakastava kasvattaja (tietysti hyvä asia), päätyy kaivamaan maata minun kurinpitoni alta ja vaikuttaa kustannuksellani tavoittelevan lasten suosiota.

Puen rimpuilevaa lasta, tilattuna. Lapsi alkaa aiheetta, vaikkei hänellä turhaan vastaantaistellessaan kivaa ole, huutaa "Sä satutat!" Äiti alkaa torua minua. "Miten sä nyt noin?!" ja lohduttaa lasta. Yhdelle lapselle "Sä satutat!" ovat muutenkin taikasana, eikä äiti vaikuta aina uskovan minua.

Annan jäähyn, kiellän lelun. Äiti päästää jäähyltä ennen aikojaan, antaa lelun takaisin. Torun suorin sanoin. Äiti, joka ei nähnyt tapahtuman syytä, kiirehtii haukkumaan minut lapsen edessä "Ei noin saa sanoa pienelle!"

Varmuuden vuoksi: En kasvata väkivallalla. Voimankäyttöni on paikalla pitämistä ja rimpuilun vastustamista. Huudan, mutta sitä minua on turha yrittää saada häpeämään.

Lapsille on hyvin selvää kumpi vanhempi on tärkein ja se sattuu. Kuinka tästä roolista pääsee irti?