Adoptiosta adoptoidun näkökulmasta

TÄN KETJUN OTSIKOSSA ON LIEKKIKUVAKE = YLLÄPIDON ALOITTAMA. IGNOORATKAA TÄLLASET FEIKKIKETJUT!

Se on jännä että kun puhutaan homoliitoista ja homoadoptiosta niin sen vastustajat muistavat korostaa että lapsella pitää olla oikeus kasvaa biologisten vanhempiensa kanssa. Kun taas ihan normaalista adoptiosta puhutaan niin lapsen oikeus biovanhempaan katoaa kuin ripuli maton alle. Mun mielestä kenenkään ei pitäisi joutua sellaiseen tilanteeseen että oma lapsi olisi pakko antaa pois esim. köyhyyden takia. Jos äiti on suht normaali (ei vakavia päihde -tai mt-ongelmia) ja pystyisi kasvattamaan lapsen jos saisi riittävästi tukea niin lasta ei pitäisi viedä pois adoptioon.

[quote author="Vierailija" time="15.11.2014 klo 11:21"]

Tän jutun luettuani jäin miettimään viimeistä kappaletta.

http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-1288770753939.html

"Ihmisille, jotka ovat adoptoineet, Pinja haluaa sanoa jotain.

- Älä leiki, että lapsi on oma. Hänen taustojaan on kunnioitettava ja on velvollisuus kertoa adoptiosta. Jos lapsi haluaa tutustua biologisiin vanhempiinsa, siitä ei pidä loukkaantua. Se on lapsen oikeus. Tästä on oltava jo etukäteen tietoinen ja hyväksyttävä se."

Onkohan tämä adoptoitujen lasten keskuudessa yleinenkin ajattelutapa? Täällä kun vanhemmat jotka lapsen ovat adoptoineet aina painottavat, että lapsi on yhtä oma kuin biologinen lapsikin ja on suorastaan kiroamista sanoa, että lapsi ei kuitenkaan ole oma vaan adoptoitu.

[/quote]

Onhan tuo periaatteessa ihan oikein, mutta luulen, että takana on ihmismielen tarve löytää elämän ongelmiin yksinkertaisia syitä (ja mohdollisesti ratkaisuja) Adoptoiduilla on kuitenkin taustallaan jotain niin leimallista, että siitä on helppo "syyttää" elämän ongelmia.

Olen vauvana ihan suomesta adoptoitu ja "vanhemmilleni" adoptio oli tabu josta ei sopinut puhua. Kun kerroin siitä ystävilleni adoptioäitini valehteli heille ettei se ole totta. Olen Pinjan kanssa samaa mieltä ettei adoptiovanhemmat saisi leikkiä lapsen olevan oma kun ei se vain ole.

Sijaisvanhemmuudesta puhuttaessa täällä usein suorastaan ärähdetään, että ei se lapsi ole oma. Kuitenkin tilanne on lapsen kannalta aivan sama kuin adoptiossa. Lapsi on oma, mutta ei kuitenkaan ihan täysin ole. Lasta hoitavat vanhemmat ovat ne oikeat vanhemmat tunnetasolla aina, mutta lapsella on oikeus tuntea kuuluvansa myös siihen alkuperäiseen sukuun ja perheeseen. 

Minulla on bio- ja adoptiolapsi ja pidän heitä molempia omana. Ei se sitä tarkoita, että adoptiolapsen biologiset vanhemmat lakaistaisiin jonnekin piiloon. Heistä puhutaan kyllä ja mietitään yhdessä mitä he mahtavat tehdä ja ajatella. Mutta minulle oma tarkoittaa sitä, että lapset ovat yhtä lailla juridisesti lapsiani ja yhtä rakkaita, samalla viivalla. Ei se ole biovanhemman leikkimistä.
Ajatus siitä, ettei ketään adoptoitaisi vieraaseen kulttuuriin, on kaunis mutta epärealistinen. Me olemme olleet näille adoptoiduille se toiseksi viimeinen vaihtoehto. He eivät ole voineet elää biosukunsa luona eikä adoptio omassa maassa ole toteutunut. Pääsy perheeseen jossain toisessa kulttuurissa on pienempi paha kuin elää laitoksessa. En minä ainakaan kuvittele, että lapsi olisi jotenkin superonnekas kun pääsi meidän perheeseemme. Onnekasta olisi, jos hän olisi saanut elää bioperheessään.

Kyllä tuo haastattelun kommentti kuuloisti oikein oiketetulta ja just noinhan sen pitää olla. Adoptiolapsella on kahdet vanhemmat, adoptiovanhemmat eli oikeat vanhemmat ja sen lisäksi on se mistä tulee geenit, syntymävanhemmat. Haluttiiin tai ei, ne kummatkin vaikuttavat lapseen, syntymävanhemmilta tulee perimä joka vaikuttaa synnynnäisen temperamentin perustaan sekä ulkonäköön ja siihen, millaisia perinnöllisiä sairastusmisriskejä ja sairauksiakin lapsella on. Adoptio itsessään on aina menetys ja hylkäämiskokemus vauvalle, siihen liittyy myös useita eri hoitajia ja sijoituspaikkoja, ja mahdollisia kiintymyssuhteen kehittymisen haasteita. Uusi adoptioperhe josta tulee lapsen oikea, oma perhe, vaikuttaa myös ratkaisevasti siihen, millainen lapsesta kehittyy. Adoptiolapsi on adoptiovanhempien oma lapsi, muilta osin kuin perimältään ja fyysiseltä olemukseltaan, eikä sitä puolta pidä kieltää, juuria. 

Ei kaikki adoptioperheet ole hyviä. Pinnalle on sattunut huono perhe. Tai ehkä Pinja on niitä lapsia, jotka olisivat mieluummin jääneet kotimaahansa. Eikä osaa ehkä kuvitella sitä, mitä elämä siellä Thaimaassa olisi hänellekin pahimmoilleen voinut olla. Toisaalta tuskin kukaan estää häntä sinne palaamasta. Takaisin vaan ja välit poikki paskoihin adoptiovanhempiin.

[quote author="Vierailija" time="15.11.2014 klo 21:09"]Olen vauvana ihan suomesta adoptoitu ja "vanhemmilleni" adoptio oli tabu josta ei sopinut puhua. Kun kerroin siitä ystävilleni adoptioäitini valehteli heille ettei se ole totta. Olen Pinjan kanssa samaa mieltä ettei adoptiovanhemmat saisi leikkiä lapsen olevan oma kun ei se vain ole.
[/quote]
Mulla on ihan sama kokemus! Se että olen adoptoitu on ollut tabu perheessämme ja suvussamme. Olen kärsinyt valtavasti siiyä valehtelusta ja asian kiertelystä. Sittemmin elämä kääntyi vielä niin, etyä sain itse adoptiovauvan Suomesta. Hänen kohdallaan ei koskaan valehdeltu tai salailtu asiaa.

[quote author="Vierailija" time="15.11.2014 klo 22:24"][quote author="Vierailija" time="15.11.2014 klo 21:09"]Olen vauvana ihan suomesta adoptoitu ja "vanhemmilleni" adoptio oli tabu josta ei sopinut puhua. Kun kerroin siitä ystävilleni adoptioäitini valehteli heille ettei se ole totta. Olen Pinjan kanssa samaa mieltä ettei adoptiovanhemmat saisi leikkiä lapsen olevan oma kun ei se vain ole.
[/quote]
Mulla on ihan sama kokemus! Se että olen adoptoitu on ollut tabu perheessämme ja suvussamme. Olen kärsinyt valtavasti siiyä valehtelusta ja asian kiertelystä. Sittemmin elämä kääntyi vielä niin, etyä sain itse adoptiovauvan Suomesta. Hänen kohdallaan ei koskaan valehdeltu tai salailtu asiaa.
[/quote]
Saako kysyä oletko -60 tai -70-luvun alkupuolella syntynyt? Onko silloin ollut laajemminkin tapana salata adoptio? Minkä ikäisenä itse sait tietää olevasi adoptoitu? Minä olin alle kouluikäinen.

Minä olen Suomessa syntynyt (1980-luvulla) adoptiolapsi, ja ajattelen että minulla on kahdet vanhemmat. On biologiset ja on adoptiovanhemmat. Biologiset sisarukseni ovat minulle tärkeitä, ja vaikka adoptio on laillisesti sulkenut minut bio-suvun ulkopuolelle, koen heidät tärkeimmiksi ihmisiksi elämässäni. Adoptiosuku ei hyväksynyt minua osaksi heitä, joten tämä tunne on varmasti luonnollinen seuraus siitä. Jos he olisivat hyväksyneet, olisin aika rikas henkisesti kahden suvun lapsena :) Mutta aina ei voi voittaa.

Minä olen kokenut asenteita, että "ei niistä lapsista voi tietää" yms. ihan vielä 1990-luvullakin, että turha kuvitella asenteiden yhtään helpottaneen. Harmi sinänsä, mutta adoptiolapsen tuska, varsinkin suomalaisen, on vaiettu salaisuus. Siitä ei saa puhua, vaan pitää olla kiitollinen vähän kaikesta kaikille. 

vaikutti jokseenkin katkeralta tämä pinja. Kuinka huonosti hänellä on nyt asiat, jos kerran slummissa asuvana kookoksen myyjänä kuvittelisi olevansa onnellisempi. orpo tyttö hän olisi thaimaassakin, lastenkodissa kasvanut hylkiö. luultavasti olisi vielä kateellinen kavereille jotka tulivat adoptoiduiksi. Myös kommentti, että suomalainen kulttuuri tuntuu hänestä opetellulta, on todella outo. hänhän on kasvanut tähän kulttuuriin vauvasta asti. kokeeko hän että se thaikulttuuri on hänellä jotenkin veressä ja yllättäin sinne muuttaessaan solahtaisi sekaan tuosta vain ilman ongelmia? Tuntuu myös aika älyttömältä, että jos hän tapaisi biovanhempansa, niin hänen nykyien identiteettinsä katoaisi.. on kyllä kriisissä tyttö.. 

[quote author="Vierailija" time="15.11.2014 klo 22:35"]

vaikutti jokseenkin katkeralta tämä pinja. Kuinka huonosti hänellä on nyt asiat, jos kerran slummissa asuvana kookoksen myyjänä kuvittelisi olevansa onnellisempi. orpo tyttö hän olisi thaimaassakin, lastenkodissa kasvanut hylkiö. luultavasti olisi vielä kateellinen kavereille jotka tulivat adoptoiduiksi. Myös kommentti, että suomalainen kulttuuri tuntuu hänestä opetellulta, on todella outo. hänhän on kasvanut tähän kulttuuriin vauvasta asti. kokeeko hän että se thaikulttuuri on hänellä jotenkin veressä ja yllättäin sinne muuttaessaan solahtaisi sekaan tuosta vain ilman ongelmia? Tuntuu myös aika älyttömältä, että jos hän tapaisi biovanhempansa, niin hänen nykyien identiteettinsä katoaisi.. on kyllä kriisissä tyttö.. 

[/quote]

Kyllä minä valitsisin edelleen biologisten vanhempien luona asumisen, vaikka se olisi tarkoittanut hylkiönä olemista ihan täällä Suomessa ja sitä, etten olisi saanut kaikkea sitä materiaa mitä adoptiovanhemmiltani sain. En koe olevani heidän lapsi, vaan oikeastaan sijaislapsi. Korvikelapsi. 

Minä OLEN joskus katkera, minua kohdeltiin huonosti adoptiosuvussani ja adoptioäitini oli aikamoinen sadisti. On juoppo nykyään. Eikö se tekisi kenestä vain katkeraa? Kahden äidin hylkäämä... Jee.

[quote author="Vierailija" time="15.11.2014 klo 17:42"]

Tästähän on psykologian alalla tehty tutkimuksiakin, ettei kannattaisi adoptoida lasta vieraaseen kulttuuriin. Eihän se vauvaa vielä haittaa olla erinäköinen kuin muut, mutta lapsen kasvaessa hän alkaa huomata eron. Hän ei ole samannäköinen vanhempiensa eikä myöskään tovereidensa kanssa.

Artikkelin tapauksessa on kuitenkin todella surullista, että Pinja kaiketi (jos ihan oikein luin) kokee olevansa enemmän thaimaalainen kuin suomalainen. Hän kuitenkin on käytännössä täysin suomalainen ja täysin suomalaisessa kulttuurissa kasvanut. Vain hänen ulkonäkönsä on erilainen. Mutta luulen, että hänellä on erittäin suuri identiteettikriisi. Eikä ihmekään, ihmiset varmaan jatkuvasti olettavat hänen olevan ulkomaalainen, koska näyttää niin erilaiselta. Harvinaista kuitenkin, että hänellä on jotenkin noin negatiivinen kuva omista vanhemmistaankin. Luulisi hänen kuitenkin olevan onnellinen, että on saanut hyvän elämän. Tokihan emme voi tietää, kuinka onnellinen hänen elämänsä ja välit vanhempiinsa on.

[/quote]

Ei Suomessa asuminen tarkoita, että elämä on onnellista. Thaimaassakin elämä voi olla hyvin onnellista. Tai Intiassa. Tai Kiinassa tai Kolumbiassa. Ihan kummallinen ajattelutapa, että pitäisi olla onnellinen kun päässyt adoptoiduksi muualle. 

Jännä mutta se on ehkä kaikkein järkyttävintä kun adoptiosta vaietaan, mutta adoptoidun tulisi osoittaa olevansa kiitollinen saamastaan kodista ja vanhemmista....koin ainakin itse että adoptioäitini toi tavalla tai toisella esille että pitäisi olla kiitollinen ...taisipa sanoa joskus kiittämättömäksi kakaraksi kun jotain kiukuttelin. Sellaiset jää mieleen ihan aikuisuuteen saakka.

Vierailija kirjoitti:

Se on jännä että kun puhutaan homoliitoista ja homoadoptiosta niin sen vastustajat muistavat korostaa että lapsella pitää olla oikeus kasvaa biologisten vanhempiensa kanssa. Kun taas ihan normaalista adoptiosta puhutaan niin lapsen oikeus biovanhempaan katoaa kuin ripuli maton alle. Mun mielestä kenenkään ei pitäisi joutua sellaiseen tilanteeseen että oma lapsi olisi pakko antaa pois esim. köyhyyden takia. Jos äiti on suht normaali (ei vakavia päihde -tai mt-ongelmia) ja pystyisi kasvattamaan lapsen jos saisi riittävästi tukea niin lasta ei pitäisi viedä pois adoptioon.

Miksi juuri äidille pitää antaa tukea? Kyllähän se isä voi hoitaa lasta ihan siinä kuin äitikin

Vierailija kirjoitti:

Tän jutun luettuani jäin miettimään viimeistä kappaletta.
http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-1288770753939.html

"Ihmisille, jotka ovat adoptoineet, Pinja haluaa sanoa jotain.- Älä leiki, että lapsi on oma. Hänen taustojaan on kunnioitettava ja on velvollisuus kertoa adoptiosta. Jos lapsi haluaa tutustua biologisiin vanhempiinsa, siitä ei pidä loukkaantua. Se on lapsen oikeus. Tästä on oltava jo etukäteen tietoinen ja hyväksyttävä se."

Onkohan tämä adoptoitujen lasten keskuudessa yleinenkin ajattelutapa? Täällä kun vanhemmat jotka lapsen ovat adoptoineet aina painottavat, että lapsi on yhtä oma kuin biologinen lapsikin ja on suorastaan kiroamista sanoa, että lapsi ei kuitenkaan ole oma vaan adoptoitu.

Eihän adoptio teekkään lapsista omia.