Adoptiosta adoptoidun näkökulmasta

2

[quote author="Vierailija" time="16.11.2014 klo 00:24"] Minusta kuulostaa ihmeelliseltä, että et muista vanhempiesi sukunimiä. Oma miehenikään ei muista isänsä sukunimeä, jota ei ole koskaan tavannut, ja hän ei ole käytännössä käsitellyt asiaa mitenkään (sitä, että hänet on hylätty) vaan hän on vain sulkenut sen mielestään eikä ajattele asiaa. Tuollainen herättää aina hieman ihmetystä. Minusta se ei kuvaa sitä, että olisi hyvin sopeutunut asiaan, päinvastoin, kuulostaa siltä että asiaa ei ole käsitelty lainkaan tai ei ole omassa itsessään käsitellyt sitä, vaan poissulkenut sen mielestään ja elämästään. Jotkut asiat ovat niin kipeitä ja vaikeita, että jos itsellä ei ole kykyä käsitellä niitä, ne suljetaan pois.[/quote]

Itsestäni se ei ole lainkaan ihmeellistä, eiväthän kyseiset ihmiset ole kuuluneet elämääni yli 20 vuoteen. Niin, sitä biologisen isän sukunimeä en edes tiedä. Biologisen äidin sukunimen olen kuullut viimeksi ollessani ala-asteen ensimmäisillä luokilla(jossain yhteydessä, kun vauva-aikainen sukunimeni tuli ilmi), ei vaan ole enää jäänyt mieleen. Vanhemmillani se on tiedossa, mutta en koe tarpeelliseksi selvittää.

Asenteesi ei niinkään ihmetytä minua, kuulen tuollaisia usein, edelleen. Ihmettelyä siitä, miten minua ei kiinnosta selvittää "alkuperäisiä" taustojani. Minulle riittää vallan mainiosti tiedot, että tulin vanhemmilleni reilu vuoden ikäisenä, sitä aiemman ajan vietin sijaisperheessä ja lastenkodissa. Minulla on noilta ajoilta valokuvia ja muistokirja, millainen vauva olin. Biologisilla vanhemmillani en ollut ikinä. Koen olevani rakastettu ihminen ja kuuluvani näihin yhteisöihin omana itsenäni.

[quote author="Vierailija" time="16.11.2014 klo 00:59"]

[quote author="Vierailija" time="16.11.2014 klo 00:24"] Minusta kuulostaa ihmeelliseltä, että et muista vanhempiesi sukunimiä. Oma miehenikään ei muista isänsä sukunimeä, jota ei ole koskaan tavannut, ja hän ei ole käytännössä käsitellyt asiaa mitenkään (sitä, että hänet on hylätty) vaan hän on vain sulkenut sen mielestään eikä ajattele asiaa. Tuollainen herättää aina hieman ihmetystä. Minusta se ei kuvaa sitä, että olisi hyvin sopeutunut asiaan, päinvastoin, kuulostaa siltä että asiaa ei ole käsitelty lainkaan tai ei ole omassa itsessään käsitellyt sitä, vaan poissulkenut sen mielestään ja elämästään. Jotkut asiat ovat niin kipeitä ja vaikeita, että jos itsellä ei ole kykyä käsitellä niitä, ne suljetaan pois.[/quote]

Itsestäni se ei ole lainkaan ihmeellistä, eiväthän kyseiset ihmiset ole kuuluneet elämääni yli 20 vuoteen. Niin, sitä biologisen isän sukunimeä en edes tiedä. Biologisen äidin sukunimen olen kuullut viimeksi ollessani ala-asteen ensimmäisillä luokilla(jossain yhteydessä, kun vauva-aikainen sukunimeni tuli ilmi), ei vaan ole enää jäänyt mieleen. Vanhemmillani se on tiedossa, mutta en koe tarpeelliseksi selvittää.

Asenteesi ei niinkään ihmetytä minua, kuulen tuollaisia usein, edelleen. Ihmettelyä siitä, miten minua ei kiinnosta selvittää "alkuperäisiä" taustojani. Minulle riittää vallan mainiosti tiedot, että tulin vanhemmilleni reilu vuoden ikäisenä, sitä aiemman ajan vietin sijaisperheessä ja lastenkodissa. Minulla on noilta ajoilta valokuvia ja muistokirja, millainen vauva olin. Biologisilla vanhemmillani en ollut ikinä. Koen olevani rakastettu ihminen ja kuuluvani näihin yhteisöihin omana itsenäni.

[/quote]

Selvä. :) Ihmiset ovat erilaisia tässäkin asiassa. Silti oman biologisen suvun sukunimi on sellainen, jonka olettaisi muistavan. Minusta se, ettei muista niin merkityksellistä asiaa kertoo enemmän siitä, että asian on täysin blokannut mielestään ("asialla ei ole minulle merkitystä") kuin siitä että sen kanssa olisi täysin sujut. 

2

[quote author="Vierailija" time="16.11.2014 klo 01:08"] Selvä. :) Ihmiset ovat erilaisia tässäkin asiassa. Silti oman biologisen suvun sukunimi on sellainen, jonka olettaisi muistavan. Minusta se, ettei muista niin merkityksellistä asiaa kertoo enemmän siitä, että asian on täysin blokannut mielestään ("asialla ei ole minulle merkitystä") kuin siitä että sen kanssa olisi täysin sujut.[/quote]

Luultavasti sinä käsität sen asian merkityksellisemmäksi kuin se minulle on. En vain koe omaksi nimeä, joka on ollut merkitty kohtaan sukunimi virallisiin papereihein silloin kun olen ollut purulelua jyrsivä vauva.

- Älä leiki, että lapsi on oma. Hänen taustojaan on kunnioitettava ja on velvollisuus kertoa adoptiosta. Jos lapsi haluaa tutustua biologisiin vanhempiinsa, siitä ei pidä loukkaantua. Se on lapsen oikeus. Tästä on oltava jo etukäteen tietoinen ja hyväksyttävä se."

Nyt jutussa iltasanomien sivuilla oleva kohta Älä leiki, että lapsi on oma -kohta on poistettu. Onkohan toimittaja ymmärtänyt haastattelussa jotenkin väärin mitä Pinja on sanonut vai miksi muutos??

Sama kappale nyt:

Adoptiolapsen taustoja on kunnioitettava ja on velvollisuus kertoa adoptiosta. Jos lapsi haluaa tutustua biologisiin vanhempiinsa, siitä ei pidä loukkaantua. Se on lapsen oikeus. Tästä on oltava jo etukäteen tietoinen ja hyväksyttävä se. Ottakaa yhdessä selvää lapsen kotimaasta ja sen kulttuurista ja vierailkaa maassa.

Ehkäpä näillä ulkomailta adoptoiduilla kannattaisi ryhtyä ajamaan adoption kieltämistä kokonaan. Jos huonot kokemukset ovat yleisiä. Mietin vaan, että Thaimaassakin täytyy olla jo tuuria jos kookoskaupalla hylätty tyttö itsensä elättää. Eiköhän siellä moni tyttö joudu prostituoiduksi ja ties mihin rinkiin. Ja jos silti on onnellisempi kuin nyt, niin kyllä adoptioperheen täytyy Pinjalla olla todella huono. 

Tuli mieleen se tanskalainen dokumentti pariskunnasta joka haki kaksi lasta Afrikasta. Äiti raivosi jo eka iltana hotlalla kun lapsi itki ikävöivänsä biovanhempaa. Kotona Tanskassa tyttö ei saanut syödä perheen kanssa, koska katsoi ruokaa jotenkin väärin tms. Lopulta adoptiovanhemmat antoivat tytön pois lastenkotiin, mutta saivat pitää veljen. Mahtavia perheitä. Adoption hinta oli dokumentin nimi.

2

3

[quote author="Vierailija" time="16.11.2014 klo 01:34"]Ehkäpä näillä ulkomailta adoptoiduilla kannattaisi ryhtyä ajamaan adoption kieltämistä kokonaan. Jos huonot kokemukset ovat yleisiä. Mietin vaan, että Thaimaassakin täytyy olla jo tuuria jos kookoskaupalla hylätty tyttö itsensä elättää. Eiköhän siellä moni tyttö joudu prostituoiduksi ja ties mihin rinkiin. Ja jos silti on onnellisempi kuin nyt, niin kyllä adoptioperheen täytyy Pinjalla olla todella huono. 

Tuli mieleen se tanskalainen dokumentti pariskunnasta joka haki kaksi lasta Afrikasta. Äiti raivosi jo eka iltana hotlalla kun lapsi itki ikävöivänsä biovanhempaa. Kotona Tanskassa tyttö ei saanut syödä perheen kanssa, koska katsoi ruokaa jotenkin väärin tms. Lopulta adoptiovanhemmat antoivat tytön pois lastenkotiin, mutta saivat pitää veljen. Mahtavia perheitä. Adoption hinta oli dokumentin nimi.
[/quote]

Näin saman. Minusta se oli todella surullinen tarina. Lapset oli kuitenkin jo aika isoja ja muistivat asioita kotimaastaan ja tajusivat, että heidät annettiin pois. Biovanhemmat luulivat auttavansa lapsiaan, kun toisella vanhemmalla oli todettu tappava tauti, joka ei sitten loppujen lopuksi ollutkaan tappava.
Tyttö joutui kuitenkin hylätyksi kahdesti. Adoptiovanhemmat eivät yhtään ymmärtäneet lasta. Eivät mielestäni tosissaan edes yrittäneet. Tässä tarinassa oli vain häviäjiä. Todella surullista.

Minä tunnen kaksi adoptoitua, toinen on serkkuni. Ei siis biologinen serkku. Hänet adoptoitiin lastenkodista Suomesta, ja on yksi neljän lapsen katraasta, muut ovat biologisia lapsia. Serkkuni ovat minua joitain vuosia vanhempia eli ihan aikuisia nykyisin. Hän on aina ollut osa perhettä ja koko sukua. Itse en yleensä edes muista että hänet on adoptoitu. Hän on toki tiennyt sen aina. Viimeksi hänen veljensä häisä joku morsiammen puolelta tuli puhumaan meille miten on niin kivaa kun serkkuni on veljensä häissä ja ovat edelleen läheisiä. Eikä muuten sanonut mitään muista serkuista... Ihmisten asenteet ovat outoja. Niin ja serkkuni on oikein tasapainoinen ja elää onnellista elämää ja hänen lapsensa ovat meille yhtälailla sukulaisia kuin muidenkin serkusten lapset.

Toinen adoptoitu jonka tiedän adoptoitiin Aasiasta. Hänet oli hylätty portaille siellä, eikä hän tiedä mitään biovanhemmistaan. Hän on äärimmäisen läheinen adoptiovanhempiensa kanssa, se tapa jolla puhuu heistä on ihana ja jolla he puhuvat hänestä. Ovat kaikki aidosti toistensa tukena vaikeina hetkinä. Hän ei edes halua selvittää biologisia vanhempiaan, ei kyllä tiedä voisiko se onnistua edes muttei aio kokeilla.Hän on kyllä käynyt kotimaassaan vanhempiensa kanssa ja aikoo mennä nyt aikuisena vielä uudestaankin. Sanoi että perhe on se mitä hänellä on täällä. Ainoa mitä hän sanoi että voisi olla hauskaa nähdä on että onko hänellä esimerkiksi ns. "jonkun nenä". Mutta hän ihan aidosti kokee olevansa hyvin siunattu kun on saanut perheekseen oman perheensä ja hän ei kaipaa sitä biologisuutta.

Joten oikeasti on näitä kauniitakin tarinoita <3

2

2

2

[quote author="Vierailija" time="15.11.2014 klo 22:29"][quote author="Vierailija" time="15.11.2014 klo 22:24"][quote author="Vierailija" time="15.11.2014 klo 21:09"]Olen vauvana ihan suomesta adoptoitu ja "vanhemmilleni" adoptio oli tabu josta ei sopinut puhua. Kun kerroin siitä ystävilleni adoptioäitini valehteli heille ettei se ole totta. Olen Pinjan kanssa samaa mieltä ettei adoptiovanhemmat saisi leikkiä lapsen olevan oma kun ei se vain ole.
[/quote]
Mulla on ihan sama kokemus! Se että olen adoptoitu on ollut tabu perheessämme ja suvussamme. Olen kärsinyt valtavasti siiyä valehtelusta ja asian kiertelystä. Sittemmin elämä kääntyi vielä niin, etyä sain itse adoptiovauvan Suomesta. Hänen kohdallaan ei koskaan valehdeltu tai salailtu asiaa.
[/quote]
Saako kysyä oletko -60 tai -70-luvun alkupuolella syntynyt? Onko silloin ollut laajemminkin tapana salata adoptio? Minkä ikäisenä itse sait tietää olevasi adoptoitu? Minä olin alle kouluikäinen.
[/quote]
Kyllä vaan, 60-luvun lapsi olen. Olen myös yrittänyt saada yhtdyden biologiseen äitiini, mutta hän ei vastaa kirjeisiini. Se on niin surullista!

E

[quote author="Vierailija" time="16.11.2014 klo 00:08"]

Minä olen suomalainen suomalaiseen perheeseen adoptoitu 24-vuotias. Minulle taas vanhempani(adoptiovanhemmat) ovat ainoat oikeat vanhemmat, enkä koe mitään kuuluvuutta minnekään muuhun perheeseen biologisin perustein. Minut adoptoisiin myös suunnilleen saman ikäisenä, olin 1v. 2kk.

Biologisista vanhemmistani tiedän äitini etunimen, sukunimeä en muista, vaikka olenkin varmaan joskus kuullut. Isästä tiedän etunimen. Molemmat biologisista vanhemmistani ovat kuolleet jos silloin kun olin alle vuoden ikäinen. Heidän suvuistaan ei ole tietoja. Saisinhan noita selvitettyö, mutta kun en koe siihen mitään tarvetta, enkä halua. Minua ei suorastaan kiinnosta, en osaa sanoa, miksi.

Toki minulle kerrottiin pienenä että olin tullut perheeseen adoption kautta. Minusta vanhempani ovat osanneet kertoa sen aina hyvin kauniisti, mutta samalla totuudenmukaisesti, mitään salaamatta. Tosin minulla ei ole mitään kulttuurieroja ollutkaan, joten siinä olen ehkä päässyt helpommalla.

Olen aina kokenut olevani vanhemmilleni rakas lapsi taustoistani riippumatta. Kuten myös sisarukseni, adoptoitu sisareni ja vanhempiemme biologiset lapset, kaksi veljeäni. Perheessämme ei adoptiotaustoja ole salailtu mitenkään, mutta ei korostetukaan. Enkä tajua, miksi pitäisi, kumpaankaan suuntaan.

[/quote]

Suomesta adoptoidun kohdalla kyllä sitä sukua kannattaisi selvittää. Suomi on pieni maa ja on ihan mahdollista että suvustaan tietämätön perustaa esimerkiksi perheen lähisukulaisensa kanssa.

[quote author="Vierailija" time="16.11.2014 klo 10:59"] Suomesta adoptoidun kohdalla kyllä sitä sukua kannattaisi selvittää. Suomi on pieni maa ja on ihan mahdollista että suvustaan tietämätön perustaa esimerkiksi perheen lähisukulaisensa kanssa.

[/quote]

Kokisin tämän aiheelliseksi vain siinä tapauksessa, jos sattuisin tapaamaan miehen, jolla ei myöskään ole tietoa biologisista lähisukulaisistaan. Nykyisen poikaystävän kanssa pitäisi olla ihan "turvallista", koska hän on kotoisin aivan muualta ja sukunsa tiedettyä jonnekin isovanhempien isovanhempiin asti.

Kaai sitä voi olla ihan tasapainoinen ja olla kiinnostumaton juuristaan. Itse tosin tunnen vain sellaisia adoptoituja, joita asia kiinnostaa. Monesti asia tulee ajankohtaiseksi kun on saamassa omia lapsia. 

Tunnen ja tiedän myös tapauksia, joissa adoptio pimitettiin lapselta / lapsilta kokonaan. Kotimaasta adoptoitujen kohdallahan se on melko helppoa, kun ulkonäkö ei poikkea merkittävästi vanhempien ulkonäöstä. Tuntuu uskomattomalta, että jotkut äidit antavat lasten ymmärtää, että he ovat ns. omatekoisia, vaikka eivät sitä olekaan. Jos lapsi kuitenkin kasvaessaan alkaa huomata selviä ulkonäöllisiä tai luonteen eroja, hän ei voi eikä uskalla kysyä asiaa, koska hänelle on tuputettu valhetta tai sitten ei ole kerrottu mitään.

On suorastaan vastuuntunnotonta vaieta tosiasioista, sillä ne tulevat ennemmin tai myöhemmin kuitenkin esille. Tiedän tapauksen, jossa adoptiolapsi sai tietää olevansa adoptoitu vasta kun toinenkin vanhemmista kuoli. Ensimmäisen kuollessa jälkeenjäänyt hoiti paperit niin, etteivät muut niitä nähneet. Mutta kun toinenkin vanhempi kuoli, oli tämä adoptiolapsi vastuussa asioista ja niinpä hän sitten vanhempansa virkatodistuksesta luki olevansa adoptiolapsi. Se oli ymmärrettävästi kauhea järkytys aikuiselle ihmiselle. Ympäristö oli asian tiennyt, mutta vaiennut. Järkytyksestä toivuttuaan tämä henkilö sitten pääsi selvittelemään biologista taustaansa. Onneksi oli vielä elossa ihmisiä, jotka tiesivät, mistä etsiä.

Adoptiovanhemmat ovat lapsen "oikeat vanhemmat" lain mukaan. Lapsi on adoption yhteydessä menettänyt perintöoikeutensa biologisiin sukulaisiinsa ja saanut uudessa perheessään aviolapsen aseman eli perii adoptiovanhempansa ja -sukulaisensa, jos adoptio on solmittu vuoden 1976 jälkeen. Sitä vanhemmat sopimukset eivät katkaisseet perintöoikeutta biologiseen sukuun. Vaikka lapsi lain mukaan on perheen oma, niin ei laki muuta lapsen perintötekijöitä eikä sitä, että jokut muut ovat panneet hänet alulle ja joku muu nainen on hänet sunnyttänyt. Adoptiolapsilla on täysi-ikäisinä samanlainen oikeus kuin keinohedelmöityksellä syntyneillä saada selville biologinen taustansa. Tämä saattaa olla jopa lääketieteellisesti erittäin merkittävä ja tärkeä asia.