Miehen perhe on kuin toiselta planeetalta
En kestä miehen perhettä! Eivät he ole minulle ilkeitä, mutta en kuitenkaan tajua heitä pätkääkään, eivätkä he liioin minua. Heidän perheensä tavat ja keskustelukulttuuri ym. poikkeavat minun lapsuudenperheestäni kuin yö ja päivä. Minua ahdistaa mm. muka-humoristinen piikittelevä ja vähättelevä asenne ja se, ettei voida ylipäätään keskustella luontevasti toisten kanssa. Istutaan vain ruokapöydässäkin ryystämässä, muttei voida kahta sanaa enempää sanoa kerralla. Edes kiitosta ei sanota ruuanlaittajalle.
Kukaan ei koskaan mainitse olevansa väsynyt, iloinen, ärtynyt tms. vaan aina puhutaan vaan jostain pintapuolisesta, tyyliin kesän mustikkasadosta. Tärkeämpää on nousta aamuviideltä kitkemään rikkaruohoja, kuin puhua jostain yhdessä, nauraa tai ihmetellä jotain vaikka. Ihan kuin kaikki henkinen sisältö puuttuisi, ainakaan minä en saa sitä yhteyttä, ja miehen kotona kyläillessä meinaan tukehtua.
En tiedä liittyykö tämä aiheeseen, mutta miehen perheen kodin sisustus on aivan järkyttävää sekamelskaa, tai sisustusta ei oikeastaan ole. Huoneet ovat täynnä ihmeellistä turhaa krääsää, jotka itse olisin jo aikaa sitten heivannut huitsinnevadaan. Omassa kodissani on tavallinen mutta siisti sisustus, eikä joka nurkka ei ole vuorattu posliinijoutsenilla, ristipistotauluilla ja iänikuisilla räsymatoilla... Ahdistavaa.
Onko minussa jotain vialla, vai miksi en totu? Ihan kuin olisimme eri planeetalta, joskus se tunne on miehenkin kanssa, mutta vahvistuu aina miehen koko perheen seurassa ollessa. Tämä vaikuttaa tulevaisuuden haaveisiinkin. Ajattelenko liikaa? :(
Kommentit (93)
Thä, kirjotinko mä nuo kaksi ekaa kappaletta?! Et siis ole ainoa jolla on samanlaista! ;) Mitä enemmän tulee yhteisiä vuosia lisää, sitä enemmän huomaan, kuinka eri planeetoilta ollaan miehen perheen kanssa. Alkuvuosina olin hämmentynyt, sitten tuli ketutus-vaihe, ja nyt yritän antaa menne toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ja koitan kestää tylyä käytöstä ts. käytöstapojen puutetta: kukaan ei kysy mitään, kukaan ei kommentoi mitään paitsi omiin asioihinsa, jurmotetaan ja puhistaan, puhutaan vain siitä mitä pitää tehdä seuraavaksi tai möllötetään erilaisia laitteita. Siis ihan oikeesti. Ihmettelen, kuinka mieheni on kuitenkin suht hyvin käyttäytyvä ja mukava ihminen. :D Mä en vaan enää kestä niitä muita - paitsi pieninä annoksina! :D Mutta koitan purra hammasta ja olla suvaitsevainen. Tsemppiä sullekin samaan Ap! :)
Meillä on vähän samanlaista mutta miehen kanssa olen kyllä tullut toimeen useita vuosia. Olen pyrkinyt näkemään vaivaa, että minun ja miehen vanhemmat eivät juuri kohtaa, ja eivät he muutaman tapaamisen jälkeen ole hirveästi halunneetkaan olla tekemisissä, sen verran erilaisia ovat :)
Miksi pitää kertoa olevansa iloinen tai ärtynyt, jos se syy ei kosketa läsnäolevia? Ihan idioottia keskustella sellaisen kanssa, joka hokee, että on ärtynyt, kun telkkarista tulee huonoa ohjelmaa - haloo" vaihda kanavaa! Tai kun joku haluaa ruotia uudestaan ja uudestaan, miltä tuntui, kun joku sanoi jotain jne.
Mieluummin jokainen omaan huoneeseen kahvin kanssa kuin mukasivistynyttä keskustelua siitä, miltä auringonlasku varpaissa tuntui.
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 13:33"]
En kestä miehen perhettä! Eivät he ole minulle ilkeitä, mutta en kuitenkaan tajua heitä pätkääkään, eivätkä he liioin minua. Heidän perheensä tavat ja keskustelukulttuuri ym. poikkeavat minun lapsuudenperheestäni kuin yö ja päivä. Minua ahdistaa mm. muka-humoristinen piikittelevä ja vähättelevä asenne ja se, ettei voida ylipäätään keskustella luontevasti toisten kanssa. Istutaan vain ruokapöydässäkin ryystämässä, muttei voida kahta sanaa enempää sanoa kerralla. Edes kiitosta ei sanota ruuanlaittajalle.
Kukaan ei koskaan mainitse olevansa väsynyt, iloinen, ärtynyt tms. vaan aina puhutaan vaan jostain pintapuolisesta, tyyliin kesän mustikkasadosta. Tärkeämpää on nousta aamuviideltä kitkemään rikkaruohoja, kuin puhua jostain yhdessä, nauraa tai ihmetellä jotain vaikka. Ihan kuin kaikki henkinen sisältö puuttuisi, ainakaan minä en saa sitä yhteyttä, ja miehen kotona kyläillessä meinaan tukehtua.
En tiedä liittyykö tämä aiheeseen, mutta miehen perheen kodin sisustus on aivan järkyttävää sekamelskaa, tai sisustusta ei oikeastaan ole. Huoneet ovat täynnä ihmeellistä turhaa krääsää, jotka itse olisin jo aikaa sitten heivannut huitsinnevadaan. Omassa kodissani on tavallinen mutta siisti sisustus, eikä joka nurkka ei ole vuorattu posliinijoutsenilla, ristipistotauluilla ja iänikuisilla räsymatoilla... Ahdistavaa.
Onko minussa jotain vialla, vai miksi en totu? Ihan kuin olisimme eri planeetalta, joskus se tunne on miehenkin kanssa, mutta vahvistuu aina miehen koko perheen seurassa ollessa. Tämä vaikuttaa tulevaisuuden haaveisiinkin. Ajattelenko liikaa? :(
[/quote]
Kirjoittelit kuin minunkokemuksiani :) Ihmettelen kanssa tuota hengen kulttuuria, jota ei ole siunaantunut tuolle perheelle. Ymmärrän siksi miestäni paljon paremmin anoppilassa käyntien jälkeen ;) Ja onneksi ei tarvitse asua heillä, meillä on koti sitten ihan toisenlainen ja meillä puhutaan. Ei vedetä keinotekoista roolia. Anopilla on aina kaikki hyvin, mitään ongelmia ei koskaan ole ja puhe on alvariinsa hyvin pintapuolista ja samat jutut toistuu kerrasta toiseen.
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 13:43"]
Miksi pitää kertoa olevansa iloinen tai ärtynyt, jos se syy ei kosketa läsnäolevia? Ihan idioottia keskustella sellaisen kanssa, joka hokee, että on ärtynyt, kun telkkarista tulee huonoa ohjelmaa - haloo" vaihda kanavaa! Tai kun joku haluaa ruotia uudestaan ja uudestaan, miltä tuntui, kun joku sanoi jotain jne.
Mieluummin jokainen omaan huoneeseen kahvin kanssa kuin mukasivistynyttä keskustelua siitä, miltä auringonlasku varpaissa tuntui.
[/quote]
Muotoilin tuon vähän huonosti, en tarkoittanut että tarvitsee välttämättä kirjaimellisesti kertoa kuinka "nyt ärsyttää". Omassa lapsuudenkodissani on kuitenkin vapaasti ilmaistu ja näytetty eri tunteita, iloa ja surua. Usein näistä seuraa sitten jutteluakin, mikä oli hauskaa tänään jne. Väsynytkin saa olla ja nukkua viikonloppuna vaikka puoleenpäivään ilman että siitä kukaan vinoilee tai moittii.
Ilmeetön ja eleetön kanssakäyminen toisten ihmisten kanssa on kamalaa, en saa mitään irti enkä myöskään pysty olemaan luontevasti oma itseni, jos vastapuoli on harvasanainen ja hyvä jos katsoo silmiin. Totta kai toiset ovat käytännönläheisempiä ihmisiä, joille jutteleminen ei ole se pääpointti. Jossakin menee silti jo epäkohteliaisuuden tai moukkamaisuuden raja...
Mies ei ole ihan samaa maata kuin vanhempansa, mutta melkein. Kotoahan monet asiat opitaan.
-ap
He ajattelevat varmaan samoin sinusta.
Antaa kaikkien olla sellaisia kuin on. Koin samanlaista ongelmaa aikanaan, mutta pääsin asiasta yli. Ei kaikkien tarvitse olla kuten minä tai perheeni.
Antaa kaikkien olla sellaisia kuin on. Koin samanlaista ongelmaa aikanaan, mutta pääsin asiasta yli. Ei kaikkien tarvitse olla kuten minä tai perheeni.
Tuttua! Joku puolivälimaasto täytyy yrittää löytää ja yrittää ymmärtää, muuten käy kovin raskaaksi. Vuosien varrella olen huomannut kuitenkin positiivisiakin puolia tässä erilaisessa kulttuurissa, vaikka tietyt asiat yhä ärsyttää. Miehen puolella puuhataan ja tehdään enemmän, ollaan aikaansaavia, autetaan naapureita yms. Lapsia myös nämä sukulaiset ovat kovia hoitamaan. Nykyään ei enää ehtisi kovin edes keskustella eikä pöytäkattauksia suunnitella, kun on monta pientä lasta.. Jatkossa haluan kyllä myös panostaa entistä enemmän siihen, että lapset oppisivat mm. pöydässä keskustelua, yhdessä syömistä yms. Jos muut asiat on teillä aika hyvin, ei tämä varmaan maailmaa kaada?
Joo ja se jonkun mainitsema ruudun tuijotuskin vielä! Aina huutaa telkkari ja sitä tapitetaan! Ja kun mieheni veljen ja siskon lapset on kylässä, he pelaa vaan tietokoneella. Pöyristyttävää! Omassa suvussani ei onnistuisi, lapset vaaditaan mukaan kahvipöytään ja heidän pitää osata vastata muutakin kuin "öööö" jos kysellään miten koulussa menee ja saitko kesätöitä.
nro 2
Ehkä ajattelevatkin minusta samoin, että olen aika erilainen, eikä minun kanssani voi oikein jutella mitään. Ei kaikkien tarvitse olla samanlaisia, mutta hämmästelen silti...olisin toivonut luontevampaa ja jotenkin rikkaampaa suhdetta miehenkin perheeseen, mutta ei siitä tule mitään.
-ap
Minkä ikäinen olet ja minkä ikäinen miehesi? Suuri ikäerokin voi vähän selittää
Voi kun omatkin sukulaiseni olisivat joskus vaan hiljaa ja kyselemättä ja keskustelematta. Voi sitä paskanjauhamisen määrää!
Tuota en voi ymmärtää miksi joidenkin erilainen sisustusmaku ärsyttää. Mitä väliä jos on kuitenkin suht puhdasta? Ennen oli tapana sisustaa juuri koriste-esinein, kaikki mahdolliset matkamuistot, posliinieläimet yms. pidettiin esillä. Monet iäkkäämmät haluavat pitää sisustuksena edelleen sellaisena. Miksi edes pitäisi välittää jostain sisustustrendeistä jos ei sellaiset pätkääkään kiinnosta?
Ärsyynnyin koska meillä mummolat on juuri tuollaisia ja mun mielestä ihan ihania sellaisenaan, vaikka en itse samalla tapaa kerää tavaroita.
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 14:06"]
Tuttua! Joku puolivälimaasto täytyy yrittää löytää ja yrittää ymmärtää, muuten käy kovin raskaaksi. Vuosien varrella olen huomannut kuitenkin positiivisiakin puolia tässä erilaisessa kulttuurissa, vaikka tietyt asiat yhä ärsyttää. Miehen puolella puuhataan ja tehdään enemmän, ollaan aikaansaavia, autetaan naapureita yms. Lapsia myös nämä sukulaiset ovat kovia hoitamaan. Nykyään ei enää ehtisi kovin edes keskustella eikä pöytäkattauksia suunnitella, kun on monta pientä lasta.. Jatkossa haluan kyllä myös panostaa entistä enemmän siihen, että lapset oppisivat mm. pöydässä keskustelua, yhdessä syömistä yms. Jos muut asiat on teillä aika hyvin, ei tämä varmaan maailmaa kaada?
[/quote]
Tuo oli hyvin sanottu, että välimaasto pitäisi löytää ja yrittää ymmärtää. Muuten käy liian raskaaksi, se on ihan totta.
Siis minusta olisi normaalia tulla kutsuttaessa yhtä aikaa ruoka- tai kahvipöytään, jutella ja kiittää, eikä niin että valutaan paikalle kun huvittaa ja kysellä että "onko haarukkaa?" tai "eikö oo maitoa?". Aikuiset ihmiset motkottaa ja tekee ihan arkisia asioita vaikeiksi itselleen. Juhliin valmistautuminen tämän perheen kanssa on ihan hvettiä, kukaan ei tunnu pitävän juhlista, kun niihin on pakko pukeutua siististi ja osata käyttäytyä kohteliaasti seurassa. Mulle siististi pukeutuminen ja iloinen ja odottava mieli juhlien alla on se normaali olotila, ei mitään erityistä.. Esimerkkinä mainiten siis nämä ruokapöytä- ja juhlakäyttäytymiset.
Jos saataisiin lapsia, olisi hirveää kun pitäisi sitten opettaa tekemään ihan päinvastoin kuin mummolassa.. ei kai tuommoista jaksaisikaan?!
-ap
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 14:19"]
Tuota en voi ymmärtää miksi joidenkin erilainen sisustusmaku ärsyttää. Mitä väliä jos on kuitenkin suht puhdasta? Ennen oli tapana sisustaa juuri koriste-esinein, kaikki mahdolliset matkamuistot, posliinieläimet yms. pidettiin esillä. Monet iäkkäämmät haluavat pitää sisustuksena edelleen sellaisena. Miksi edes pitäisi välittää jostain sisustustrendeistä jos ei sellaiset pätkääkään kiinnosta?
Ärsyynnyin koska meillä mummolat on juuri tuollaisia ja mun mielestä ihan ihania sellaisenaan, vaikka en itse samalla tapaa kerää tavaroita.
[/quote]
Eihän sisustuksella pitäisikään olla mitään väliä, jokainen saa tehdä kodistaan sellaisen kuin haluaa. Minun kauneudentajuni eroaa aika paljon jostain ristipistoista ja koiravalokuvista.. enkä edes ole mikään trendipelle, vaan tykkään hillitystä kodista, jossa värit eivät hirveästi riitele, eikä pientä huonetta ole ahdettu täyteen tavaraa..
Miksi olet tekemisissä heidän kanssaan, jos et heidän seurastaan nauti? Täysin itse aiheutettu ongelma.
Olisiko teistä normaalia, että aikuinen perheenjäsen menee nukkumaan keskellä päivää kesken kotona järjestettävien juhlien? Ilman mitään selitystä, ja tälle vain ihmetellen naureskellaan.. Omassa kodissani kenellekään ei tulisi edes mieleen, että kesken juhlien mennään nukkumaan tms. älytöntä.
Olen tekemisissä muutaman kuukauden välein muutaman päivän kerrallaan, eli en paljon.
-ap (viesti 18 myös minun)
Kuulostatte kyllä aika pönöttäjiltä ja tönköiltä. Jos mennään anoppilaan tai siis isovanhemmille kylään, niin kyllä siellä minusta saa olla rennosti ja mukavaa kun ei tarvitse esittää mitään roolia. Osa saa juoda kahvinsa olkkarissa, toiset jää keittiön pöytään. Mummoilla ja isovanhemmilla on usein oikeus ruokkia koiria pöydistä =), hemmottelevat niin elukat kuin lapsenlapsetkin. Ja ihmeellistä toisten sisustusten haukkumista. Mitä se ketään kaivelee, jos jollain on eri näköistä.
Voi että, en olekaan yksin! Olen nk. hyvästä perheestä ja minulle on opetettu peruskäytöstavat jo lapsena. Hämmennys olikin melkoinen nykyisessä anoppilassa kun he eivät katso silmiin, kättele, esittäydy, ole välttämättä edes samassa huoneessa (!!!) kun käymme siellä kahvilla. Ja kahvi tarkoittaa sitä että jokainen juo sen kuka missäkin eikä istuta edes yhdessä pöydässä! Kukaan ei kysele kuulumisia yms. Anoppi syöttää ruokapöydästä koiria. Ekoilla kerroilla luulin että he käyttäytyy tahallaan huonosti kun eivät tykkää musta. Ilmeisesti he kuitenkin ovat sellaisia aina. Olen (melko tuloksetta) yrittänyt opettaa käytöstapoja miehelleni. Ja kämppä on siellä kuin pommin jäljiltä myöskin! Koirat juoksee ja räkyttää ympäriinsä, huh.