Adoptiosta adoptoidun näkökulmasta

Aika kamalaa että luullaan miehen thaivaimoksi =(

naiset on kamalia yleistäjiä... 

Tunnen aikuisia aikoinaan adoptoituja lapsia ja heille ne adoptiovanhemmat ovat todellakin ne ainoat ja oikeat. Joku ei ole halunnut tietää biologsista vanhemmistaan mitään, joku on jotain mutta ei koskaan tavata..

Ei ole tuossakaan yhtä ainoaa sääntöä. Tuskin kukaan leikkii tuollaisilla asioilla. Luulen että tämän Pinjan kohdalla vaikeudet ja ulkopuolisuuden tunne johtuu juuri muiden ihmisten asenteista koska hänestä näkee ettei voi olla vanhempiensa lapsi, biologisesti siis.

Liian paljon hämmennystä nuorelle mielelle.

Joka adoptioon lähtee tietää kyllä että lapsella on oikeus saada tietää juuristaan.

Tästähän on psykologian alalla tehty tutkimuksiakin, ettei kannattaisi adoptoida lasta vieraaseen kulttuuriin. Eihän se vauvaa vielä haittaa olla erinäköinen kuin muut, mutta lapsen kasvaessa hän alkaa huomata eron. Hän ei ole samannäköinen vanhempiensa eikä myöskään tovereidensa kanssa.

Artikkelin tapauksessa on kuitenkin todella surullista, että Pinja kaiketi (jos ihan oikein luin) kokee olevansa enemmän thaimaalainen kuin suomalainen. Hän kuitenkin on käytännössä täysin suomalainen ja täysin suomalaisessa kulttuurissa kasvanut. Vain hänen ulkonäkönsä on erilainen. Mutta luulen, että hänellä on erittäin suuri identiteettikriisi. Eikä ihmekään, ihmiset varmaan jatkuvasti olettavat hänen olevan ulkomaalainen, koska näyttää niin erilaiselta. Harvinaista kuitenkin, että hänellä on jotenkin noin negatiivinen kuva omista vanhemmistaankin. Luulisi hänen kuitenkin olevan onnellinen, että on saanut hyvän elämän. Tokihan emme voi tietää, kuinka onnellinen hänen elämänsä ja välit vanhempiinsa on.

Minä en koe olevani adoptiovanhempieni lapsi. Minä olen biologisten vanhempieni lapsi, joka on kasvanut muualla. Tämä tuntuu joskus loukkaavan ihmisiä, ihan tuntemattomiakin näillä keskutelupalstoilla, enkä oikein ymmärrä miksi.

Adoptoiduille on Suomessa muutama vertaisyhdistys, olen itse jäsenenä yhdessä sellaisessa, ja siellä on ollut hyvä purkaa tuntoja ja kuulla toisten kokemuksista. Sillä tavalla on voinut saada lisää ymmärrystä omaan identiteettiin ja omaan elämänhistoriaan. Toivottavasti tuo Pinjakin on löytänyt vertaisiaan (en vielä ehtinyt lukea artikkelia, ehkä siinä olikin aiheesta jotakin...). Yhdessa asioiden pohtiminen on antoisaa, jos on sen tyyppinen ihminen, että pystyy käsittelemään kokemuksiaan muiden kanssa. 

Mitä kautta vertaisyhdistykseen löytää?

Minä olen suomalainen suomalaiseen perheeseen adoptoitu 24-vuotias. Minulle taas vanhempani(adoptiovanhemmat) ovat ainoat oikeat vanhemmat, enkä koe mitään kuuluvuutta minnekään muuhun perheeseen biologisin perustein. Minut adoptoisiin myös suunnilleen saman ikäisenä, olin 1v. 2kk.

Biologisista vanhemmistani tiedän äitini etunimen, sukunimeä en muista, vaikka olenkin varmaan joskus kuullut. Isästä tiedän etunimen. Molemmat biologisista vanhemmistani ovat kuolleet jos silloin kun olin alle vuoden ikäinen. Heidän suvuistaan ei ole tietoja. Saisinhan noita selvitettyö, mutta kun en koe siihen mitään tarvetta, enkä halua. Minua ei suorastaan kiinnosta, en osaa sanoa, miksi.

Toki minulle kerrottiin pienenä että olin tullut perheeseen adoption kautta. Minusta vanhempani ovat osanneet kertoa sen aina hyvin kauniisti, mutta samalla totuudenmukaisesti, mitään salaamatta. Tosin minulla ei ole mitään kulttuurieroja ollutkaan, joten siinä olen ehkä päässyt helpommalla.

Olen aina kokenut olevani vanhemmilleni rakas lapsi taustoistani riippumatta. Kuten myös sisarukseni, adoptoitu sisareni ja vanhempiemme biologiset lapset, kaksi veljeäni. Perheessämme ei adoptiotaustoja ole salailtu mitenkään, mutta ei korostetukaan. Enkä tajua, miksi pitäisi, kumpaankaan suuntaan.

Adopterade Finlandilla, Kaalla (kansaivälisesti adoptoidut - tosin heillä taitaa olla aika vähän toimintaa tällä hetkellä?) sekä Aikuiset adoptoidut ry:n löytää googlettamalla, kaikilla on nettisivut. Kannattaa myös välillä katsoa Pelastakaa lapset ry:n sivuja, sillä heillä on ollut vertaistapaamishankkeita viime vuosina parisen kertaa vuodessa. Pelan sivuilta löytää tiedon, jos on tapaamisia tulossa. 

Adopterade Finland siis järjestää ruotsinkielistä vertaistoimintaa, Aikuiset adoptoidut ry suomenkielistä. Tervetulleita ovat sekä kotimaan että kansainvälisesti adoptoidut. 

Näitä lukiessa alkaa koko adoptio kaduttaa. Ehkä olisi vain pitänyt tehdä abortti.

Oikeasti luulin, että adoptioperheissä kasvaisi onnellisia ja tasapainoisia lapsia.

Minua alkoi kiinnostaa biologia siinä vaiheessa kun sain oman lapsen, ainoan tuntemani biosukulaisen. Aika huimaava tunne nähdä ensi kertaa joku, johon on biologinen yhteys! Vaikka toki ajattelen, että merkitsevää on se, kenen kanssa aikaa viettää ja kehen on  muotoutunut aito kiintymyssuhde vuorovaikutuksen ansiosta. Kaikkia ei kiinnosta biologiset juuret, eikä tarvitsekaan. NIin ja toki sairauksien perinnöllisyys on se toinen asia mikä kiinnostaa, oman biologisen taustan merkitys nousee esiin usein siinä vaiheessa, kun lääkäri arvioi vakavien sairauksien riskejä ja sitä, lähettääkö potilas jatkotutkimuksiin jonkun itetyn oireilun johdosta. Osalle lääkäreistä adoptio ja tuntematon tautiperimäriski merkitsee, ettei jatkotutkimuksia  tarvita, koska ei ole perinnöllistä riskiä johonkin sairauteen, toiset taas onneksi ovat sitä mieltä, että riski on mahdollinen, ja siksi saa tarpeellisen lähetteen eteenpäin. Kumpaakin suhtautumistapaa valitettavasti esiintyy. 

[quote author="Vierailija" time="16.11.2014 klo 00:08"]

Minä olen suomalainen suomalaiseen perheeseen adoptoitu 24-vuotias. Minulle taas vanhempani(adoptiovanhemmat) ovat ainoat oikeat vanhemmat, enkä koe mitään kuuluvuutta minnekään muuhun perheeseen biologisin perustein. Minut adoptoisiin myös suunnilleen saman ikäisenä, olin 1v. 2kk.

Biologisista vanhemmistani tiedän äitini etunimen, sukunimeä en muista, vaikka olenkin varmaan joskus kuullut. Isästä tiedän etunimen. Molemmat biologisista vanhemmistani ovat kuolleet jos silloin kun olin alle vuoden ikäinen. Heidän suvuistaan ei ole tietoja. Saisinhan noita selvitettyö, mutta kun en koe siihen mitään tarvetta, enkä halua. Minua ei suorastaan kiinnosta, en osaa sanoa, miksi.

Toki minulle kerrottiin pienenä että olin tullut perheeseen adoption kautta. Minusta vanhempani ovat osanneet kertoa sen aina hyvin kauniisti, mutta samalla totuudenmukaisesti, mitään salaamatta. Tosin minulla ei ole mitään kulttuurieroja ollutkaan, joten siinä olen ehkä päässyt helpommalla.

Olen aina kokenut olevani vanhemmilleni rakas lapsi taustoistani riippumatta. Kuten myös sisarukseni, adoptoitu sisareni ja vanhempiemme biologiset lapset, kaksi veljeäni. Perheessämme ei adoptiotaustoja ole salailtu mitenkään, mutta ei korostetukaan. Enkä tajua, miksi pitäisi, kumpaankaan suuntaan.

[/quote]

Minusta kuulostaa ihmeelliseltä, että et muista vanhempiesi sukunimiä. Oma miehenikään ei muista isänsä sukunimeä, jota ei ole koskaan tavannut, ja hän ei ole käytännössä käsitellyt asiaa mitenkään (sitä, että hänet on hylätty) vaan hän on vain sulkenut sen mielestään eikä ajattele asiaa. Tuollainen herättää aina hieman ihmetystä. Minusta se ei kuvaa sitä, että olisi hyvin sopeutunut asiaan, päinvastoin, kuulostaa siltä että asiaa ei ole käsitelty lainkaan tai ei ole omassa itsessään käsitellyt sitä, vaan poissulkenut sen mielestään ja elämästään. Jotkut asiat ovat niin kipeitä ja vaikeita, että jos itsellä ei ole kykyä käsitellä niitä, ne suljetaan pois. 

Läheinen tuttuni on adoptoitu ulkomailta. Hänen kanssaan usean kerran aiheesta keskusteltuani ymmärsin hyvin tuota Pinjaa. Tämä on oikeasti vaikea paikka. Kyse ei ole vain adoptiovanhempien halusta, kyse on paljon suuremmista asioista. Koko yhteiskunta on vaikeaa. Oleminen täällä on sitä vaikeampaa, mitä kauemmas Helsingistä menee. Tuo tuttavani on hyvin riekaleina sisäisesti, niin paljon kaikkea tapahtunut pitkin elämää. 

Hänen tarinansa kuultuani ei ikinä adoptoisi ainakaan ulkomailta. Lapsen paikka on syntymämaassaan, siellä olisi hyvä löytää turvalliset elinolosuhteet. Onneksi tähän suuntaan enemmän mennäänkin.

Kyllä adoptio aina jotain jälkiä jättää, se mitä tapahtuu itse adoptioperheeseen pääsyn jälkeen sitten usein ratkaisee sen, kuinka jäljet vaikuttavat adoptoidun elämään. Monilla on hyvä elämä ja hyvät perhesuhteet, mutta monilla ikävä kyllä adoptioperhe ja suku ei ole kovin tukea-antava, jos ei olla osattu käsitellä lapsettomuuden tuomaa pettymystä ja häpeää. Vaikka adoptiperhe olisikin mitä parhain emotionaalisella tasolla, silti adoptioasia monien kohdalla vaatii adoptoidulta henkistä käsittelyä. Kansainvälisesti adoptoiduilla se on todennäköisesti usein hankalampaa, sillä mukana on etniseen identiteettiin liittyviä kysymyksiä. Toisaalta kotimaan adoptio on ollut näihin päiviin asti tabu ja sen merkitystä adoptoidulle vähätellään. Siltkikin suurin osa adoptoiduista on ihan tasapainoisia ihmisiä, tilastollista eroa ei-adoptoituihin ei ole ainakaan kotimaan adoptoiduissa (heistä tehty tutkimus 80-l, kansainvälisesti adoptoiduista ei ole tutkimustietoa Suomesta). 

[quote author="Vierailija" time="16.11.2014 klo 00:37"]

Kyllä adoptio aina jotain jälkiä jättää, se mitä tapahtuu itse adoptioperheeseen pääsyn jälkeen sitten usein ratkaisee sen, kuinka jäljet vaikuttavat adoptoidun elämään. Monilla on hyvä elämä ja hyvät perhesuhteet, mutta monilla ikävä kyllä adoptioperhe ja suku ei ole kovin tukea-antava, jos ei olla osattu käsitellä lapsettomuuden tuomaa pettymystä ja häpeää. Vaikka adoptiperhe olisikin mitä parhain emotionaalisella tasolla, silti adoptioasia monien kohdalla vaatii adoptoidulta henkistä käsittelyä. Kansainvälisesti adoptoiduilla se on todennäköisesti usein hankalampaa, sillä mukana on etniseen identiteettiin liittyviä kysymyksiä. Toisaalta kotimaan adoptio on ollut näihin päiviin asti tabu ja sen merkitystä adoptoidulle vähätellään. Siltkikin suurin osa adoptoiduista on ihan tasapainoisia ihmisiä, tilastollista eroa ei-adoptoituihin ei ole ainakaan kotimaan adoptoiduissa (heistä tehty tutkimus 80-l, kansainvälisesti adoptoiduista ei ole tutkimustietoa Suomesta). 

[/quote]

Olet kyllä väärässä tässä. Ulkomailta adoptoiduilla lapsilla on todettu enemmän kaikenlaisia psyykkisiä ongelmia ja heillä on jopa suurempi itsemurhakuolleisuus kuin ei-adoptoiduilla lapsilla. Samaten heillä on jo geneettisestä perimästään johtuen usein suurempi riski mielenterveysongelmiin, ja tätä vahvistavat varhaislapsuuden epävakaa ympäristö ja kiintymyssuhdeongelmat/hoitajien vaihtuvuus. Jos mietit millaista lähtökohdista lapset tulevat kansainväliseen adoptioon, tämä on aivan selvää. Heidän biologisilla vanhemmillaan on usein päihdeongelmia (vaikuttavat sikiöaikana), mielenterveysongelmia ja tästä johtuvia elämänhallintaongelmia -> lasta ei ole mahdollista pitää, köyhyyttä -> yksipuolista ravintoa raskausaikana, kouluttamattomuutta jne. Sikiöajan ja varhaislapsuuden lähtökohdat eivät ole keskimäärin samat kuin ei-adoptoiduilla, valitettavasti. 

Suomessa on varmasti vaikea olla erilaisesta etnisestä taustasta lähtöisin, täällä on niin paljon rasismia. Ihan Helsingissä ja kehä3 sisäpuolella. On raskasta olla aina se erilainen perhe ja erilainen lapsi ja kuulla typeriä kanssaihmisten kommentteja omasta alkuperästä ja asemasta perheesssään. 

Ökutjuus

Huomasit varmaan, että tutkimustulos koski kotimaan adoptoituja? Suomessa ei ole tutkimustuloksia kansainvälisesti adoptoiduista. Ruotsissa toki on tutkimuksia, ja siellä esim. itsemurhariski kansainvälisesti adoptoiduilla on lähes kolminkertainen ei-adoptoituihin. Suomen tilanteesta voi toki tehdä päätelmiä naapurimaan tutkimustulosten perusteella. Valtaosa Suomen adoptoiduista on kuitenkin kotimaan adoptoituja, sillä heitä on kaikissa ikäluokissa ja koska aiemmin kotimaan adoptiot olivat paljon, paljon yleisempiä, vaikkakin viimeisten parin vuosikymmenen aikana kansainvälisen adoption kautta tuleekin lukumääräisesti enemmän lapsia adoptoitavaksi. 

Tällä Pinjallahan ongelma on selkeästi muiden ihmisten asenteet. Eihän hän sano kokevansa, että adoptioperhe on huono, vaan ulkonäöllisesti mätsäisi paremmin thaimaalaiseen kulttuuriin.

Kyllähän tälläkin palstalla on nähty rasismin määrä, ulkonäöstä se kaikki lähtee. En ihmettele, että aasialaisen näköisenä suomalaisena olo on melko haastavaa.