Riittäisikö/riittääkö sulle, että miehesi tulee töistä klo 20 arkisin ja 17-18 lauantaisin?

Järjetöntä valittaa yrittäjälle, että tämä käyttää liikaa aikaa töissä, tai kytätä jokaisen minuutin käyttöä. Oma yritys vaatii tavattomasti työtä hyvinä ja vielä enemmän huonoina aikoina. Jos ette sitä ymmärrä, menitte naimisiin väärän ihmisen kanssa. Silloin on parempi erota, niin pääsette eroon sekä yrittämisen huonoista puolista että hedelmistä, sitten kun niitä alkaa kasvaa. Mikään ei ole typerämpi kuin pikkuvaimo, joka elää miehen tuloilla samalla, kun on mustasukkainen miehen työlle ja pyrkii sabotoimaan sitä.

Parempi asenne olisi mennä mukaan puolison yritykseen. Vaikka se ei olisi omaa alaa, erityisesti alkuvaiheessa pienikin apu vaikka puhelinvastaajana tai varastossa on kullan arvoista. Sillä tavalla pääsee jakamaan ilot ja surut ja on helpompi ymmärtää, mikä toista ajaa työn pariin.

Ymmärrän kyllä ap:ta, olen itsekin kokenut samoja tunteita. Ja miehelle voi tosiaan olla hyväksi ymmärtää, ettei hän sunnuntaisin ole missään hotellissa, jossa muiden tehtävänä on vain hemmotella häntä, itsekin on jotain tehtävä. Silti sanoisin, että ajattelen aika samoin kuin tuo siteeraamani. Mieheni tekee stressaavaa työtä ja pitkiäkin päiviä. Itse olen kotiäiti. Tottakai väsyn joskus omiinkin tekemisiini, mutta en todellakaan voi alkaa valittaa miehelle hänen työstään! Töiden lisäksi hänellä menee aikaa pariin liikuntaharrastukseen, mutta nekin ovat hänelle tärkeitä asioita, joiden avulla pysyy täyspäisenä ja ok fyysisessä kunnossa. Lapset ovat meillä tottuneet siihen, ettei isää joka päivä välttämättä näe lainkaan, mutta toisaalta kotona ollessaan hän ottaa lapsia mukaan omiin töihinsä, juttelevat jne. Mitään ns. laatuaikaa emme kovin paljon vietä, mutta mieluummin meillä lapsetkin vaihtavat autoon renkaita kuin käyvät Hoplopissa, noin kärjistetysti. Mieheni isä on yrittäjä ja on aina ollut monessa mukana. Jännä juttu, että mieheni on siihen täysin sopeutunut ja on itse aika samanlainen, kun taas hänen siskonsa on sitä mieltä, että hänellä on ollut huono isä, kun yhdessäolo lapsena oli juuri noita kodin töitä eikä leikkimistä.

Järjetöntä valittaa yrittäjälle, että tämä käyttää liikaa aikaa töissä, tai kytätä jokaisen minuutin käyttöä. Oma yritys vaatii tavattomasti työtä hyvinä ja vielä enemmän huonoina aikoina. Jos ette sitä ymmärrä, menitte naimisiin väärän ihmisen kanssa. Silloin on parempi erota, niin pääsette eroon sekä yrittämisen huonoista puolista että hedelmistä, sitten kun niitä alkaa kasvaa. Mikään ei ole typerämpi kuin pikkuvaimo, joka elää miehen tuloilla samalla, kun on mustasukkainen miehen työlle ja pyrkii sabotoimaan sitä.

Parempi asenne olisi mennä mukaan puolison yritykseen. Vaikka se ei olisi omaa alaa, erityisesti alkuvaiheessa pienikin apu vaikka puhelinvastaajana tai varastossa on kullan arvoista. Sillä tavalla pääsee jakamaan ilot ja surut ja on helpompi ymmärtää, mikä toista ajaa työn pariin.

Ymmärrän kyllä ap:ta, olen itsekin kokenut samoja tunteita. Ja miehelle voi tosiaan olla hyväksi ymmärtää, ettei hän sunnuntaisin ole missään hotellissa, jossa muiden tehtävänä on vain hemmotella häntä, itsekin on jotain tehtävä. Silti sanoisin, että ajattelen aika samoin kuin tuo siteeraamani. Mieheni tekee stressaavaa työtä ja pitkiäkin päiviä. Itse olen kotiäiti. Tottakai väsyn joskus omiinkin tekemisiini, mutta en todellakaan voi alkaa valittaa miehelle hänen työstään! Töiden lisäksi hänellä menee aikaa pariin liikuntaharrastukseen, mutta nekin ovat hänelle tärkeitä asioita, joiden avulla pysyy täyspäisenä ja ok fyysisessä kunnossa. Lapset ovat meillä tottuneet siihen, ettei isää joka päivä välttämättä näe lainkaan, mutta toisaalta kotona ollessaan hän ottaa lapsia mukaan omiin töihinsä, juttelevat jne. Mitään ns. laatuaikaa emme kovin paljon vietä, mutta mieluummin meillä lapsetkin vaihtavat autoon renkaita kuin käyvät Hoplopissa, noin kärjistetysti. Mieheni isä on yrittäjä ja on aina ollut monessa mukana. Jännä juttu, että mieheni on siihen täysin sopeutunut ja on itse aika samanlainen, kun taas hänen siskonsa on sitä mieltä, että hänellä on ollut huono isä, kun yhdessäolo lapsena oli juuri noita kodin töitä eikä leikkimistä.

Sunnuntai hänellä olisi vapaa. Meillä on näin ja näin vähällä yhdessäoloajalla (perhe ja pariskunta) mä en tule toimeen enkä pysty olemaan hyvä vaimo. Meillä onkin usein riitaisia hetkiä tämän vähän ajan ja huomion takia. Valitettavasti lapsetkin ovat niitä kuulleet :(

Kommentoikaa minulle, tunnenko minä väärin? Mitä neuvoisitte minulle?

Mies siis kiertää tätä myyntialuettaan, on myyntiedustaja eräälle rakentamiseen liittyvälle firmalle, ja hän on parhaillaan poissa aamu seitsemästä ilta yhdeksään. Lauantait hän on kyllä kotona, mutta tekee silloin paperitöitä, joten hän ei varsinaisesti ole läsnä silloin. Yleensä päivät ovat hänellä sen 8 tuntia, vähintään.

Mutta itse yritän vain "kestää". Ei mulla ole oikein asiasta valittamista, koska en ns. tuo rahaa taloon. Vaikkei mies ole mitään siihen suuntaan sanonutkaan, niin hän nyt on perheen ainoa varsinainen elättäjä ja siksi minulla ei ole valittamista hänen työajoistaan.

Ehkäpä annan saman neuvon kuin monta kertaa aiemmin. Puhu sen miehesi kanssa asioista ennenkuin alat tiuskimaan hänelle. Siitä ei seuraa mitään hyvää jos riidan päätteksi tiuskit hänelle että "kun sinäkin olet aina töissä" tai muuta vastaavaa.

Mieti asiaa miehesikin kannalta, ei hänkään varmasti sitä työaikaa pidä lomana tai mukavana juttuna ja häntäkin varmasti väsyttää. Asiaa tuskin helpottaa kotona naama norsunvehkeellä odottava vaimo.

Jos yhtään ap lohduttaa:



Mieheni on ollut koko marras- ja joulukuun aikana yhteensä 1½ viikkoa kotona kahdessa erässä. Muun ajan on ollut toisella puolella maapalloa, eli poissa 24 h vuorokaudessa. Tulee jouluksi kotiin ja lähtee taas 2.1. Elämä tulee jatkumaan tällaisena seuraavat puoli vuotta ja ensi kesään saakka mies on kotona ehkä yhteensä 2 viikkoa, me käymme lasten kanssa siellä kahdesti kevään ja kesän aikana.



Toisaalta ajattelen, että on jopa helpompaa että on sitten koko ajan pois, kuin että olisi tosiaan joka päivä aamusta iltaan töissä - ehkä outo ajattelumalli, mutta näin mietin. Sitten kun on kotona, on sitä täysillä ja tekee useimmiten töitä etänä (normaalisti ei siis ole ihan tuollainen matkatahti, vaan ennemminkin niin, että 1 viikko reissussa ja n. 3 viikkoa kotona)



Lasten kannalta tämä on tosi inhottavaa, tietenkin, että isä on jatkuvasti pois. Parisuhteen kannalta en koe tätä mitenkään kauheaksi, tottakai on surkeaa ettei saa toista lähelleen, mutta olemme olleet yhdessä pian 20 vuotta ja kokeneet kaikenlaista opiskelijavaihtojen aiheuttamien erojen ja aikaisempien lyhyiden komennusten ja eri paikkakunnilla työskentelyjen puitteissa, eli eiköhän tämäkin mene.



Bonuksena tästä jaksosta on isohko taloudellinen hyöty + ylennys miehelle työssä joka on hänelle tosi mieleinen ja tärkeä ja joka tulee vähentämään jatkuvan matkustamisen tarvetta tulevaisuudessa.

Arkisin en käytännössä ollenkaan. Minulla on normaali päivätyö, miehelläni iltapainotteinen työ ja hän tulee yleensä kotiin noin klo 21. Mieheni tietenkin syö ja lepää töiden jälkeen ja hän on niin tööt siinä vaiheessa, ettei hänen kanssaan kannata puhua mistään aivotoimintaa vaativasta. Hän virkistyy vasta, kun minun pitää jo mennä nukkumaan. Kun meillä on asiaa toisillemme, soitamme tai viestittelemme päiväsaikaan.



Lauantaisin hän on töissä noin klo 15 asti ja sunnuntait vapaalla. Tuosta ajasta annamme toisillemme jakamatonta huomiota ehkä korkeintaan 4-6 tuntia. Enimmäkseen puuhailemme omiamme. Yhdessä käymme ruokaostoksilla, ulkoilemme, huolehdimme vanhuksista ja pidämme yhteyttä jo pois kotoa muuttaneeseen lapseemme. Emme talvisin juuri tapaa vapaa-aikana ystäviä, kesällä "seuraelämää" on enemmän ja käymme myös silloin useammin ulkona syömässä.



Olemme siis jo tyhjän pesän vaiheessa, mutta muistan kyllä lapsiperheajankin. Meillä oli kahdenkeskistä aikaa melkein pelkästään lomilla ja silloinkin hyvin vähän. Noin kerran kuussa yritimme käydä yhdessä syömässä. Se tuntui kieltämättä vähältä, mutta ajattelin, että pikkulapsiaika menee pian ohi, kuten menikin (vain yksi lapsi, mikä tietysti helpotti). Eniten harmitti se, että yrittäjämieheni piti erittäin vähän lomaa ja tarvitsi sen aluksi noin viikon verran täydellistä latautumista. Joskus kävi niin, että hän virkistyi ja alkoi suunnitella perheen yhteisiä reissuja vasta siinä vaiheessa, kun minun piti jo palata töihin. Hän retkeili sitten lapsen kanssa kahdestaan.



Olemme myös molemmat aika itsenäisiä ihmisiä ja ainakin minulla on vahva sisäinen maailma. Parisuhde on tärkeä osa elämääni ja tuo turvallisuutta ja vakautta, mutta elämässä on muitakin tärkeitä asioita. Olen onnellinen näin.

reilut 10v. Mies töissä joka päivä juhlapyhiä myöten. Ei nähnyt lapsia juuri koskaan, ei isyyslomia (ei halunnut). Hoidin lapset ja kodin yksin jatkuvasti. Jos mies harvoin sunnutaisin kotona, niin nukkui.

Erosin, sillä tuo ei ollut oikeaa avioliittoa tai perhe-elämää.

Jälkikäteen mietin, miten ihmeessä jaksoin tuon vaiheen elämää.

hyvä että olet tyytyväinen noin...

itse en voisi kuvitella tuollaista elämänkaarta, koska syvä läheisyys mieheni kanssa on minulle tärkeää, nyt pikkulapsiaikanakin ja uskon että myöhemminkin. Onneksi meillä ainakin tällä hetkellä on yhteistä paljon ja sen ylläpitämiseksi jatkossakin aion nähdä vaivaa

Ihan oikeutettuja ovat tunteesi. Mikä häntä sinne töihin noin ajaa?



Onneksi mun miehellä on vaan ihan perus 7.00-15.30 työaika ja harvoin ylitöitä, joista useimmiten kieltäytyy. Itselläni on kaksivuorotyö, joten ei miehen olisi mahdollistakaan tehdä tuon pidempää päivää.

..että mielestäni meillä on todella syvä yhteys mieheni kanssa. Juuri sen takia, että se on niin syvä, meidän ei tarvitse olla kovin paljon yhdessä. Meillä on syvällisiä keskusteluja, intiimiyttä ja läheisyyttä, yhteisiä suunnitelmia ja unelmia. Suhteemme ei todellakaan ole pystyyn kuollut. Meidän ei vain tarvitse vatvoa sitä tuntikausia päivittäin ;)

työpäivän päälle illat koulussa ja vielä lauantaisinkin. Itse en ole tuota kokenut ongelmaksi, päinvastoin nautin noista illoista, jolloin saan olla kotona itsekseni lapsen kanssa. Lauantai-illat olemme sopineet perheen yhteisiksi "juhlahetkiksi", jolloin me molemmat pyrimme välttämään omia menoja ja jolloin laitetaan hyvää ruokaa ja avataan viinipullo, saunotaan ja nautitaan yhdessä olemisesta. Sunnuntaitkin pyritään viettämään perheen kesken, silloin tosin tulee hoidettua vaateostoksia yms. asioita, joihin arkisin ei ole aikaa. Ainoa miinuspuoli tässä tilanteessa on se, että kyläilyt sukulaisten ja kavereiden luona harvoin onnistuvat koko perheen voimin ja itse ainakin suhtaudun sunnuntain kyläilykutsuihin melko negatiiviisesti, ovathan ne pois perheen yhteisestä ajasta.

että runsas yhteinen aika ei automaattisesti tuo mitään onnea. Esimerkiksi lapsuudenkodissani vanhempani olivat paljon kotona, ei silloin juuri harrastettu tms., mutta avioliitto oli aika pystyyn kuollut, ei lämpöä tai kunnioitusta.



Nykyisin on myös vallalla ajatus, että yhteisellä ajalla on tehtävä aina jotain erityistä ja täytyy olla onnellinen. Kun ollaan samaan aikaan kotona, voi siihen suhtautua ihan rauhallisesti, ei tarvi välttämättä tehdä mitään ihmeellistä. Usein läheisyys syntyy helpomminkin, kun ei lähdetä ravaamaan missään "huvipaikoissa". Eikä toiseen ihmiseen voi suhtautua sillai, että "Kun olet niin paljon poissa kotoa, ja nyt kerrankin siinä, niin tee minut onnelliseksi!". Onnellisuus on elämänasenne ja se syntyy omassa päässä.



47

paljon töitä ja minä hoidan kaiken kotona.

Lapsia on viisi. Talvisin voimme viettää 2-3 viikkoa kaukomailla ja kesällä koko perhe lomailee 2kk. Meillä tämä toimii, puhallamme yhteen hiileen.

Tulisin hulluksi tuolla systeemillä, ja lapsetkin kaipaisivat isäänsä. Hetken tuota voisi jaksaa, jos tietäisi, että se on vain vaihe.

En jaksaisi elää noin edes rahan vuoksi, ellei uhkana olisi todellinen köyhyys.

Mies on kaupan alalla töissä, ja työaika on sidottu liikkeen aukioloaikoihin. Ei siinä auta, vaikka kuinka haluaisin miehen aikaisemmin kotiin.

Eikä miehen työaika ole myöskään hänen oma valinta.



Mitä sitten pitäisi tehdä? En nyt mielestäni voi alkaa vaatimaan miestä vaihtamaan alaa, eikä opiskelu kyllä meidän menoilla olisi mahdollistakaan. Onneksi on kuitenkin työ, työttömyyttäkin on koettu.

Huonot haluavat aikaa miehensä kanssa. Hyvät eivät sitä paljon kaipaa.

Tässä ketjussa on keskitytty pääasiassa naisen ja miehen yhteiseen aikaan tai sen puutteeseen. Perheessä tärkeintä on kuitenkin aika lasten kanssa. Ja se on tärkeää. Miten isä muodostaa suhdettaan lapsiin, jos on aina poissa? Ei se itsestään synny.



Samaan aikaan toisaalla ollaan kysymysmerkkeinä sen tosiasian kanssa, että lapsilla ja nuorilla on koko ajan enemmän mielenterveysongelmia tai vaikeuksia tunne-elämässään. Niin, no mikä voisi olla edes osasyy näihin? Se, että isien, ja äitienkin, on PAKKO tehdä pitkää päivää. Mikä pakko? Voittaako materia, iso talo, ulkomaanmatkat, hieno auto ja muu kulissi onnellisen perhe-elämän, jossa siis myös lapset ovat onnellisia? Näköjään.

ei kyllä materia voita, vaikka mies joutuu tekemään pitkää työpäivää. Ihan keskituloisia ollaan. Edelleen vaan toistan, että ei ole muutakaan mahdollisuutta. Mies on sellaisella alalla töissä, että työajat ovat mitä ovat. Se aika, kun ollaan kotona, niin koitetaankin sitten tosiaan pyhittää yhdessäololle.



Kaikkea tässä elämäntilanteessa ei voi saada, ja se mistä miehen kanssa nipistetään on kahdenkeskinen aika. Siihen aikaa löytyy kyllä taas muutaman vuoden päästä. Nyt halutaan se vähä vapaa-aika viettää lasten kanssa. Tottakai tämä vaatii vakaan ja vahvan parisuhteen, mutta toisaalta, sitä pystytään hoitamaan pienillä yksinkertaisilla asioilla päivän mittaan.



Te kaikki, joilla on aikaa enemmän perheellenne, olen iloinen teidän puolestanne. Se ei vain ole kaikille mahdollista.

ei tulisi hyvää intiimiä ja läheistä parisuhde ja perheelämää tuolla kuviolla. työnarkomania on sairaus.

Tässä ketjussa on keskitytty pääasiassa naisen ja miehen yhteiseen aikaan tai sen puutteeseen. Perheessä tärkeintä on kuitenkin aika lasten kanssa. Ja se on tärkeää. Miten isä muodostaa suhdettaan lapsiin, jos on aina poissa? Ei se itsestään synny.

Samaan aikaan toisaalla ollaan kysymysmerkkeinä sen tosiasian kanssa, että lapsilla ja nuorilla on koko ajan enemmän mielenterveysongelmia tai vaikeuksia tunne-elämässään. Niin, no mikä voisi olla edes osasyy näihin? Se, että isien, ja äitienkin, on PAKKO tehdä pitkää päivää. Mikä pakko? Voittaako materia, iso talo, ulkomaanmatkat, hieno auto ja muu kulissi onnellisen perhe-elämän, jossa siis myös lapset ovat onnellisia? Näköjään.

Aika lasten kanssa on tärkeää. Meillä homma toimii niin, että olen lasten kanssa ja heistä vastuussa aina ellei ole erikseen sovittu jonkun kanssa. Eli yksin ei koululainenkaan joudu ikinä olemaan kotona. Tottakai olisi kiva, jos mies ehtisi enemmän olla lasten kanssa, mutta tärkeintä lienee, että joku on aina paikalla. Ja koska minä teen meillä lähes kaikki perinteiset kotityöt, ei mies kotona ollessaan ole imurin varressa lasten tavoittamattomissa. Jonkin verran hänellä on ansiotöitä kotonakin, mutta suurimman osan kotonaoloajastaan on lasten tavoitettavissa. Ja tätä voi verrata omaan lapsuuteeni, jossa isäni oli paljon kotona, mutta läheisiä emme olleet ikinä. Eli sanoisin, että enemmän yhteistä aikaa olisi kiva bonus, mutta ei välttämätöntä. Meillä asuvat naapurissa mummo ja vaari ja huomaan, että poikamme ovat paljolti ottaneet vaarin miehen mallikseen, mutta eivät halveksi isääkään tietysti. Mitenkään materialistisia emme ole, sillä vaikka miehen palkka on ihan hyvä, ei Suomessa ole perheverotusta, eivätkä taloutemme tulot yhteensä mitkään isot ole.

47 & 57

Tosin joskus sunnuntaisin vain iltapaivaan saakka. Monesti tulee toista myohaan illalla kymmenen jalkeen, valilla joutuu lahtemaan keskella yota jotakin selvittamaan. Sellaista on yrittajan arki.



Meilla menee avioparina hyvin. On yhteiset haaveet, unelmat ja tavoitteet. Niista puhutaan useasti, tarkein asia elamassa on lapset. Mieheni tekee toita enemman kuin suurinosa miehista, ja silti viettaa lastensa kanssa tiiviimmin aikaa kuin moni muu mies. Mista tama johtuu? Ehka me osaamme vain kayttaa ajan tehokkaasti. Tyonjako on selva kotioloissa, ja siita riitelemiseen ei tarvitse kayttaa aikaa. Kaiken taman lisaksi aikaa loytyy myos holynpolyyn, kuten netissa roikkumiseen tai kavereiden tapaamiseen.



Kuten muutama fiksu on edella todennut, se on kiinni omasta asenteesta. Ja kukaan toinen ei voi tehda onnelliseksi, se on tehtava itse. Ei se minuuttimaara, vaan se laatu.