Lue keskustelun säännöt.
Miehen perhe on kuin toiselta planeetalta
08.07.2014 |
En kestä miehen perhettä! Eivät he ole minulle ilkeitä, mutta en kuitenkaan tajua heitä pätkääkään, eivätkä he liioin minua. Heidän perheensä tavat ja keskustelukulttuuri ym. poikkeavat minun lapsuudenperheestäni kuin yö ja päivä. Minua ahdistaa mm. muka-humoristinen piikittelevä ja vähättelevä asenne ja se, ettei voida ylipäätään keskustella luontevasti toisten kanssa. Istutaan vain ruokapöydässäkin ryystämässä, muttei voida kahta sanaa enempää sanoa kerralla. Edes kiitosta ei sanota ruuanlaittajalle.
Kukaan ei koskaan mainitse olevansa väsynyt, iloinen, ärtynyt tms. vaan aina puhutaan vaan jostain pintapuolisesta, tyyliin kesän mustikkasadosta. Tärkeämpää on nousta aamuviideltä kitkemään rikkaruohoja, kuin puhua jostain yhdessä, nauraa tai ihmetellä jotain vaikka. Ihan kuin kaikki henkinen sisältö puuttuisi, ainakaan minä en saa sitä yhteyttä, ja miehen kotona kyläillessä meinaan tukehtua.
En tiedä liittyykö tämä aiheeseen, mutta miehen perheen kodin sisustus on aivan järkyttävää sekamelskaa, tai sisustusta ei oikeastaan ole. Huoneet ovat täynnä ihmeellistä turhaa krääsää, jotka itse olisin jo aikaa sitten heivannut huitsinnevadaan. Omassa kodissani on tavallinen mutta siisti sisustus, eikä joka nurkka ei ole vuorattu posliinijoutsenilla, ristipistotauluilla ja iänikuisilla räsymatoilla... Ahdistavaa.
Onko minussa jotain vialla, vai miksi en totu? Ihan kuin olisimme eri planeetalta, joskus se tunne on miehenkin kanssa, mutta vahvistuu aina miehen koko perheen seurassa ollessa. Tämä vaikuttaa tulevaisuuden haaveisiinkin. Ajattelenko liikaa? :(
Kommentit (93)
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 14:38"]
Olen tekemisissä muutaman kuukauden välein muutaman päivän kerrallaan, eli en paljon.
[/quote]
Siinäkin tuntuu olevan sinulle liikaa, kun se kerran aiheuttaa huolta tai ahdistusta. Lopeta kyläilyt, jos et niistä kerran mitään saa. -19
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei, meillä voi vaari lähteä kesken tylsien kahvikekkerien päiväunille yläkertaan. Tosin silloin on paikalla vain sukulaisia, jotka todella naurahtelevat asialle. Minusta on hauskaa, kun tulee jotain yllättävääkin. Tykkään siitä, että oikein kaivellaankin asioita. Puhutaan jostain oudoista tai vanhoista jutuista, kysellään ja kerrotaan mielipiteitä. Kaikkien pitäisi rentoutua, ja saada olla sellaisia kuin ovat. On tylsää kyllä vain muodon vuoksi jäykkinä pönöttää kahvilla! Ja telkkari pitäisi kyllä sulkea, kun tulee vieraita, se on totta!
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 14:41"]
Tosi mielenkiintoinen aihe! Olen kärsinyt ikuisuuden samasta ongelmasta. Perheet tuntuvat olevan aivan erilaisia, jopa niin paljon, että osasin ostaa anopille lahjan, kun otin sellaisen, josta en itse yhtään tykännyt.
Mieheni perhe arvostaa käytännöllisyyttä ja mikään kaunis ei ole mitään tavoittelemisen arvoista. Taide on höpöhöpöä. Kaikki harrastukset ovat höpöhöpöä, varsinkin musiikki! Asioista puhutaan, mutta vain ulkokohtaisesti. Urheilutuloksia, säätä, toisten sanomisia ja tekemisiä, vanhoja sata kertaa toistettuja sattumuksia. Omista tuntemuksista kukaan ei puhu koskaan mitään, ja mitään kiusallisia aiheita ei saa tuoda esille. Kaikkien pitää olla aina iloisia. Jos lapsi itkee, keksitään aina jotain, jolla saadaan huijattua itku loppuun. Ruokaa tehdään milloin sattuu, kattauksella tai pöytätavoilla ei ole mitään merkitystä. Haetaan grillistä ja valutaan kuka minnekin. Ruoasta ei saa puhua, sehän on vaan ruokaa, ja aina "ihan hyvää". Jälkkäri menee samalta lautaselta, "samaan mahaan", nääs.
Omassa perheessäni ollaan taas aina pöydän ääressä. Ruoka on aina puhumisen kohteena, mitä on ja miten laitettu, miten onnistunut. Odotetaan, että osataan pöytätavat. Mutta ruokailijat ovat kuka milläkin tuulella, ja se kyllä näkyy. Olen tullut siihen tulokseen, että perheenjäseneni ovat kuka milläkin tavalla aspergereja. Ärrymme helposti, ja silmiin tuijotteleminen ei ole luontevaa. Kukaan ei halua pitää mitään "pintaa", tyhjää puhumista.
Kauan podin tätä ristiriitaa ja pidin aina oman perheen puolta. Olin siihen tottunut. Nyt huomaan, että lapsillekin tekee ihan hyvää huomata, että meitä on moneksi. Sitä vartenhan me varmaan matkaillaankin! Eli anoppilassa ei tarvitse osata pöytätapoja, mutta puheen on oltava pinnallista ja iloista. Toisessa mummolassa istutaan pöytään, kun se on katettu ja ollaan sitten, mitä ollaan. Kummassakin puolensa, tulet vielä sen huomaamaan, kun et anna periksi!
[/quote]
Ihan kuin puhuttaisiin samasta perheestä! Varsinkin tuo, että puhutaan samoja vanhoja sattumuksia uudestaan ja uudestaan, mutta kukaan ei vahingossakaan puhu mitään, mitä vaikka itselle kuuluu tänään tms.
Yllättäen kukaan ei myöskään toivota hyvää yötä tai huomenta, ei kehu ruokaa vaan moittii sitä (koska vitsin varjollahan niin voi tehdä, huoh...), kiroillaan..
Olen pinnistellyt ja pohtinut, että ehkä eroilla on tarkoituksensa ja että erilaisuuden huomaaminen ja hyväksyminen tekee hyvää. Sisustuksesta mainitsin, koska mielestäni se heijastaa perhettä muutenkin; sekavaa, epäsymmetristä, outoa. En edelleenkään ole mikään trendipelle, enkä haluaisi arvostella toisten kotia, mutta tämä sisustus on ehkä sekavin ja räikein jonka olen koskaan nähnyt.. se vain pahentaa oloani ja tunteitani.
-ap
Onkin hyvä idea keskustelunavaukseksi anopin kanssa: "meillä on tuo kauneudentaju ihan erilainen"... ja annat katseen kiertää anopin ristipistotöitä ja koiravalokuvia. Takaan, että keskustelua syntyy!
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 15:07"]
Onkin hyvä idea keskustelunavaukseksi anopin kanssa: "meillä on tuo kauneudentaju ihan erilainen"... ja annat katseen kiertää anopin ristipistotöitä ja koiravalokuvia. Takaan, että keskustelua syntyy!
[/quote]
En varmasti tällaista anna ymmärtää pienellä katseellakaan, en halua loukata. Oma käsitykseni on visusti piilossa.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kylläpä on niin helpottavaa kuulla, etten ole ainoa! Tuolla sisustusmaulla ei mielestäni ole yhtään mitään väliä, mutta kaikki tuo muu tympeä, tyly, puhumaton, sarkastinen ja ilmeetön käytös - en tykkää. Olen oppinut hyväksymään ja annan olla, koitan kiinnittää huomiota hyviin asioihin ja tyydyn siihen, että olemme yksinkertaisesti eri planeetoilta. Miehen, lasten ja koko perheen vuoksi puren hammasta ja hymyilen, olen oma itseni mutta sinnittelen jotten odota saavani vastakaikua omalle käytökselleni. Kyllä yhteiselo voi hyvinkin onnistua, ethän sentään ole naimisissa miehesi perheen kanssa (vaikka itsestäni siltä välillä tuntuukin, kun asuvat niin lähellä). ;) Meillä on miehen kanssa ollut aika paljon haasteita ihan siitä syystä, että mä en aina sulata miehen perheen tapoja, esim eivät ennen kunnioittaneet ollenkaan meiän perheen yksityisyyttä, vaan talloivat meidät omassa kodissamme ja olivat ja tulivat aivan oman päänsä mukaan milloin tahansa. Onneksi mies on vuosien myötä oppinut ymmärtämään mun näkemyksiä, ja ollaan kuitenkin nykysin samassa linjassa. Rajan vetämistä ja loputtomia keskusteluja se on vaatinut, mutta nyt on paljon parempi olla kun ollaan samassa veneessä miehen kanssa! :) Tsemppiä vielä!
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 13:58"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 13:43"]
Miksi pitää kertoa olevansa iloinen tai ärtynyt, jos se syy ei kosketa läsnäolevia? Ihan idioottia keskustella sellaisen kanssa, joka hokee, että on ärtynyt, kun telkkarista tulee huonoa ohjelmaa - haloo" vaihda kanavaa! Tai kun joku haluaa ruotia uudestaan ja uudestaan, miltä tuntui, kun joku sanoi jotain jne.
Mieluummin jokainen omaan huoneeseen kahvin kanssa kuin mukasivistynyttä keskustelua siitä, miltä auringonlasku varpaissa tuntui.
[/quote]
Muotoilin tuon vähän huonosti, en tarkoittanut että tarvitsee välttämättä kirjaimellisesti kertoa kuinka "nyt ärsyttää". Omassa lapsuudenkodissani on kuitenkin vapaasti ilmaistu ja näytetty eri tunteita, iloa ja surua. Usein näistä seuraa sitten jutteluakin, mikä oli hauskaa tänään jne. Väsynytkin saa olla ja nukkua viikonloppuna vaikka puoleenpäivään ilman että siitä kukaan vinoilee tai moittii.
Ilmeetön ja eleetön kanssakäyminen toisten ihmisten kanssa on kamalaa, en saa mitään irti enkä myöskään pysty olemaan luontevasti oma itseni, jos vastapuoli on harvasanainen ja hyvä jos katsoo silmiin. Totta kai toiset ovat käytännönläheisempiä ihmisiä, joille jutteleminen ei ole se pääpointti. Jossakin menee silti jo epäkohteliaisuuden tai moukkamaisuuden raja...
Mies ei ole ihan samaa maata kuin vanhempansa, mutta melkein. Kotoahan monet asiat opitaan.
-ap
[/quote]
Minusta on äärettömän moukkamaista vieraisilla nukkua puoleenpäivään. Se on sama asia kuin sanosi anopille, että haista sinä ämmä paska, minähän en sun ruoka-aikojesi tai aikataulujesi mukaan elä.
Ja jos sinun lapsuudenkodissasi näytettiin tunteita vapaasti, niin enää et siellä ole vaan ymmärrät olevasi miehesi suvun piirissä vieras. Eikä vieraille ryhdytä tunteita purkamaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oudon paljon vaivaa teillä on puolison sukulaisista. Itse en heitä tapaa välttämättä edes joka vuosi. Aikani on liian arvokasta tuhlattavaksi ihmisiin, joiden kanssa ei löydä yhteistä säveltä. Mies osaa kyllä itsekin hoitaa sukulaisiinsa se yhteydenpidon, minkä kokee tarpeelliseksi.
Hmm.. Eiköhän Ap vain tuolla tunteista puhumisella tarkoittanut yhtä asiaa, missä kulttuurit eriävät. Itse en kaipaa mitään syvällistä avautumista, mutta olisi se joskus kuitenkin kiva saada jonkinlaista viitettä siitä, ettei ole ihan tyhjää täynnä sisältä. Esim lasten kanssa olen huomannut tämän: jos mummolta kysytään mitään käytännön asiaan liittymätöntä kuten vaikka "Mitä on uskonto?" tai "Miksi on viikonloppuja?", vastaa mummo: "Älä kysy noin vaikeita.", eikä ollenkaan lähde asiaa selvittämään lapsen kanssa, ei kommentoi mitään muuta tällaisiin kysymyksiin. Tietokoneen käytöstä kyllä jaksaa paasata iäisyyden (ei ehkä tärtte erikseen mainita, että itse taas en ole lainkaan kiinostunut tietotekniikasta, mutta kohteliaisuudesta esitän välttämättömän määrän kiinnostunutta). Mielenkiinnonkohteet ei yksinkertaisesti kohtaa, eikä vain jaksa nähdä pienintäkään vaivaa pohtia mitään asiaa yhtään sen syvemmin kuin käytännön tasolla.
t. En muista mikä nro olin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 18:58"]
Oudon paljon vaivaa teillä on puolison sukulaisista. Itse en heitä tapaa välttämättä edes joka vuosi. Aikani on liian arvokasta tuhlattavaksi ihmisiin, joiden kanssa ei löydä yhteistä säveltä. Mies osaa kyllä itsekin hoitaa sukulaisiinsa se yhteydenpidon, minkä kokee tarpeelliseksi.
[/quote]
Joillakuilla ne sukulaiset on hyvinkin lähellä, eikä Kerran vuodessa -linja onnistu. Eikä ole kuitenkaan halua rakentaa muuria miehen & lasten ja isovanhempien välille. Luovittava on..
No voi. Mulla on siitä hyvä tilanne että ei ole miehen sukulaisista valittamista. Tietenkin ne on "outoja", mutta en vaihtaisi niitä kenenkään kaverin miehen sukulaisiin. Koska ne on kuitenkin ihan ok.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taidat olla mieheni veljen puoliso...
Erilainen saa olla, mutta tylyys ja ääretön itsekkyys on syvältä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 19:05"]
Joillakuilla ne sukulaiset on hyvinkin lähellä, eikä Kerran vuodessa -linja onnistu.
[/quote]
No, puolison vanhemmat asuvat parinkymmenen minuutin junamatkan päässä ja sisarukset tunnin automatkan päässä. Eipä heitä siltikään ole mikään pakko tavata. Heillä on kaikilla oma elämänsä, meillä omamme. Nuo "on vain pakko pitää yhteyttä" -ajatukset ovat yleensä perusteettomia. Ei ole pakko, jos ei halua. Mitään haittaa ei minulle ole ollut siitä, etten itseäni noilla tapaamisilla kiusaa, päinvastoin.
Miten vahvat vaaleanpunaiset lasit teillä oikein on ollut silmillännen, kun olette alkaneet seurustella junttimiehenne kanssa. No joo, olihan se niin komea, eikö? Ettekö käyneet miehen kotona, että olisitte nähneet, millainen touhu siellä vallitsee. Jos teillä itsellänne oli järkeä yhtään päässä, ymmärsitte, ettette te voi miehen perhettä sivistää, hätinä vähän miestä. Mutta kun näitte, mistä mies on kotoisin, olisitte voineet vielä vetää omat johtopäätöksenne. Jos veditte ja kallistuitte miehen kannalle, niin nyt on turha tulla valittamaan. Itse olette valintanne tehneet.
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 14:38"]
Olisiko teistä normaalia, että aikuinen perheenjäsen menee nukkumaan keskellä päivää kesken kotona järjestettävien juhlien? Ilman mitään selitystä, ja tälle vain ihmetellen naureskellaan.. Omassa kodissani kenellekään ei tulisi edes mieleen, että kesken juhlien mennään nukkumaan tms. älytöntä.
Olen tekemisissä muutaman kuukauden välein muutaman päivän kerrallaan, eli en paljon.
-ap (viesti 18 myös minun)
[/quote]
Yhtä normaalia kuin yövieraan nukkua lounasaikaan asti.
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 19:12"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 19:05"]
Joillakuilla ne sukulaiset on hyvinkin lähellä, eikä Kerran vuodessa -linja onnistu.
[/quote]
No, puolison vanhemmat asuvat parinkymmenen minuutin junamatkan päässä ja sisarukset tunnin automatkan päässä. Eipä heitä siltikään ole mikään pakko tavata. Heillä on kaikilla oma elämänsä, meillä omamme. Nuo "on vain pakko pitää yhteyttä" -ajatukset ovat yleensä perusteettomia. Ei ole pakko, jos ei halua. Mitään haittaa ei minulle ole ollut siitä, etten itseäni noilla tapaamisilla kiusaa, päinvastoin.
[/quote]
Siinäpä se, kun me olemme osa heidän elämäänsä ja he ovat osa meidän elämäämme. Ei tietenkään tarvitse kylkikyljessä elää, mutta meidän tapauksessamme ei tulisi kuuloonkaan olla tapaamatta. Ehkäpä maalla tämä kulttuuri on erilaista (oletan, että asut kaupungissa, kun jonnekin pääsee junalla noin pikaisesti), nimittäin hyvin harvakseltaan tapahtuva yhteydenpito vaikuttaisi tosi tylyltä - mitä en halua yhteisen rauhan nimessä. :)
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 19:12"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 19:05"]
Joillakuilla ne sukulaiset on hyvinkin lähellä, eikä Kerran vuodessa -linja onnistu.
[/quote]
No, puolison vanhemmat asuvat parinkymmenen minuutin junamatkan päässä ja sisarukset tunnin automatkan päässä. Eipä heitä siltikään ole mikään pakko tavata. Heillä on kaikilla oma elämänsä, meillä omamme. Nuo "on vain pakko pitää yhteyttä" -ajatukset ovat yleensä perusteettomia. Ei ole pakko, jos ei halua. Mitään haittaa ei minulle ole ollut siitä, etten itseäni noilla tapaamisilla kiusaa, päinvastoin.
[/quote]
Ongelmana on usein se, että jos ei pidä yhteyttä, ei saa ilmaista lastenhoitoapua.
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 19:20"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 19:12"]
Siinäpä se, kun me olemme osa heidän elämäänsä ja he ovat osa meidän elämäämme. Ei tietenkään tarvitse kylkikyljessä elää, mutta meidän tapauksessamme ei tulisi kuuloonkaan olla tapaamatta. Ehkäpä maalla tämä kulttuuri on erilaista (oletan, että asut kaupungissa, kun jonnekin pääsee junalla noin pikaisesti), nimittäin hyvin harvakseltaan tapahtuva yhteydenpito vaikuttaisi tosi tylyltä - mitä en halua yhteisen rauhan nimessä. :)
[/quote]
Siitä vain sitten erottamaan sitten elämiä toisistaan. Ei ole ensimmäinen kerta, kun sukulaiset alkavat etääntyä toisistaan. Aloitat asettamalla rajoja tapaamisille ("Nyt ei sovi, mites ensi viikko?") ja alat rakentaa perheellenne omaa sisältöä ilman miehen sukulaisia. Turha kuvitella, että teidän olisi mikään pakko olla toistenne kanssa usein tekemisissä. Olen asunut maalla, ja kyllä sielläkin tarvittaessa osataan vetäytyä omiin oloihin.
Tosi mielenkiintoinen aihe! Olen kärsinyt ikuisuuden samasta ongelmasta. Perheet tuntuvat olevan aivan erilaisia, jopa niin paljon, että osasin ostaa anopille lahjan, kun otin sellaisen, josta en itse yhtään tykännyt.
Mieheni perhe arvostaa käytännöllisyyttä ja mikään kaunis ei ole mitään tavoittelemisen arvoista. Taide on höpöhöpöä. Kaikki harrastukset ovat höpöhöpöä, varsinkin musiikki! Asioista puhutaan, mutta vain ulkokohtaisesti. Urheilutuloksia, säätä, toisten sanomisia ja tekemisiä, vanhoja sata kertaa toistettuja sattumuksia. Omista tuntemuksista kukaan ei puhu koskaan mitään, ja mitään kiusallisia aiheita ei saa tuoda esille. Kaikkien pitää olla aina iloisia. Jos lapsi itkee, keksitään aina jotain, jolla saadaan huijattua itku loppuun. Ruokaa tehdään milloin sattuu, kattauksella tai pöytätavoilla ei ole mitään merkitystä. Haetaan grillistä ja valutaan kuka minnekin. Ruoasta ei saa puhua, sehän on vaan ruokaa, ja aina "ihan hyvää". Jälkkäri menee samalta lautaselta, "samaan mahaan", nääs.
Omassa perheessäni ollaan taas aina pöydän ääressä. Ruoka on aina puhumisen kohteena, mitä on ja miten laitettu, miten onnistunut. Odotetaan, että osataan pöytätavat. Mutta ruokailijat ovat kuka milläkin tuulella, ja se kyllä näkyy. Olen tullut siihen tulokseen, että perheenjäseneni ovat kuka milläkin tavalla aspergereja. Ärrymme helposti, ja silmiin tuijotteleminen ei ole luontevaa. Kukaan ei halua pitää mitään "pintaa", tyhjää puhumista.
Kauan podin tätä ristiriitaa ja pidin aina oman perheen puolta. Olin siihen tottunut. Nyt huomaan, että lapsillekin tekee ihan hyvää huomata, että meitä on moneksi. Sitä vartenhan me varmaan matkaillaankin! Eli anoppilassa ei tarvitse osata pöytätapoja, mutta puheen on oltava pinnallista ja iloista. Toisessa mummolassa istutaan pöytään, kun se on katettu ja ollaan sitten, mitä ollaan. Kummassakin puolensa, tulet vielä sen huomaamaan, kun et anna periksi!