Onko täällä ketään joka joutunut luopua

Voi olla että koira sopeutuu lapseenne pikkuhiljaa kunhan mustasukkaisuudestaan pääsee (ollut kuitenkin ainoa "lapsi" 7 vuoden ajan). Koirahan on laumaeläin ja kun on kelpuuttanut lapsen lauman jäseneksi, lapsesta tulee koiran silmäterä ja hyvä ystävä. Tietenkään näin ei aina käy, mutta on suuri todennäköisyys että käy.

Kunhan muistatte huomioida koiran edelleen lapsen synnyttyä ja tutustuttaa sen lapseen rauhallisesti. Kannattaa myös taata koiralle omaa rauhaa, ettei se stressaannu siinä vaiheessa kun lapsi lähtee liikkeelle ja opettaa lapselle mahdollisimman varhain miten koiraa käsitellään ja lähestytään (eli ei revitä tai nipistellä vaan silitetään turkkia nätisti ym.)

Minä olin pitkään sinkku ja asuin siis kaksin koirani kanssa. Luulin ettei se ikinä hyväksy miesystävääni, aina oli jumalaton räkytys päällä kun se tuli käymään. Puoli vuotta siinä taisi mennä kun otti sitten miehen uudeksi isännäkseen ja hyväksyi täysin.

Meidän koira ei tykkää lapsista, mutta ei se ole kauheasti haitannut, vaikka olishan se kiva, että lapsi sais paijailla omaa koiraa joskus. Meidän koira ei kuitenkaan ole mitenkään vihainen, että pitäis pelätä puremista. Meillä on portteja, joiden taakse voi laittaa koiran tai lapsen. Samaan huoneeseen en jättäisi, vaikka koira tykkäisi lapsesta.

Isommat lapset on aivan eri asia kuin omaan perheeseen tuleva oman lauman uusi jäsen, joten älkää vielä luopuko toivosta. :) Joka ei muuten kilju tai huido moneen kuukauteen.

Olkaa tarkkoja ja varautukaa myös koirasta luopumiseen.

Tärkeintä vauvan saavuttua on osoittaa koiralle, että vauva on laumassa häntä ylempänä. Jos koira kokee olevansa lapsen johtaja, olette pulassa. Tämä konkretisoituu mm. lapsen puolustamisena, jonka monet kokevat hellyyttävänä. Sitä se ei missään nimessä ole. 

Meillä oli ongelmakoira jo ennen ensimmäisen lapsen syntymää mutta koira oli todella rakas. Kävimme monellakin koiraterapeutilla, myös yliopistollisella, mutta mikään ei tehonnut tuohon koiraan, koska se oli sairas.

Yksi terapeutti sanoi että ei missään nimessä lasta tuon koiran kanssa saman katon alle, mutta emme halunneet uskoa häntä.

Esikoinen syntyi ja ongelmat alkoivat siinä vaiheessa kun lapsi alkoi liikkua. Koira mm. pissasi leikkikehän ympärystän ja murisi kun sinne yritti mennä.

Tilanne kärjistyi kun olin hakemassa lasta pinnasängystä viedäkseni hänet hoitoon. Koira oli eri mieltä, että hänen laumaansa ei nyt kosketa, ja kävi minun kimppuuni. Se oli aivan hirveää. Näen ajoittain vieläkin siitä painajaisia vaikka siitä on jo 7 vuotta aikaa. 

Koira vietiin lopetettavaksi, se olisi pitänyt tehdä jo ennen lapsen syntymää. Ennen tuota hyökkäystä koira oli käynyt lapseen kiinni (vaatteisiin), mieheeni kaksi kertaa ja minuun useamman kerran. 

Turha tuomita että lopetus olisi pitänyt tehdä jo paljon aikaisemmin. Olin varannut lopetusajan kyllä silloinkin, en vain pystynyt. Yritimme kaikkemme ja kaikki koira-asiantuntijat. 

Kaikki koirat eivät ole sairaita, ne ovat useimmiten koulutettavissa. Meillä ei ollut.

Nyt meillä on lapsia ja aivan mahtava koulutettu koira, jota ei tarvitse pelätä.

Me jouduttiin. Koira tuli meille aikuisena, lapsiperheestä ja myyjä vakuutti että tulee hyvin toimeen lasten kanssa. Meillä oli silloin 4-10v lapsia, sen ikäisten kanssa ei ollutkaan mitään ongelmia.

Ongelmat alkoivat, kun meille syntyi vauva. Vauva-aikakin meni hyvin, siihen asti kunnes lapsi alkoi liikkua. Koira selvästi pelkäsi lasta, läähätti ja saattoi alkaa täristä kun lapsi oli edes näköpiirissä.

Lapsen ei ikinä annettu repiä koiraa eikä häiritä sitä millään lailla, mutta sille riitti jo lapsen olemassaolo, äänet ja pelkkä katsekin.

En tiedä, mitä sille oli "entisessä" kodissaan tapahtunut, varmaan jotakin tosi ikävää minkä se yhdisti pikkulapsiin.

Kun yritettiin totuttaa sitä lapseen, makupaloilla ja ihan pyytämällä luokse, se pakeni heti sängyn alle.

Lopulta kävi niin, että se yritti purra lasta. Lapsi oli n. vuoden ikäinen, koira makasi sohvalla ja lapsi vaan taapersi siitä ohi, näin tilanteen. Sillon koira hyökkäsi, ilman mitään varoitusta ja olisi varmasti purrut jos en olisi nähnyt sen ilmettä ja ehtinyt nappaamaan lasta pois.

Onneksi äitini ja isäni ottivat koiran. Siellä se sai elää loppuikänsä eikä ollut yhtään

stressaantunut myöhemmin nuorimmasta lapsestammekaan, kun lapsi kasvoi n. 2-3v ikäiseksi koira alkoi suhtautua siihen yhtä hyvin, kuin muihinkin lapsiimme.

Mä en voi muuta ajatella, muutakuin että sille oli jossakin vaiheessa tullut joku todellinen trauma pikkulapsista, ei siitä voi koiraakaan syyttää.