Uskotko sielunkumppani -ajatteluun?

Joidenkin ihmisten kolhut ja särmät sopivat omiin paremmin, mutta ei ole mitään "henkimaailmaa, joka loisi parin toisilleen".



Miten naiset voivatkin uskoa vaikka mihin hömppään?

mutta en näe mitään pahaa siinä, että joku uskoo. Ihmisillä on erilainen tunne-elämä, ja jos tuntee voimakkaasti, että johonkuhun ihmiseen on lähes yliluonnollinen yhteys, niin se on tämän ihmisen aito kokemus, ja mitä sitä kyseenalaistamaan. Länsimainen kulttuuri perustuu järkeen, mutta on paljon kulttuureja joissa henkisyydellä on suurempi rooli, ja ehkä nämä ihmiset tietävät ja ymmärtävät maailmasta jotain jota esimerkiksi minä en ymmärrä.

Tieteellisestikin on tutkittu, että maailmasta löytyy teoreettisesti noin 140 kpl "sitä oikeaa" meille jokaiselle.



En itse ole mitenkään kovin henkinen ihminen, joten en ehkä usko Jumalan johdatukseen tai sen sellaiseen tässäkään asiassa, mutta uskon, että ihmisten kemiat, ajatukset ja tunnepuoli voi joskus olla niin lähellä toista, että tästä maailmasta löytyy se 140 kappaletta "sitä oikeaa" meille kaikille.



Jos sitten teemme samoja asioita kuin se "sielunkumppani": Esim. käymme samantyylisissä ravintoloissa, harrastamme samoja asioita tai pidämme vaikkapa samanlaisesta musiikista todennäköisyys siihen, että kohtaamme sen oikean kanssa on varsin suuri.



Itse rakastuin omaan vaimooni kuin salama kirkkaalta taivaalta ja sanoin heti ystävälleni, että tuossa on nainen, jonka tulen viemään vihille joku päivä. Näin siinä sitten kävikin. Johdattipa meidät sitten yhteen sielujen yhteenkuuluvuus tai vain se, että olemme todella samanlaisia ihmisiä. Onnellisia olemme yhtä kaikki.

Nimenomaan se yhteenkuuluvuuden tunne ja se, että tajuaa, että "tässä se nyt on" on tärkeää. Ei ole mitään väliä onko kyse kohtalosta, sieluista vai mistä. Jossain vaiheessa, kun elämäsi on oikeassa vaiheessa ja annat onnelle mahdollisuuden törmäät kuin itsestään, kuin jonkun johdattelemana (voi olla että on johdatusta, voi olla että ei) Mr. Oikeaan. Kun se tapahtuu niin pidä kiinni hänestä, koska jos et käytä tilaisuuttasi hyväksesi joku muu kyllä nappaa hänet. Joku muu, samanlainen kuin sinä. Tietysti näin naisena sitä haluaa ajatella, että kukaan ei ole yhtä hyvä omalle kumppanille kuin itse on, mutta siinäpä se onkin: Todella moni tyytyy siihen toiseksi parhaaseen.

Aiemmin en uskonut mutta sen jälkeen kun kohtasin oman puuttuvan puoliskoni, olen uskonut. Sielunkumppaniksi tunnistaa siitä että toiseen reagoi erillätavalla kuin muihin ja että osaa lukea toista erillätavalla kuin muita. Ja että tietää että toinen kokee samallalailla.

En usko että kaikki kohtaa sielunkumppanin, tuuria siihen tarvitaan että sattuu samaan aikaan samaan paikkaan.

Uskon että tietyt ihmiset tapaa elämässä kun on tarkoitettu. Jonkun kanssa on tarkoitus olla vähemmän aikaa kun jonkun. Uskon että "oikeita" on siis monia ja omat valinnat myös vaikuttaa kenen kanssa onnistuu.Maailmassa on vapaa tahto mutta tavallaan eteen tuodaan niitä jotka opettavat meille jotain ja jonka kanssa tehty jotain suunnitelmia ennen maailmaan tuloa.

Se on totta että Sielunkumppanin tunnistaa: Alussa tunne voi olla melko pelottavakin koska olemme yleensä tottuneet siihen että ensin tavataan, sitten katsellaan etäältä ja ehkä mennään juttelemaan, sitten käydään treffeillä ja "koetellaan maaperää". Sielunkumppanin kanssa kaikki tuntuu alusta saakka maailman luonnollisimmalta asialta ja voi olla aivan oma itsensä ilman, että tarvitse yhtään miettiä voiko näin käyttäytyä. Tunnereaktio lienee sama silloin kun tapaa ihmisen jonka kanssa tulee parhaaksi ystäväksi, mutta useimmiten tietenkin se paras ystävä on samaa sukupuolta. Sielunkumppanuudessa tämän ystävyyden, välittömän ystävyyden rinnalla tulee miehen ja naisen välinen kaipuu, kosketus ja turvallisuus. Kun sellaisen kohtaatte niin älkää päästäkö irti tai kadutte koko loppuelämänne :)

Ei vain ole vielä löytynyt. Parikymmentä kokeiltu, yksi taas kierroksessa. Pitänee kohta vaihtaa. Ensin katselen jonkun valmiiksi, sitten jätän tuon ja sanon että sori, et ole Se Oikea, toisin kuin se seuraava, ehkä.



t. Juha Oulusta

Jostain syystä naiset luulee olevansa miesten sielunkumppaneita ja miehet pitää sielunkumppanina sitä parasta miespuolista lapsuudenkaveria jonka kansa voi puhua mistä vaan ja tehdä mitä vaan.

Jos sillä taas tarkoitetaan että on ihmisiä joiden kanssa kaikki loksahtaa todella helposti paikoilleen ja ymmärretään puolesta sanasta, niin kyllähän sellaista näkee koko ajan. Itselläni sellaista on parhaan kaverini kanssa, ja on ollut jo 30 vuotta.



Miehiä siinä ajassa on ollut useampia, kukaan ei samanlainen sielunkumppani. Aviomieheni on fiksu ja kiva jne, mutta ei samalla lailla sielunkumppani. En ole koskaan tavannut miestä joka olisi.

En usko. Minä olin miehelleni, mutta mieheni ei minulle? Mitäs se kertoo?



Paskat mulle ketään tuolla on.

Tosin en usko henkimaailmaan. Olen naimisissa sielunkumppanini kanssa, jonka etsin käsiini 13 vuoden, yhden avioliiton ja lapsen jälkeen.

Jostain syystä naiset luulee olevansa miesten sielunkumppaneita ja miehet pitää sielunkumppanina sitä parasta miespuolista lapsuudenkaveria jonka kansa voi puhua mistä vaan ja tehdä mitä vaan.

Mieheni pitää sielunkumppaninaan minua.

Ajatuksen onttous paljastuu kun kuuntelee miten naiset höpöttävät sielunkumppanistaan josta sitten muutaman vuoden kuluttua erotaan kun ollaan löydetty uusi, se OIKEA sielunkumppani. Joo just.

Voisiko olla niin, että siinä tapauksessa ei sitten kyseinen henkilö kuitenkaan ole oikeaa sielunkumppaniaan löytänyt? Kyllä sen tietää koska joku toinen henkilö ihan oikeasti kolahtaa tavalla niinkuin ei koskaan ennen.

vaan ihan oma kokemuskin tavallisesta elämästä. On ihmisiä joita tajuaa keskivertoa paljon paljon syvällisemmin ja sen takia (tai siitäkin huolimatta) rakastaa.

Voisinpa väittää, itse tällaisen "elämäni rakkauden" kokeneena ja tässä suhteessa edelleen elävänä, että sielunkumppanin kun löydätte niin ihastutte ja rakastutte kumppaniinne uudestaan ja uudestaan. Se on niitä liittoja, jotka kestävät "hyvässä ja pahassa" ja "kunnes kuolema teidät erottaa" asti. Suosittelen.

Tekstisi olisi saanut minut itkemään ellen olisi niin kovettunut etten itke enää millenkään.

Ajatuksen onttous paljastuu kun kuuntelee miten naiset höpöttävät sielunkumppanistaan josta sitten muutaman vuoden kuluttua erotaan kun ollaan löydetty uusi, se OIKEA sielunkumppani. Joo just.

Voisiko olla niin, että siinä tapauksessa ei sitten kyseinen henkilö kuitenkaan ole oikeaa sielunkumppaniaan löytänyt? Kyllä sen tietää koska joku toinen henkilö ihan oikeasti kolahtaa tavalla niinkuin ei koskaan ennen.

itse väittävät löytäneensä sielunkumppaninsa (joka sitten ei sitä olekaan). Tai sitten heilla vaan kolahtaa tosi monta kertaa elämässä? Mikä ei lisää uskoani tohon sielunkumppanihöpinään.

Olen kyllä tavannut vastaavanlaisen, erittäin hyviOn sitten tuurista kiinni, tapaako yhden niistä täydellisistä, vai joutuuko tyytymään hieman puutteelliseen mieheen, joka on kuitenkin tarpeeksi hyvä elämänkumppaniksi.

Tuurista vai kohtalosta? Vaistot ovat jotenkin minulle se minkä mukaan itse kuljen ja sen uskon olevan yhteydessä kohtaloon. Tai olevan juuri sitä. Siis että seuraa vaistojaan ja luottaa niihin. Mitä jos tulee se tunne, että täytyy tehdä jotain mutta ei tiedä miksi? Täytyy astua tiettyyn junaan, täytyy astua tiettyyn bussiin, mennä tiettyyn ravintolaan tiettyyn aikaan? Ja sitten jos ohittaa sen vaistojensa kuulemisen voi menettää tilaisuutensa kohdata sielunkumppaninsa? Horjahtaa pois siltä polulta jota oli alunperin tarkoitus seurata?

Olisi hirveää ajatella, että joutuu "tyytymään" johonkin, joka on "ihan okei", mutta joka ei ole Se Oikea. Juuri se Sielunkumppani siis.

Rakkauden jollaisen voi kokea vain kerran elämässä. Ja tämä on tapahtunut noin 8 kertaa. Kahden kanssa on lapsikin. Että monenlaista kokemusta on sielunkumppanuudesta.



Itselläni ehkä on sellainen miehenä. En tiedä miksi määrittelisin hänet noin, en tiedä onko sielunkumppani. Ainakin on mies jonka kanssa olen ollut 22 vuotta, joka saa minut yhä päivittäin nauramaan ja jota haluan seksuaalisesti. Ja johon koin suurta vetovoimaa alkaen päivästä yksi.



Mutta onko mieheni siksi enemmän sielunkumppanini kuin nuo kaverini miehet koska en ole vaihtanut häntä toiseensielunkumppaniin? En tiedä.

Tekstisi olisi saanut minut itkemään ellen olisi niin kovettunut etten itke enää millenkään.

Uskon, että koskaan ei ole liian myöhäistä löytää sielunkumppaniaan. Omat vanhempani tapasivat hyvinkin nuorina ja heillä ei ole pari vuotta ikäeroa niinkuin noin 60vuotiailla aikoinaan oli kun menivät naimisiin. Itse tapasin oman mieheni, joka on minua 12 vuotta vanhempi ulkomailla ja se kolahti kerralla. Kun kysyin asiasta hämmentyneenä omalta äidiltäni hän kertoi kokeneensa isäni kanssa aivan saman mutta oli yli kaksi vuotta itsepintaisesti vastustellut tunteitaan ja melkein menettänyt isäni toiselle naiselle. Se olisi ollut sitä tyytymistä ja toiseksi parhaan vaihtoehdon valinta. Jonain päivänä, kun avaat sydämesi ja uskaltaudut ihastumaan ja heittäytyä rakastumaan löydät varmasti sinäkin sen elämäsi rakkauden. Mutta älä tosiaankaan heitä tilaisuutta hukkaan kun se elämäsi mies tai nainen kävelee vastaan.