Uskotko sielunkumppani -ajatteluun?

Ei vain ole vielä löytynyt. Parikymmentä kokeiltu, yksi taas kierroksessa. Pitänee kohta vaihtaa. Ensin katselen jonkun valmiiksi, sitten jätän tuon ja sanon että sori, et ole Se Oikea, toisin kuin se seuraava, ehkä.

t. Juha Oulusta

t. Jukka Oulusta

ovat identtiset kaksoset, jotka ovat alkujaan olleet ensin yhtä, mutta jakautuneet.

Rakkaus laimenikin ystävyydeksi hyvin pian just siks, että oltiin liian samanlaisia.

Aloin kaipaamaan exääni, joka on vastakohtani. Otin exän takaisin, sitä oli ruinannutkin koko ajan.

Eli sielunkumppanuus ei ehkä sovi välttämättä intohimon kanssa yhteen. Rakkauteen kyllä, mutta ei parisuhteeseen mielestäni.

Sielunkumppanuus on jotain sellaista kuin Johnnyn ja Junen välillä elokuvassa walk the line, jännitteistä rakkautta ja syvää ymmärrystä, jota ilman ei voi toiseen tutustuttuaan enää elää.

Rakkaus laimenikin ystävyydeksi hyvin pian just siks, että oltiin liian samanlaisia.

Aloin kaipaamaan exääni, joka on vastakohtani. Otin exän takaisin, sitä oli ruinannutkin koko ajan.

Eli sielunkumppanuus ei ehkä sovi välttämättä intohimon kanssa yhteen. Rakkauteen kyllä, mutta ei parisuhteeseen mielestäni.

Sielunkumppanuus on jotain sellaista kuin Johnnyn ja Junen välillä elokuvassa walk the line, jännitteistä rakkautta ja syvää ymmärrystä, jota ilman ei voi toiseen tutustuttuaan enää elää.

ja varmasti syvemmällä tasolla kuin monella muulla. Pelkkä sielunkumppanuus ei vaan aina riitä todella.

Ajatuksen onttous paljastuu kun kuuntelee miten naiset höpöttävät sielunkumppanistaan josta sitten muutaman vuoden kuluttua erotaan kun ollaan löydetty uusi, se OIKEA sielunkumppani. Joo just.

Ajatuksen onttous paljastuu kun kuuntelee miten naiset höpöttävät sielunkumppanistaan josta sitten muutaman vuoden kuluttua erotaan kun ollaan löydetty uusi, se OIKEA sielunkumppani. Joo just.

vaimostaan sielunkumppanina vetisin silmin, mutta keski-iän villityksissään pakenevat perhettään lapsettoman nuoren naisen perään siksi et se ymmärtää miehen luontaista vapautta ja on 'vanha sielu vaik onki vasta 20' ja 'se todellinen sielunkumppani'. Näitä miehiä on valtavasti.

"Sielunkumppanuus on jotain sellaista kuin Johnnyn ja Junen välillä elokuvassa walk the line, jännitteistä rakkautta ja syvää ymmärrystä, jota ilman ei voi toiseen tutustuttuaan enää elää."



JUURI NÄIN :) Elokuvaohjaajat ja käsikirjoittajat ovat läpi vuosikymmenten kirjoittaneet romanttisia tarinoita, jossa mies ja nainen kohtaavat sattumalta, eivätkä saa toisiaan mielestään: Suomessa tällaista, kaiken alleen peittävää, pyörryttävää ihastusta ja hyvänolontunnetta väheksytään koska ensin pitäisi tavata jossain ,tuijotella tuijottelemasta päästyäänkin tai hissukseen käydä ensin kahvilla ja leffassa. Mitä ihmettä? Jokainen meistä sisimmässään toivoo jonain päivänä tapaavansa ihmisen joka pyykäisisi kerralla jalat alta ja veisi mukanaan ja sitten kun sellainen kohdataan niin useimmat tosiaankin juoksevat karkuun.



Perinteisessä alkuihastumiseen perustuvassa suhteessa se itse ihastuminen kestää maksimissaan vain 1,5 vuotta, jonka jälkeen ihmissuhteessa on tehtävä päätöksiä sen suhteen että miten suhde etenee. On tarkasteltava omia tunteitaan ja mietittävä että rakastaako sen huuman jälkeen toista edelleen.



Voisinpa väittää, itse tällaisen "elämäni rakkauden" kokeneena ja tässä suhteessa edelleen elävänä, että sielunkumppanin kun löydätte niin ihastutte ja rakastutte kumppaniinne uudestaan ja uudestaan. Se on niitä liittoja, jotka kestävät "hyvässä ja pahassa" ja "kunnes kuolema teidät erottaa" asti. Suosittelen.

pois meidän yhteisestä kodista :(

Tunsin juuri samoin kun sinä ja ihmettelin usein mitä hittoa tässä tapahtuu. En ollut yhtä onnellinen edes lastemme syntymästä jos totta puhutaan..

Voi toki olla että sinä löysit oikeasti sen "oikean". Tunne vain voi olla niin uskomaton että sokaisee..

Jos nojaa yhtään tuohon hengelliseen käsitykseen ja tapaan tulkita sielunkumppani -juttua niin se oikeastaan pohjaakin siihen, että joskus sielunkumppanit ovat kanssamme vain tietyn matkaa, tietyn vaiheen ajan ja toisaalta kaikkia sielunkumppaneita ei ole tarkoitettu kumppaneiksi. Se oikeakin, kumppani / partneri -tyylinen sielunkumppani voi tehdä ja tekeekin tottakai inhimillisiä ratkaisuja elämässään. Toivottasti elämässäsi on kuitenkin juuri esim. paras ystävä, joka on sinulle toinen, toisenlainen sielunkumppani. Ja jonain päivänä, väistämttä, tiellesi astelee myös se kolmas, ehkä se pysyvä sielunkumppani, jonka kanssa vietät koko loppuelämäsi. Lopulta se lopullinen "Se Oikea" on juuri se sielunkumppani: Jos kerran erositte, niin hän ei nyt sitten kuitenkaan ollut "Se Oikea". Erot sattuvat aina, mutta nyt elämääsi aukeaa aivan uusi vapaus nähdä ja tavata ihmisiä ja ehkäpä siis juuri se lopullinen kumppani.

Tapasin sielunkumppanini "väärään" aikaan.

että jos se sielunkumppani löytyisi mutta olisikin naimisissa parhaan ystäväsi kanssa? (Siis miten todennäköistä muka on että molemmat olisivat yhtä aikaa vapaita silloin kun kohdataan?) Meneekö silloin ystävien välinen luottamus kuitenkin sielunkumppanuuden edelle? Tuskin, koska sielunkumppanuushan on elämän tärkein asia. Niinpä ajaudutaan inhottavaan pettämis-kolmiodraama-kuvioon, ja haaveellinen sielunkumppaninsa löytänyt nainen muuttuukin ns. huoraksi, kodinrikkojaksi, vampiksi ja millä kauniilla nimillä toisia naisia täällä nyt onkaan kutsuttu.

Tämä vain muistuttaakseni, että asiassa on monta puolta eivätkä ne kaikki ole niin ruusuisia kuin jotkut täälläkin tuntuvat kuvittelevan.

Tässä voisi kai oikeastaan kysyä "Uskotko Sen Oikean Olemassaoloon?"



Tapasin oman mieheni seuraavasti:



Olin työmatkalla ulkomaisessa miljoonakaupungissa, todellisessa eurooppalaisessa metropolissa jossa asuu yli seitsemän miljoonaa ihmistä.



Eräänä päivänä katukahvilassa istuskellessani viereiseen pöytään istahti minua hieman vanhempi kaveri, joka katseli minua pöydästään niin, etten voinut olla ihmettelemättä herkeämätöntä tuijotusta. Kännykkäni soi ja vastasin siihen suomeksi jolloin mies alkoi nauramaan. Puhelun lopetettuani käännyin mieheen päin, joka hymyili minulle valloittavasti ja moikkasi minulle selvällä suomen kielellä.



Hän pyysi saisiko istuutua pöytääni ja esitteli itsensä. Hän oli jostain, itselleen täysin tuntemattomasta syystä jäänyt töistä palattuaan pois - aivan sattumalta - juuri kahvilan kohdalla metrosta ja "jokin" oli vetänyt hänet juuri siihen kahvilaan. Hän oli itsekin ihmetellyt miksi oli kahvilaan oikeastaan edes tullut, mutta nähdessään minut hän oli naureskellut itselleen, että "aha - tämäkös se tarkoitus olikin".



Tietysti kuittasin puheet ensin ihan Auervaara -juttuina, mutta myöhemmin tosiaankin selvisi, että mies ei todellakaan asunut lähelläkään tuota kahvilaa, ei ollut ikinä ennen siellä käynyt (ei oikeastaan ollut yhtään hänen - tai meidänlaisemme - paikka muutenkaan) tai tuntenut edes naapurustoa kovinkaan hyvin.



Silti tämä mies oli nyt siinä istumassa minua vastapäätä: Minä olin lentänyt Helsingistä tähän metropoliin ja kärjistettynä hän oli yli seitsemän miljoonan ihmisen joukosta bongannut juuri minut tästä kaupungista, istumasta sieltä kahvilan pöydästä.



Istuttuamme alas ei hiljaista hetkeä enää ollut: Keskustelu soljui luontevasti, ilman minkäänlaista jäykkyyttä tai arastelua. Kerroin hänelle illan aikana melkein koko elämäntarinani noloimpia kokemuksiani myöten. Kahvilan sulkiessa oviaan mies ehdotti minulle josko menisimme lähemmäksi hotelliani sijaitsevaan pubiin, koska se oli miehen mielestä mukava paikka. Paikka oli täydellinen: Makumme senkin suhteen oli täysin sama.



Mies saatteli minut hotellilleni ja pyysi puhelinnumeroani johon hän lähettikin oman numeronsa heti seuraavana aamuna. Menin nukkumaan pää pyörällä ja hämmästyneenä siitä kuinka luonnolliselta olotilani tämän tuikituntemattoman miehen seurassa oli tuntunut.



Tapasimme uudestaan seuraavana iltana ja mies vei minut syömään ravintolaan, joka jälleen kerran oli täysin minun mieltymysteni mukainen. Emme olleet keskusteluissamme juuri mistään eri mieltä, musiikkimakumme (jazz) oli samanlainen, pidimme molemmat samoista asioista muutenkin ja olo oli kuin olisin tuntenut hänet jo vuosia läheisesti. Vaikka itseasiassa olin tuntenut hänet vasta alle kaksi vuorokautta.



Viiden päivän työmatka päättyi kuitenkin aivan liian aikaisin, vaikka ajattelinkin etten ehkä jäisi tätä satunnaista ihastusta ikävöimään. En kuitenkaan malttanut mieltäni vaan tekstasin miehelle heti Suomen kamaralle päästyäni ja kerroin miehelle ikävöiväni häntä jo nyt. Mikä oli totta. Olin korviani myöten ihastunut tähän mieheen. Ehkä jopa jo rakastunut ja tuntui kuin olisin joutunut eroon pitkäaikaisesta poikaystävästäni.



Mies vastasi pian ja kertoi tuntevansa samoin. Jatkoimme tiivistä viestittelyä Facebookissa ja huomasin olevamme kuin kaksi marjaa. Seuraavana torstaina sain mieheltä lyhyen ja ytimekkään viestin puhelimeeni: "Mitä teet huomenna?" Vastasin, ettei minulla olisi mitään suunnitelmia ja mies vastasi kysyen voisiko viedä minut konserttiin. Miehen kone laskeutui Suomeen seuraavana aamuna ja jo alkuillasta olimme taas puhumassa kuin vanha pariskunta täysin sekaisin toisistamme: Halusimme tietää kaiken toisistamme. Pitäessämme kädestä toisiamme tuntui kuin kaikki ympärillämme katoaisi ja oli vain me kaksi.



Konsertti jäi väliin ja miehen viikon matka Suomeen meni aivan liian nopeasti.



Hän joutui palaamaan metropoliin töihinsä, jossa työnantaja ei hyvällä katsonut yllättäen otettua pikalomaa. Jatkoimme keskustelua chatissa ja Skypessä ja ikävän ja kosketuksen halun kasvaessa aivan liian suureksi minä muutin tähän suureen kaupunkiin vain neljä kuukautta tunnettuamme.



Olemme olleet onnellisessa suhteessa nyt jo kolmatta vuotta ja tunnen löytäneeni oman sielunkumppanini. Hänen kauttaan tajusin lähteä ja pääsin eroon minua ahdistaneesta työstä, minua ahdistaneesta ja aivan liian pieneksi käyneestä kaupungista ja löysin rakkauden jollaista ei varmasti koe kuin kerran elämässään.



Kun ja jos kohtaatte oman "toisen puoliskonne" niin uskaltakaa tuntea, uskaltakaa rakastaa ja uskaltakaa olla omia itsejänne - mikä ei ole kovinkaan vaikeaa sen oikean ja sen "sielunkumppanin" edessä.

Tässä voisi kai oikeastaan kysyä "Uskotko Sen Oikean Olemassaoloon?"

Tapasin oman mieheni seuraavasti:

Olin työmatkalla ulkomaisessa miljoonakaupungissa, todellisessa eurooppalaisessa metropolissa jossa asuu yli seitsemän miljoonaa ihmistä.

Eräänä päivänä katukahvilassa istuskellessani viereiseen pöytään istahti minua hieman vanhempi kaveri, joka katseli minua pöydästään niin, etten voinut olla ihmettelemättä herkeämätöntä tuijotusta. Kännykkäni soi ja vastasin siihen suomeksi jolloin mies alkoi nauramaan. Puhelun lopetettuani käännyin mieheen päin, joka hymyili minulle valloittavasti ja moikkasi minulle selvällä suomen kielellä.

Hän pyysi saisiko istuutua pöytääni ja esitteli itsensä. Hän oli jostain, itselleen täysin tuntemattomasta syystä jäänyt töistä palattuaan pois - aivan sattumalta - juuri kahvilan kohdalla metrosta ja "jokin" oli vetänyt hänet juuri siihen kahvilaan. Hän oli itsekin ihmetellyt miksi oli kahvilaan oikeastaan edes tullut, mutta nähdessään minut hän oli naureskellut itselleen, että "aha - tämäkös se tarkoitus olikin".

Tietysti kuittasin puheet ensin ihan Auervaara -juttuina, mutta myöhemmin tosiaankin selvisi, että mies ei todellakaan asunut lähelläkään tuota kahvilaa, ei ollut ikinä ennen siellä käynyt (ei oikeastaan ollut yhtään hänen - tai meidänlaisemme - paikka muutenkaan) tai tuntenut edes naapurustoa kovinkaan hyvin.

Silti tämä mies oli nyt siinä istumassa minua vastapäätä: Minä olin lentänyt Helsingistä tähän metropoliin ja kärjistettynä hän oli yli seitsemän miljoonan ihmisen joukosta bongannut juuri minut tästä kaupungista, istumasta sieltä kahvilan pöydästä.

Istuttuamme alas ei hiljaista hetkeä enää ollut: Keskustelu soljui luontevasti, ilman minkäänlaista jäykkyyttä tai arastelua. Kerroin hänelle illan aikana melkein koko elämäntarinani noloimpia kokemuksiani myöten. Kahvilan sulkiessa oviaan mies ehdotti minulle josko menisimme lähemmäksi hotelliani sijaitsevaan pubiin, koska se oli miehen mielestä mukava paikka. Paikka oli täydellinen: Makumme senkin suhteen oli täysin sama.

Mies saatteli minut hotellilleni ja pyysi puhelinnumeroani johon hän lähettikin oman numeronsa heti seuraavana aamuna. Menin nukkumaan pää pyörällä ja hämmästyneenä siitä kuinka luonnolliselta olotilani tämän tuikituntemattoman miehen seurassa oli tuntunut.

Tapasimme uudestaan seuraavana iltana ja mies vei minut syömään ravintolaan, joka jälleen kerran oli täysin minun mieltymysteni mukainen. Emme olleet keskusteluissamme juuri mistään eri mieltä, musiikkimakumme (jazz) oli samanlainen, pidimme molemmat samoista asioista muutenkin ja olo oli kuin olisin tuntenut hänet jo vuosia läheisesti. Vaikka itseasiassa olin tuntenut hänet vasta alle kaksi vuorokautta.

Viiden päivän työmatka päättyi kuitenkin aivan liian aikaisin, vaikka ajattelinkin etten ehkä jäisi tätä satunnaista ihastusta ikävöimään. En kuitenkaan malttanut mieltäni vaan tekstasin miehelle heti Suomen kamaralle päästyäni ja kerroin miehelle ikävöiväni häntä jo nyt. Mikä oli totta. Olin korviani myöten ihastunut tähän mieheen. Ehkä jopa jo rakastunut ja tuntui kuin olisin joutunut eroon pitkäaikaisesta poikaystävästäni.

Mies vastasi pian ja kertoi tuntevansa samoin. Jatkoimme tiivistä viestittelyä Facebookissa ja huomasin olevamme kuin kaksi marjaa. Seuraavana torstaina sain mieheltä lyhyen ja ytimekkään viestin puhelimeeni: "Mitä teet huomenna?" Vastasin, ettei minulla olisi mitään suunnitelmia ja mies vastasi kysyen voisiko viedä minut konserttiin. Miehen kone laskeutui Suomeen seuraavana aamuna ja jo alkuillasta olimme taas puhumassa kuin vanha pariskunta täysin sekaisin toisistamme: Halusimme tietää kaiken toisistamme. Pitäessämme kädestä toisiamme tuntui kuin kaikki ympärillämme katoaisi ja oli vain me kaksi.

Konsertti jäi väliin ja miehen viikon matka Suomeen meni aivan liian nopeasti.

Hän joutui palaamaan metropoliin töihinsä, jossa työnantaja ei hyvällä katsonut yllättäen otettua pikalomaa. Jatkoimme keskustelua chatissa ja Skypessä ja ikävän ja kosketuksen halun kasvaessa aivan liian suureksi minä muutin tähän suureen kaupunkiin vain neljä kuukautta tunnettuamme.

Olemme olleet onnellisessa suhteessa nyt jo kolmatta vuotta ja tunnen löytäneeni oman sielunkumppanini. Hänen kauttaan tajusin lähteä ja pääsin eroon minua ahdistaneesta työstä, minua ahdistaneesta ja aivan liian pieneksi käyneestä kaupungista ja löysin rakkauden jollaista ei varmasti koe kuin kerran elämässään.

Kun ja jos kohtaatte oman "toisen puoliskonne" niin uskaltakaa tuntea, uskaltakaa rakastaa ja uskaltakaa olla omia itsejänne - mikä ei ole kovinkaan vaikeaa sen oikean ja sen "sielunkumppanin" edessä.

Tarina jätti kylmäksi. Kehittele vielä satutädin (tai -sedän) rooliasi, älä hukuta roolihahmojasi kaiken epäolennaisen alle.

minua hieman vanhempi

Mikä on hieman vanhempi? Hassua että useat sielunkumppani tarinat menevät niin, että mies on yleensä vähän tai paljonkin vanhempi. Juontuuko siitä juurensa se vanha totuus että miehet kypsyvät hitaammin kuin naiset jolloin nuoresta miehestä ei välttämättä ole vielä sielunkumppaniksi samanikäisille naisille? Mielestäni 2-4 vuotta voi olla ihan hyvä ikäero pareille kumpaankin suuntaan.

Seitsemän vuotta.



En osaa sanoa kommentoida mitään onko varsinaisesti mitään väliä "Sen Oikean" miehen löytymisessä, onko hän vanhempi vai ei, mutta tottakai nuorena flikkana katselin 19 vuotiaana mieluummin 23-24 vuotiaita kuin ikäisiäni nuoria miehiä, jotka olivat mielestäni itseäni lapsellisempia ja kypsymättömämpiä. Ja sitten taas toisaalta kun olin itse 29 vuotias 25 vuotiaat miehet vaikuttivat mielestäni todella lapsellisilta.



Toki omasta tuttavapiiristäni löytyy myös pareja joissa mies on vuoden, pari nuorempi kuin heidän naisystävänsä, mutta puhumme siis pariskunnista joiden ikä molemmilla on jo yli 30 vuotta. Uskoisin, että 30 vuotias mies voi hyvinkin olla jo "sulhaskandidaatti" -ainesta. Ja miksei nuorempikin.



Ikä ei ole ongelma vaan tärkeintä on se, mitä ihmisen päässä liikkuu. Itse arvostan miehessä tietynlaista elämän tuomaa kypsyyttä ja arviointikykyä asioissa sekä tietynlaista levollisuutta ja varmuutta asioiden käsittelyssä. Mitä enemmän elämänkokemusta takana on niin sitä herkullisempia ja syvällisempiä keskusteluja pystyt myös kumppanisi kanssa käymään. Ehkä siksi minua kiehtoi alusta asti myös se fakta, että kumppanini oli minua hieman vanhempi: Olinhan aina muutenkin tapaillut ja pitänyt itseäni itseäni vanhemmista ja kypsemmistä miehistä.

Seitsemän vuotta.

En osaa sanoa kommentoida mitään onko varsinaisesti mitään väliä "Sen Oikean" miehen löytymisessä, onko hän vanhempi vai ei, mutta tottakai nuorena flikkana katselin 19 vuotiaana mieluummin 23-24 vuotiaita kuin ikäisiäni nuoria miehiä, jotka olivat mielestäni itseäni lapsellisempia ja kypsymättömämpiä. Ja sitten taas toisaalta kun olin itse 29 vuotias 25 vuotiaat miehet vaikuttivat mielestäni todella lapsellisilta.

Toki omasta tuttavapiiristäni löytyy myös pareja joissa mies on vuoden, pari nuorempi kuin heidän naisystävänsä, mutta puhumme siis pariskunnista joiden ikä molemmilla on jo yli 30 vuotta. Uskoisin, että 30 vuotias mies voi hyvinkin olla jo "sulhaskandidaatti" -ainesta. Ja miksei nuorempikin.

Ikä ei ole ongelma vaan tärkeintä on se, mitä ihmisen päässä liikkuu. Itse arvostan miehessä tietynlaista elämän tuomaa kypsyyttä ja arviointikykyä asioissa sekä tietynlaista levollisuutta ja varmuutta asioiden käsittelyssä. Mitä enemmän elämänkokemusta takana on niin sitä herkullisempia ja syvällisempiä keskusteluja pystyt myös kumppanisi kanssa käymään. Ehkä siksi minua kiehtoi alusta asti myös se fakta, että kumppanini oli minua hieman vanhempi: Olinhan aina muutenkin tapaillut ja pitänyt itseäni itseäni vanhemmista ja kypsemmistä miehistä.

Lisään vielä itse, että ikää tai ikäeroa paljon tärkeämpää sielunkumppanin löytymisessä on se, onko toinen ns. "vanha sielu".

Vanhalla sielulla tarkoitan tietynlaista syvällistä otetta asioihin. Usein sielunkumppaneista keskusteltaessa huomaan, että varsinkin omassa ystäväpiirisssäni asiaan liittyy selkeästi se, että oikeasta kumppanista on löytynyt syvällinen puoli:

Sielunkumppanin kanssa jaetussa suhteessa keskustelut ja vaihdetut ajatukset eivät olekaan enää niin pinnallisia ja arkipäiväisiä kuin ne ovat olleet mahdollisesti muiden kumppanien kohdalla vaan nyt kumppaniksi on löytynyt ihminen, jossa on muitakin tasoja kuin vain vaikkapa fyysinen puoli (seksuaalisuus) tai huumori, joita kumpaakin tarvitaan ja joiden kummankin tottakai täytyy kohdata toimivassa parisuhteessa.

Yleensä nämä "vanhat sielut" ovatkin sitten niitä, jotka löytävät toisensa ja niissä suhteissa kaikki elementit toimivat alusta saakka.

Vaikka ette sielunkumppanuuteen siinä mielessä uskoisikaan, että kyseessä olisi "kohtalo" joka kumppaninne eteenne tuo niin muutama asia kannattaa huomioida:

Jos löydätte ihmisen jota halautte suudella ja pitää lähellä ja jonka kanssa tunnette olevanne tuttuja jo kaukaa ja jonka seurassa on turvallista ja luottavaista olla, ja jolle voitte purkaa niin pahan olonne kuin kertoa hulluimmatkin kokemuksenne ilman pelkoa siitä, että tulisitte tuomituiksi tai vähätellyiksi olette löytäneet sen oikean, eli juuri sen sielunkumppanin. Iästä tai ihonväristä riippumatta.

Itse uskon niin myös. Jostain tulee se paras ystävä. Joku oli ehkä se paras kaveri lapsena ja joku on sitten "valittu" olemaan se oma rakas.

Seurasin aikoinaan kun 31 vuotiaat ystävättäreni löysivät kaikki sielunkumppanin lyhyellä väliajalla ja tekaisivat lapsen muutaman kuukauden tuntemisen jälkeen. Kyse oli kaikilla suuresta rakkaudesta ja sielunkumppanuudesta, joka oli kolahtanut vihdoin ja onni kun jaksettiin odottaa.

Biologisen kellon tikitys riitti jatkoon yhdellä parilla, joka on vieläkin yhdessä 16 vuoden jälkeen. Muilla tuli ero pikkulapsiaikana.

Rakkauden jollaisen voi kokea vain kerran elämässä. Ja tämä on tapahtunut noin 8 kertaa. Kahden kanssa on lapsikin. Että monenlaista kokemusta on sielunkumppanuudesta. Itselläni ehkä on sellainen miehenä. En tiedä miksi määrittelisin hänet noin, en tiedä onko sielunkumppani. Ainakin on mies jonka kanssa olen ollut 22 vuotta, joka saa minut yhä päivittäin nauramaan ja jota haluan seksuaalisesti. Ja johon koin suurta vetovoimaa alkaen päivästä yksi. Mutta onko mieheni siksi enemmän sielunkumppanini kuin nuo kaverini miehet koska en ole vaihtanut häntä toiseensielunkumppaniin? En tiedä.

On ihmisiä jotka ihastuvat ja "rakastuvat" todella helposti: Nämä, usein valitettavasti vähemmän koulutetut ja sivistyneet tyypit löytävät "elämänsä rakkauden" tosiaankin monia kertoja. Sitten on niitä, jotka eivät helposti edes ihastu saatika rakastu ja joilla on älliä ajatella asioita pidemmälle. Kun heille kolahtaa niin sitä sisäistä ääntä kannattaa kuunnella. Sinulle on varmaankin käynyt niin oman miehesi kanssa.

Seurasin aikoinaan kun 31 vuotiaat ystävättäreni löysivät kaikki sielunkumppanin lyhyellä väliajalla ja tekaisivat lapsen muutaman kuukauden tuntemisen jälkeen. Kyse oli kaikilla suuresta rakkaudesta ja sielunkumppanuudesta, joka oli kolahtanut vihdoin ja onni kun jaksettiin odottaa.

Biologisen kellon tikitys riitti jatkoon yhdellä parilla, joka on vieläkin yhdessä 16 vuoden jälkeen. o n . [/]

Jos uskoo tähän henkiseen puoleen niin tuollahan mainitaan siitäkin että joskus tarkoituksena on vain esim tehdä lapsi ja ovathan ihmiset kuitenkin inhimillisiä olentoja. Joillekin ei varmasti ikinä tule sellaista ahaa elämystä että tämä suhde on ns. match made in heaven varsinkin jos tulee perheestä jossa ei vaikkapa ole kovin uskonnollinen ilmapiiri tai jos omat perhesuhteet ovat rikkinäiset jo valmiiksi. Siinä varmasti usein toistaa vanhoja tuttuja kaavojaan jos ei ole vielä henkisesti kypsä vaikkapa ihan sellaiseenkin asiaan kuin aikuistumiseen, vastuunkantoon ja rakastamiseen.

sanoikaan että kun lapsuuden traumat löytävät toisensa hälytyskellot soi, mutta pari luulee niitä hääkelloiksi.

pois meidän yhteisestä kodista :(

Tunsin juuri samoin kun sinä ja ihmettelin usein mitä hittoa tässä tapahtuu. En ollut yhtä onnellinen edes lastemme syntymästä jos totta puhutaan..

Voi toki olla että sinä löysit oikeasti sen "oikean". Tunne vain voi olla niin uskomaton että sokaisee..

Jos nojaa yhtään tuohon hengelliseen käsitykseen ja tapaan tulkita sielunkumppani -juttua niin se oikeastaan pohjaakin siihen, että joskus sielunkumppanit ovat kanssamme vain tietyn matkaa, tietyn vaiheen ajan ja toisaalta kaikkia sielunkumppaneita ei ole tarkoitettu kumppaneiksi. Se oikeakin, kumppani / partneri -tyylinen sielunkumppani voi tehdä ja tekeekin tottakai inhimillisiä ratkaisuja elämässään. Toivottasti elämässäsi on kuitenkin juuri esim. paras ystävä, joka on sinulle toinen, toisenlainen sielunkumppani. Ja jonain päivänä, väistämttä, tiellesi astelee myös se kolmas, ehkä se pysyvä sielunkumppani, jonka kanssa vietät koko loppuelämäsi. Lopulta se lopullinen "Se Oikea" on juuri se sielunkumppani: Jos kerran erositte, niin hän ei nyt sitten kuitenkaan ollut "Se Oikea". Erot sattuvat aina, mutta nyt elämääsi aukeaa aivan uusi vapaus nähdä ja tavata ihmisiä ja ehkäpä siis juuri se lopullinen kumppani.

Nykyinen puolisoni ei ole sielunkumppanini, mutta hyvä isä ja tärkeä ihminen kuitenkin. Sielunkumppanini on elämässäni ja hänen tapaamisensa avasi silmäni - tuntuu, että olen oppinut paljon uutta itsestäni lyhyen ajan sisällä ja todella joutunut miettimään omia ratkaisuja ja valintoja elämässäni.

Parisuhteen mahdollisuuskin on ollut ilmassa, mutta koen, että henkisesti emme ole vielä riittävän lähellä toisiamme, vai ehkä sitten enemmän sielullisesti? Tuntuu, että ymmärrän häntä lähes täydellisesti ja välillämme on voimakas side. Silti tuntuu, että hän ei tunnista tätä sidettä oikein tai haluaa käyttää sitä hyväkseen omiin itsekkäisiin tarkoituksiinsa. Ja tämä tekee minut surulliseksi :(

[/quote]

Nykyinen puolisoni ei ole sielunkumppanini, mutta hyvä isä ja tärkeä ihminen kuitenkin. Sielunkumppanini on elämässäni ja hänen tapaamisensa avasi silmäni - tuntuu, että olen oppinut paljon uutta itsestäni lyhyen ajan sisällä ja todella joutunut miettimään omia ratkaisuja ja valintoja elämässäni.



Parisuhteen mahdollisuuskin on ollut ilmassa, mutta koen, että henkisesti emme ole vielä riittävän lähellä toisiamme, vai ehkä sitten enemmän sielullisesti? Tuntuu, että ymmärrän häntä lähes täydellisesti ja välillämme on voimakas side. Silti tuntuu, että hän ei tunnista tätä sidettä oikein tai haluaa käyttää sitä hyväkseen omiin itsekkäisiin tarkoituksiinsa. Ja tämä tekee minut surulliseksi :(

[/quote]

Varmaankaan hän ei ymmärrä täysin mistä nyt on kysymys ja sen vuoksi hän jollain tasolla ehkä pyrkiikin käyttämään tilannetta "hyväkseen": Vaikea tietysti tapausta tietämättä sanoa mitään mutta asiaa mielessä pyöritellessä tulee mieleen moniakin erilaisia tapoja jolla toisen tilaa tai yhteistä asiaa voisi jopa hyödyntää omiin, juuri niihin itsekkäisiin tarkoituksiin.



Ota asia puheeksi hänen kanssaan suoraan: Jos hän pötkii karkuun niin hän ei ole ollutkaan asialle valmiina mutta jos hänen asenteensa muuttuu ja asia teidän kohdallanne etenee joko entistä vahvemmaksi ystävyyssuhteeksi tai lähtee muuttumaan kohti rakkaussuhdetta niin pääset itsekin tarkastelemaan paremmin omia tunteitasi.