Kuinka usein lapsiperhe voi muuttaa, ilman että traumatisoi lapsia?

PAHIMMAT AJANKOHDAT : Vauvaisuus sekä esiteinilä. Vauvaisuuden aikana lapsi on juuri muuttumassa oikeaksi ihmiseksi ja MUUTOKSET ympäristössä voivat olla HYVINKIN HAITALLISIA! Esiteinilässä sen sijaan lapsken kaveruudet voivat katkeroitua ja muuttua pahahtahtoisiksi stalkkereiksi.

Ja exäni on muuttanut 9 kertaa 12 vuoden aikana tyttäreni kanssa. Vaihtelu virkistää, sanoo ex. Puoli vuotta sitten muutti ja nyt jo haaveilee uudesta asunnosta.

Ei muuttoja enään, kun lapsi on aloittanut koulun.

Paitsi jos ainut lapsi ja koulukiusattu, niin muutto voi olla pelastus.

10kk vanhana parin kilometrin päähän, eli sama alue, mutta turvallinen lapsiperheiden taloyhtiö. Tästä muutosta en tuntenut lainkaan huonoa omatuntoa, vanhassa paikassa oli pihoilla lasinsiruja, porukka tappeli iltaisin pihassa etc eli koin muuton pienemmäksi pahaksi kuin taaperoitumisen vanhan kodin pihapiirissä.



Toisen kerran muutti vajaa 3 vuotiaana, koska vaihdoimme kaupunkia. Tämä oli työllistymisen kannalta ns. pakkomuutto, mutta oli huono omatunto, koska itse koen juurettomuutta omasta lapsuusajan jatkuvatsa kotiseutujen muuttumisesta.



Kolmas muutto oli kolme kuukautta myöhemmin, eli lapsen ollessa 3 vuotias, kun eromisimme lasten isän kanssa. Tämä oli taloudellisesti pakko muutto, en olisi mitenkään selvinnyt vanhassa asunnossa.



Neljäs muutto oli tästä 8 kuukautta myöhemmin, muutto 40m2 asunnosta sellaiseen, jossa saatoimme hengittääkin. Ei uusikaan asunto ole mitenkään minun unelmieni ja toiveideni täyttymys, mutta en voinut enää viedä lapsia täysin uuteen, joten otimme ainoan käyvän asunnon samasta pihapiiristä jossa jo valmiiksi asuimme. Näin vain ulko-oven kohta ja seinien sisältö muuttuivat. Tämä oli ensimmäinen muutto johon molemmat lapset suhtautuivat puhtaasti positiivisesti. Aiemmin oli selkeästi kriisin paikka.



Eli noin 3,5-vuotiaana muuttanut viidenteen kotiinsa (plus isällä toinen koti menossa eron jälkeen, isän kodit tosin olleet keskenään molemmat samassa talossa)



2-vuotias lapseni taas on muuttanut ekan kerran 1-vuotiaana tuon ihan eri kaupunkiin vaihdon. 1v 3kk muuttanut eron yhteydessä uuteen asuntoon ja vajaa 2-vuotiaana muuttanut tähän nykyiseen. Eli neljäs koti alle 2-vuotiaana, plus isänsä kaksi asuntoa.



Ja on aivan varmasti todella paljon liikaa. Nyt toiveena, ettei kolmeen vuoteen olisi pakko muuttaa ollenkaan. Ja sitten kun tuolloin muutetaan, niin voitaisiin muuttaa suoraan ns. lopulliseen kotiin.



Heh, yksi minun tärkeimmistä kasvatuspäämääristäni vielä 1,5 vuotta sitten oli, ettei lapsille tulisi samaa juurettomuuden tunnetta kuin minulle. Eli että muutettaisiin vain pakon edessä. Ilman tätä eron jälkeistä käyvän kodin etsimistä tuohon olisi edes jollain kohtuudella päästykin. Nyt yritetään vain olla tekemättä enää lisätaakkaa ja pysyä nykyisessä niin kauan kuin mahdollista (asunto, jossa asumiseen liittyvä oikeus päättyy kolmen vuoden päästä, eli tämäkään ei voi olla ihan lopullinen ratkaisu).



Toisaalta vaikka tämä on ehdottomasti rasite ja huono asia, niin en usko että tämä nyt on se seikka, joka heidän elämänsä pilaa.

On ollut helppo sopeutua myöhemminkin muuttoihin ja muutoksiin, mutta en toisaalta osaa sanoa mistä olen "kotoisin", eli tietty juurettomuus vaivaa. Ja muistan, että muuttaminen oli kyllä raskasta varsinkin murrosiässä ja jos paikallinen murre ja kaupungin koko ja tavat muuttuuivat paljon. Ystävien jättäminen ja aika ennen kuin uusia löytyi tekivät välillä elämästäni yksinäistä. Toisaalta nautin itsenäisyydestä ja siitä, ettei minusta ollut kellään mitään esiolettamuksia, koska taustani ei ollut muille tuttu. Erilaisuutta koin kyllä uusilla paikkakunnilla, mutta en yhdistänyt sitä jatkuviin muuttoihin.



Olen itsenäisesti asuessani muuttanut ensin opiselupaikkakunnalle (ja opiskelijavaihtoon ulkomaille) ja sitten töihin päästyäni pk-eudulle, jossa olen asunut jopa 6 vuotta. Voisin kyllä muuttaa taas parin vuoden päästä jonnekin halvemmalle paikkakunnalle.

Minä olin kouluun mennessäni asunut jo viidessä eri paikassa. Se ainakin oli jo liikaa. En ole senkään jälkeen osannut asettua minnekään ja ystävyyssuhteetkin ovat usein jääneet pinnallisiksi, kun ilmeisesti alitajunnassa on jokin epäilys, että kannattaako niihin panostaa kun kohta kuitenkin tiet eroavat. Aikuisenakin sama muuttaminen jatkui: olen 20-35-vuotiaana asunut 11 eri paikassa! Nyt kun on omia lapsia, kynnys muuttaa on korkeampi. En halua omille lapsilleni samaa.

Parin vuoden välein muuttaminen ei ole traumatisoinut minua mitenkään. MUTTA meillä oli kotiäiti, paljon sisarruksia (=leikkikavereita omasta takaa) ja koulu pysyi muutosta huolimatta samana.



Jos lapsi joutuu joka muuton jälkeen vaihtamaan päiväkotia/koulua, niin ei se ainakaan hyvää tee. Aika raskasta joutua aina aloittamaan alusta vieraassa porukassa. Sitä voi miettiä, miltä itsestä tuntuisi vaihtaa työpaikkaa ja nollata kaikki kaverisuhteet aina parin vuoden välein.

eikä tuosta nyt mitään traumoja tai pahoja muistoja ole jäänyt. Ala-asteella vaihdoin koulua 4 kertaa, mutta ei se ollut mulle ongelma. Toisaalta olin reipas ja rohkea lapsi, aremmalle olisi varmasti ollut kova pala.



Me ollaan muutettu silloin kun esikoinen oli 3v, kun vaihdettiin paikkakuntaa ja sitten samassa taloyhtiössä vaihdettiin isompaan asuntoon kun hän oli 4,5 ja kuopus oli 1,5v.



Nyt esikoinen koulussa ja muutto olisi edessä. Ei haluta kuitenkaan vaihtaa kaupunginosaa, koska ei haluta että lapsella vaihtuu koulu

Parin vuoden välein muuttaminen ei ole traumatisoinut minua mitenkään. MUTTA meillä oli kotiäiti, paljon sisarruksia (=leikkikavereita omasta takaa) ja koulu pysyi muutosta huolimatta samana.

Jos lapsi joutuu joka muuton jälkeen vaihtamaan päiväkotia/koulua, niin ei se ainakaan hyvää tee. Aika raskasta joutua aina aloittamaan alusta vieraassa porukassa. Sitä voi miettiä, miltä itsestä tuntuisi vaihtaa työpaikkaa ja nollata kaikki kaverisuhteet aina parin vuoden välein.

olen käynyt ala-astetta kolmessa eri koulussa, ja yläastetta kahdessa. Ainakin minulle se oli liikaa. En oikein osaa aikuisenakaan luoda pysyviä kaverisuhteitasuhteita, ja joka paikassa tunnen itseni hieman vieraaksi ja ulkopuoliseksi.

viimeisin oli lähes pihapiirissä eli tosi lähelle isompaan asuntoon.



Minusta paras vaihe on alle kouluikäisenä ja ennen päivähoidon aloitusta, mutta käy se myös päivähoidon aloituksen jälkeenkin. Meillä ainakin tuli parempi päiväkoti ja kivempi matka sinne.



Meillä on aina ollut jotenkin parempi asunto ja aina oltu tyytyväisiä sen takia. En usko muuttojen traumatisoineen, pikemminkin naapurin, jonka takia muutettiin ja onneksi, nykyinen ympäristö on parempi.



Kun on näin monta muuttoa jo takana, tuntuisi ikävältä kouluiässä kiskoa lapsia tutusta ympäristöstään. Lapsemme vastustaisivat tällä hetkellä muutoa jonnekin kauemmas todella paljon. Ovat siis erittäin selvästi ilmaissseet haluavansa asua täällä. Eivät siis toivo meille lottovoittoa, koska se veisi jonnekin muualle. Vaikka koulu pysyisi samana, niin omakotitaloalueelle siirtyminen ei kiinnostaisi. Lottovoitto tarkoittaisi siis omakotitalon ostoa.

samaan aikaan hoidon päiväkodissa sekä kun lapsi siirtyy kouluun.

PAHIMMAT AJANKOHDAT : Vauvaisuus sekä esiteinilä. Vauvaisuuden aikana lapsi on juuri muuttumassa oikeaksi ihmiseksi ja MUUTOKSET ympäristössä voivat olla HYVINKIN HAITALLISIA! Esiteinilässä sen sijaan lapsken kaveruudet voivat katkeroitua ja muuttua pahahtahtoisiksi stalkkereiksi.

ja muuttoja kouluaikana oli yhteensä 8. Olen 35v ja olen muuttanut päälle 25 kertaa. Aivan normaali ihminen minusta tuli :)

4-vuotiaani on muuttanut kolmesti; pois opiskelijakämpästä, pois väkivaltaisen sekopään naapurista, pois homeasunnosta. Nykyisessä asunnossa voimme toivottavasti asua pidempään.

Olen muuttanut lapsuudessani kaksi kertaa eri kaupunkiin. Voin kertoa ettei muuttaminen tehnyt hyvää, varsinkaan kun hyvät kaverit jäivät sen myötä pois kuvioista. Ensimmäisen kerran muutin kesken ensimmäisen luokan (vaihdettiin asuinkuntaa isän kuoleman jälkeen) ja 9-vuotiaana muutin toisen kerran, jolloin menetin myös parhaan ystäväni eikä toista ole tullut vastaan, vaikka olen jo 22-vuotias... Nyt sentään asunut samassa kaupungissa jo 13 vuotta :)

Meillä on kaksi alle 10-vuotiasta lasta ja heille tulossa nyt 9. & 6. koti. Joukossa on muutama harkitsematon muutto mutta enimmäkseen huonoa tuuria - esimerkiksi levoton, päihdeongelmainen naapurusto tai homeasunto. Sosiaalityöntekijä lohdutti että lapsille tärkeintä on kuitenkin perusturvallisuus ja perheen kokonaisvaltainen hyvinvointi, vaikka tietenkin muutokset stressaavat (useimmiten olemme muuttaneet saman asuinalueen sisällä, joten lähinnä koti on muuttunut). Esimerkiksi työn perässä muuttaminen vs. työttömyys -tyyppisessä tilanteessa muutosta on siis lopulta enemmän hyötyä kuin haittaa.

Eräs tuttavani on muuttanut lapsen kouluaikana 3-4 kertaa, niin että lapsi on aina muuton yhteydessä vaihtanut koulua. Välissä vielä yksi pieni koulu lakkautettiin joten jo ala -asteella ollut neljässä eri koulussa. Näennäisesti reipas ja sosiaalinen lapsi on aina pärjännyt uudessa koulussa, mutta nyt myöhemmin on ilmennyt ongelmia. Taustalla muitakin syitä kuin jatkuvat muutot, mutta eivät varmaan ole asiaa helpottaneet. Muuttojen syynä ei ole ollut työn perässä ns.pakkomuutto, vaan vanhemman tyytymättömyys kulloiseenkin asuinpaikkaan. Olen hieman ihmetellyt kun lapsella ollut kavereita ja asiat hyvin, miksi muuttaa aina. Varmaan jollain tavalla ajatellut lapsen parasta, mutta valitettavasti lopputulos jotain muuta. Itse en siis mielellään muuttaisi montaa kertaa ainakaan "huvin vuoksi", toki jokainen tekee ratkaisut omista lähtökohdistaan joten turha lähteä tuomitsemaan sen kummemmin.