Lue keskustelun säännöt.
Kun lasten hankkiminen kaduttaa
20.05.2014 |
http://www.iltalehti.fi/perhe/2014050218260145_pr.shtml
Minusta on vähän outoa, miten suuri tabu pettymys vanhemmuuteen ja lasten hankkimiseen on. Onhan se nyt selvä, että jos kahdeksan kymmenestä ihmisestä tekee tällaisen ison elämää muokkaavan päätöksen, joukkoon mahtuu myös väärin valinneita.
Olisi kaikkien etu, jos lopettaisimme puheen siitä, miten vanhemmuus on kaikkien mielestä ihaninta maailmassa ja vain mielisairas ihminen voi katua lasten hankkimista. Kun se ei vain pidä paikkaansa.
Myöskään ei pitäisi teeskennellä, että katumus on vain vaikeina hetkinä iskevä ohimenevä tunne. Tälläkin hetkellä moni isä ja äiti tietää varmasti sisimmässään, että tuli tehneeksi väärän valinnan.
Kommentit (101)
[quote author="Vierailija" time="20.05.2014 klo 09:06"]
[quote author="Vierailija" time="20.05.2014 klo 08:56"]
Ehkä jokaisen kannattaisi nuorena hoitaa muiden lapsia niin tulisi edes jonkinlainen käsitys lapsista ja lastenhoidosta.
[/quote]
Valitettavasti jotkut äidit kommentoisivat niitä negatiivisia kokemuksiakin: "Voi, mutta se on aivan erilaista, kun lapsi on oma."
[/quote]
No hei oikeasti, kyllä mä olen hoitanut 15-vuotiaana lapsia ja yhtä huutavaa vauvaa yhden päivän, ja mietin silloin miten kukaan voi IKINÄ pystyä elämään tuollaisten kanssa.
Se vaan on hieman eri asia 10 vuotta vanhempana ja omien lasten kanssa.
Mutta sitä ihmisten ehkä tosissana pitäisi miettiä, että MITÄ he odottavat lasten elmäänsä tuovan? Oikeasti? koska moni tuntuu haluavan vain VAUVAn, ei sitä koko elämänmittaista ( toivottavasti) suhdetta omaan lapseen, joka kyllä kasvaa myös aikuiseksi - ja millaiseksi aikuiseksi, se on tosi paljon itsestä kiinni.
yksi asia myös on nykyään selkeästi ihmisille hankalaa: lasten kasvatus. Kuvitellaan että lapsille kuuluu samat oikeudet kuin aikuiselle esim. itsemääräämisen suhteen, ja sitten ollaan ihan kusessa, kun lapsi on sekaisin kuin seinäkello, kun se ei vaan tiedä miten tässä maailmassa ollaan, eikä kukaan opasta, vaan ainoastaan "kunnioittaa yksilönvapauksia".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykyaikana kaikki naiset tietävät Suomessa etukäteen että raskauteen liittyy riskejä, kaikki ei ole välttämättä niin auvoista eikä lapsiperheen elämä kukkasilla tanssimista. Sekin tulee monesta tuutista esiin että isi ei ehkä jääkään leikkimään perhettä. Jo peruskoulussa lapset oppivat biologian tunnilla x ja y-kromosomit ja sen että lopputulos ei aina mahdu normeihin. Raskausaikana on vielä mahdollisuus aborttiin. Silti tämän jälkeen joku kehtaa vielä sanoa että katuu. Se katuminen ei siitä yhtään sen kivemmaksi asiaksi muutu vaikka lapsi olisi sitten erityislapsi. Nykyajan Suomessa (viimeiset 30vuotta) naisilla on ollut kaikki mahdollinen tietous estääkseen epätoivottu raskaus ja tietääkseen että aina on RISKI ettei kaikki toimi niinkuin saduissa. OVER.
[quote author="Vierailija" time="20.05.2014 klo 09:33"]
[quote author="Vierailija" time="20.05.2014 klo 09:28"]
Niin, kysehän ei toki voi olla siitä, että vauvojen ja taaperoiden kanssa elämä on aika erilaista kuin koululaisten kanssa.
[/quote]
Miksi jankkaat? Kokemuksellasi ei ole mitään tekemistä tämän ketjun aiheen kanssa.
[/quote]
Mitä ihmeen jankkaamista tuo oli? Tuossahan vain vastattiin siihen, ettei kyse välttämättä ole mistään sopeutumisesta väärään valintaan, vaan yksinkertaisesti siitä, että vauva- ja taaperoaika on joillekin todella rankkaa aikaa.
Ja minusta tämä kuuluu aivan ehdottomasti juuri tämän ketjun aiheeseen! Onko se veloille liian rankkaa myöntää, ettei kaikki, jotka jossain vaiheessa katuvat lasten hankkimista, kadu sitä ikuisesti, vaan se voi (huom voi!) muuttua myös iloksi?
Itse en ole koskaan (sitä ohitsekiitävää hetkeä lukuunottamatta, kun aamuyöstä nouset neljännen kerran ylös vaihtamaan lakanat oksennustautiselle lapselle) katunut lasteni saamista, pelkäsin ennen lapsia, että näin voisi käydä, koska en todellakaan pidä muiden lapsista. Mutta ainakin omalla kohdallani on pitänyt täysin paikkansa se, että oma on aina oma.
[quote author="Vierailija" time="20.05.2014 klo 11:40"]
Ei, en voi ymmärtää kuinka joku voi katua... luoja tehnyt väärän valinnan kelle lapsia suonut >:(
[/quote]
Luulin, että se teidän jumalanne oli kaikkitietäväinen? Vai olisiko kyse vain siitä, ettei jumalia ole, vaan kaikki on sattumasta kiinni? Myös se, kuka saa lapsia ja kuka ei.
[quote author="Vierailija" time="20.05.2014 klo 16:39"]
Onko se veloille liian rankkaa myöntää, ettei kaikki, jotka jossain vaiheessa katuvat lasten hankkimista, kadu sitä ikuisesti, vaan se voi (huom voi!) muuttua myös iloksi?
[/quote]
Tässä ketjussa oli puhe lasten hankkimisen katumisesta, ei mistään hetken harmituksista. Turha yrittää mitätöidä katuvien vanhempien kokemuksia tuollaisilla heitoilla.
Tuo velajankutus alkaa olla jo aika väsynyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.05.2014 klo 16:42"]
[quote author="Vierailija" time="20.05.2014 klo 16:39"]
Onko se veloille liian rankkaa myöntää, ettei kaikki, jotka jossain vaiheessa katuvat lasten hankkimista, kadu sitä ikuisesti, vaan se voi (huom voi!) muuttua myös iloksi?
[/quote]
Tässä ketjussa oli puhe lasten hankkimisen katumisesta, ei mistään hetken harmituksista. Turha yrittää mitätöidä katuvien vanhempien kokemuksia tuollaisilla heitoilla.
Tuo velajankutus alkaa olla jo aika väsynyttä.
[/quote]
Ei tässä mitään olla mitätöimässä. Aivan varmasti voi katua lasten hankkimista, en epäile ollenkaan. Enkä koe, että ihminen joka sitä katuu, on millään tavalla viallinen. Mielestäni on kuitenkin tärkeä tiedostaa myös se, että ettei se katumus välttämättä kestä koko elämää, eikä kyseessä tarvitse olla mikään sopeutuminen. Hetken harmitus ja vuosi kestävä katuminen ovat mielestäni eri asioita... Sinä voisit lakata mitätöimästä lapsiaan katuvien vanhempien tunteita.
Ja kyllä aivan varmasti kuuluu juuri tähän ketjuun myös ne tunteet, että on alkuun katunut lasten hankkimista ja todennut sitten, että vanhempien lasten kanssa se ei kaduta enää. Jotkut eivät koskaan kadu lapsiaan, jotkut katuvat pitkäänkin, jotkut katuvat aina. Näistä asioista pitäisi saada puhua ilman kamalia syyllisyydentunteita, ei tietenkään niin, että lapset kuulevat. Ja syyllistys tulisi lopettaa viimeistään nyt.
[quote author="Vierailija" time="20.05.2014 klo 11:20"]Minulla on 4 kk ikäinen lapsi, enkä vieläkään tunne rakkauden tunnetta lasta kohtaan. Miten olisin voinut tämän ennustaa? Minulla ei ole tunne-elämän puolella ollut koskaan mitään ongelmia. Rakastan mietäni, vanhempiani, sisaruksiani. Minulla ei ole mt-omgelmiakaan taustalla. Kun plussasin, en tuntenut mitään erityistä. Ajattelin, että tunteet kehittyvät raskauden myötä. Kun synnytin, en tuntenut vastasyntynyttä kohtaan mitään erityistä. Kuten sanottu, en tunne edelleenkään.
Miten olisin voinut tietää tämän etukäteen? En usko olevani mitenkään huono ihminen, vaikka aivoni toimivatkin näin. Lasta hoidan siinä missä muutkin.
[/quote]
Sinulla voi olla raskauden jälkeinen masennus. Minulla se oireili noin. Ja arvatkaa vaan syytänkö itseäni lapsen vuorovaikutusongelmista. Toisaalta mistä olisin saanut apua, kun neuvolakaan ei ottanut vakavasti väsymyspuheitani. Silloin ei tästä asiasta juuri puhuttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.05.2014 klo 09:32"]
Vaikka hetkellisesti joskus katuisikin että lapset on tullut tehneeksi, niin sitä ei koskaan, missään olosuhteissa saa näyttää tai ilmaista lapselle. Aikuinen on vastuussa lapsesta, halusi tai ei.
[/quote]
Minä olen aina tiennyt, että olen vahinkolapsi. Siihen aikaan keskeytys ei ollut vaihtoehto, vaan mentiin kirkkoon. Minä sitten katkaisin opintohaaveet ja urasuunnitelmat molemmilta. Minun takiani kitkuteltiin vuokra-asunnoissa, hanttihommissa ja vähissä varoissa. En muista miten ja milloin asia minulle ensimmäisen kerran kerrottiin, mutta olin siitä tietoinen ainakin koulun alkaessa.
En ole sitten hankkinut omia lapsia. Tässä ketjussa on moneen kertaan todistettu, miten omia lapsiaan ei voi olla rakastamatta. Se ei pidä paikkaansa.
Minua jotenkin lohduttaa tämä keskustelu, kun monta kertaa olen miettinyt, olenko tarpeeksi hyvä äiti. En jaksa aina touhuta lasten kanssa. Väsynyt olen siihenkin, että aina joku on perheessä kipeänä ja yhdellä krooninenkin sairaus. Työuraanhan se on tietysti vaikuttanut, kun on paljon ollut poissaoloja. Mutta että katuisin lasten hankkimista? Ei ole käynyt mielessä. Niin paljon se on kuitenkin elämää rikastuttanut hyvässä ja pahassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.05.2014 klo 10:12"]
Ihmiselle on tullut valinnan mahdollisuus ns. liian suureen asiaan, jossa se ei koskaan pysty tekemään 100% hyvää valintaa, valita oikea mies isäksi, oikea aika saada lapset, oikeanlainen äitiys jne... ja sitten seotaan omiin tunteisiin ja siihen, että ne herrantertut on oma valinta, oma egotrippi, joka pitää elää täysillä ja hoitaa kaikkein parhaimmin... raskasta, kaduttaa, ääh, mut en mä saa katua, se on väärin, koska minähän nämä lapset valitsin. Vitut. Ei meistä kukaan niitä valinnut erityisesti, eikä valinnut niiden isää, eikä juuri tätä elämää...
[/quote]
Tässä muuten ihan hyvässä tekstissä jäi mietityttämään onko ihminen=nainen ?
[quote author="Vierailija" time="20.05.2014 klo 12:51"]
Minä kadun yhtä lapsistani ja kirjoitan sen aina näihin ketjuihin, koska aihe on tosiaan tabu. Lapseni on ns. erityistarpeinen ja jos olisin saanut sen tietää, olisin tehnyt abortin.
Aina sanotaan, ettei pidä asennoitua niin että lapsi on varmasti terve ja on vaan pärjättävä, valmistauduttava jne. mutta ei kukaan tai mikään olisi voinut minua valmistaa siihen, millaista tulee elämästä tämän lapsen kanssa. Ikävä kyllä hänen syndroomansa on Suomessa melko huonosti tunnettu, ja minutkin leimattiin paskaäidiksi ja turvattomaksi vanhemmaksi, epäiltiin vaikka mistä jne. kunnes lapsi sai oikean diagnoosin ja vahvistuksen syndroomalle neurologin toimesta. Kukaan ei pyytänyt anteeksi; samat tahot jotka lupasivat aiemmin auttaa, olivat täysin hyödyttömiä ja myöhemmin syyllistivät minua kun en ollut hoitanut asioita kuntoon. Ihmeisiin en minäkään pysty...
Etenkin äitien syyllistäminen näissä sairauksissa ym. tiloissa on Suomessa varsinainen tabu; meidän oletetaan jäävän pois töistä (jäin), päivystävän puhelimen kanssa josko lapsi pitää hakea pois hoidosta tai koulusta kun koulutetut ammattilaiset eivät hänen kanssaan pärjää (päivystin, hain) ja ramppaavan palavereissa hoitotahon mielivallan mukaan keskellä päivää (ramppasin) jopa viikottain ja kuuntelevan syyllistämistä (kuuntelin, kunnes sairastuin itse). Netissä on suljettuja vertaistukiryhmiä, joissa äidit purkavat sydäntään ja kokevat vanhemmuutensa näitä lapsia kohtaan lähinnä velvollisuudeksi, pahimmillaan "elinkautiseksi". Omasta kodista tulee vankila; apua ei saa; eikä varsinkaan saa puhua negatiivisista puolista, jotka vanhemmuus erityislapselle tuo mukanaan. Media keskittyy vain tasapäistämään ja kertomaan kaiken ylipositiivisesti, jos se edes koko aiheesta puhuu.
[/quote]
- kiitos rehellisestä oman kokemuksesi jakamisesta -
palasin tähän ketjuun nyt, aamulla jankkasin useamman viestin verran, kuinka on mielestäni lapsellista väittää että lapsen saaminen olisi puhdas oma valinta (koska lapsen saaminen on paljolti biologinen ja kulttuurinen tapahtuma. Meillä on geneettinen vietti tähän + yhteiskunnalla on tarve lisääntyä pysyäkseen vireänä/ ollakseen olemassa nyt ja tulevaisuudessa...)
Anyway, sinun henkilökohtainen kokemuksesi mielestäni juurikin osoittaa, että vanhemmuus ei ole valinta, koska sinä et valinnut itsellesi erityistarpeista lasta. Kuitenkin ympäristö pakottamalla pakottaa sinut yksin vastuuseen ja jaksamaan koska sinulla oli "vapaus valita" ja "sinä olet hänet päättänyt synnyttää"...
Samalla tavalla rumasti puhutaan ihan perusterveiden lasten äideille. Että ei saisi odottaa isovanhemmilta apua. Ei saisi ruikuttaa, jos mies ei osallistu. pitää vaan jaksaa, jos vauva huutaa yöt läpeensä. Sillä "itsehän olet päättänyt lisääntyä, oliko pakko levitellä haaroja?" "Oliko pakko vääntää vielä toinenkin muksu, jos on noin saamaton?" jne... tällaista paskaahan tämä palstakin on täynnä. Että naisen vastuu, lapsi nähdään vain sinä naisen valintana, ei minään muuna. Ja ei saa väsyä, ei saa kitistä... Kyllä tällaisessa ilmapiirissä kaduttaakin aivan varmasti ja syyllistää helposti itseään, että tosiaan mikä mussa on vikana, miksen mä jaksa ja miks mä levitin haarani...
Äitiyttä ei pitäisi nähdä sillä tavalla individualistisena valintana kuin monet sen tuntuvat näkevän. Jos äitiys ymmärretään a) osana luonnon normaalia kiertokulkua ja b) tärkeimpänä yhteiskuntaa ylläpitävänä asiana, kohtuullistuu myös paine äitiydestä. (?)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen todella pöyristynyt. Siis tämä ketju kertoo sen että laiskoja ja saamattomia, itsekkäitä äitejä ymmärretäán ihan liikaa.
Mä olin masentunut lapseni syntymän jälkeen. Niin masentunut että mikään ei tuntunut enää miltään. Elämäkään. Lapsen hankkimista en katunut silloinkaan, totesin vain että en jaksa. Mies otti ohjat käsiinsä ja askel askeleelta pääsimme takaisin normaaliin koko perhe. Te olette oikeasti huonoja ihmisiä.
Samaa mieltä. Miettii vaan niitä kaikkia äitejä jotka katuu mutta ei uskalla hakea apua, kun miettii että itsessä täytyy olla jotain vikaa. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä jokaisen kannattaisi nuorena hoitaa muiden lapsia niin tulisi edes jonkinlainen käsitys lapsista ja lastenhoidosta.
[quote author="Vierailija" time="20.05.2014 klo 08:56"]
Ehkä jokaisen kannattaisi nuorena hoitaa muiden lapsia niin tulisi edes jonkinlainen käsitys lapsista ja lastenhoidosta.
[/quote]
Valitettavasti jotkut äidit kommentoisivat niitä negatiivisia kokemuksiakin: "Voi, mutta se on aivan erilaista, kun lapsi on oma."
Lapsen saamiseen suhtaudutaan kuin johonkin henkilökohtaiseen elämykseen.
Miksi sitä ei voi sanoa mielisairaudeksi? Tunnekylmyyttähän se on.
[quote author="Vierailija" time="20.05.2014 klo 09:12"]
Lapsen saamiseen suhtaudutaan kuin johonkin henkilökohtaiseen elämykseen.
[/quote]
Kyllähän synnytys aikamoinen elämys on ja aika henkilökohtainenkin.
[quote author="Vierailija" time="20.05.2014 klo 09:06"]
[quote author="Vierailija" time="20.05.2014 klo 08:56"]
Ehkä jokaisen kannattaisi nuorena hoitaa muiden lapsia niin tulisi edes jonkinlainen käsitys lapsista ja lastenhoidosta.
[/quote]
Valitettavasti jotkut äidit kommentoisivat niitä negatiivisia kokemuksiakin: "Voi, mutta se on aivan erilaista, kun lapsi on oma."
[/quote]
No, se on kyllä ihan totta. Jos mä olisin tehnyt päätökseni toisten lasten hoitamisen perusteella, en olisi kyllä hankkinut lapsia. Toisten lasten hoitaminen on ihan erilaista, koska niihin ei ole sellaista tunnesidettä kuin omaan.
Mä kyllä veikkaan, että tämä viesti saa runsaasti alapeukkuja, koska ilmeisesti on tarkoitus, että vapaaehtoisesti lapsettomat ja lasten hankkimista katuvat käyvät tämän keskustelun.
[quote author="Vierailija" time="20.05.2014 klo 12:50"]
Hih hih, ei lapsen olemassaoloa voi katua, paitsi ehkä jos se olisi jokin täysin tunteeton psykopaatti-julmuri-murhaaja.
[/quote]
Totta kai voi katua. Kummallinen kommentti. Jos toivoo, ettei olisi hankkinut lasta, siinähän katuu nimenomaan sitä, että se lapsi on olemassa. Turha tuota asiaa on hämärtää millään semanttisella kikkailulla.