Olen hyvin tyytymätön äitini isovanhemmuuteen.

Ikävä on, jos pari viikkoa hurahtaa näkemättä. Omat vanhempani ovat ehkä hiukan passiivisempia, kun ovat työelämässä mukana ja sitä myötä kiireisempiä, mutta soittavat ja innolla odottavat tapaamisia (noin kaksi kertaa kuukaudessa, soitellaan vähintään viikottain mutta yleensä parin päivän välein). Miehen vanhempia nähdää useammin ja ottavat lapsia hoitoon mielellään (pyytävät siis itse esim. yökylään parin kuukauden välein).



Tämän takia myös itse haluan olla osallistuva isovanhempi. On tosiaan surku ajatella, mistä kaikesta jäävät paitsi. Olen myös sitä mieltä, että eivät ne lastenlapset ole velvoitettuja vierailemaan vanhainkodissakaan myöhemmin, kun mummeja ei ole näiden lapsuus kiinnostanut.

isovanhempien sukupolvi on sitä "ahnetta sukupolvea", josta Osku Pajamäki kirjoitti kirjan. Heillä on oma napa ensin ja lähinnä. Surullista, mutta käyttäytymisellään menettävät paljon, eivätkä edes tajua sitä. Surullista myös lapsille, kun näkee kuinka tärkeitä isovanhemmat olisivat heille. He ovat myös se sukupolvi, jonka naiset kävivät ansiotyössä kun omat lapset (eli me) olimme pieniä ja kuinka ollakkaan monia meistä on isovanhemmat hoitaneet sen työssä käynnin ym. ajan. . Itse ajattelen , että metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan: eli turha odottaa vierailuja vanhainkotiin, odotelkoot siellä yksin kuolemaansa ja miettikööt mikä meni pieleen. Itse haluan olla osallistuva ja välittävä isovanhempana. Seurata lastenlasten kasvamista ja kertoa omalta osaltani elämästä "entis aikoina" sekä opettaa lapsille ehkä jotain sellaista mitä vanhemmat eivät osaa tai ehdi. Mielestäni elämässä on tärkeintä vain ihmissuhteet, muilla asioilla ei viime kädessä ole paljoakaan merkitystä.

eivät huolehdi vanhemmistaan ja asu heidän kanssaan. Vaihtoehtonahan on se, että isovanhemmat muuttavat luoksesi ja saat huolehtia heistä vuosia.

Onneksi nykyäidit eivät itsekkäästi käy töissä vaan haluavat ensin hoitaa lapset ja sitten omat vanhempansa, eikös?

Omaan sellaisen ajattelutavan, että vanhemmuus tulee ensin ja vasta sitten kaikki muu. Se on pyyteetöntä ja ylittää aikuisen iän poikakaverit ja muut menot. En koe ole velvollinen huolehtimaan omasta äidistäni, koska hänkään ei huolehdi minusta eikä välitä lapsestani. Ja vanhemmat huolehtivat omista jälkeläisistään ensisijaisesti, ei se kuulkaa mene niin että lapset huolehtivat ensisijaisesti vanhemmistaan. Se oli taas heidän vanhempiensa tehtävä. Teillä on pahasti perusasiat sekaisin..

Oma äitini kävi ristiäisissä ja synttäreillä, ei siis kertaakaan käymässä/auttamassa. Asuimme ihan lähellä toisiamme. Nyt asumme kaukana, ikävä sanoa, mutta tämä on varmaankin ihanteellinen tilanne hänelle. Näemme noin kerran vuodessa (eli yhtä usein kuin lähellä asuessa), hän voi sanoa että on ikävä ja kertoa kavereille lastenlapsista mutta oikeasti ei tarvitse olla heidän kanssaan.



Olen itsekin miettinyt millainen äiti hän oikeastaan oli minulle ja veljilleni.



Koitan nauttia siitä mikä on hyvin, äitini tykkää olla mun kanssani (aikuisseurassa) ja iloitsen siitä (vaikka pienten lasten äitinä sitä arvostaa kyllä aikalailla sellaisia kavereita jotka viihtyvät minun sekä lasteni seurassa). Aikani ihmettelin hänen suhtautumista, nyt olen hyväksynyt etten voi sitä ymmärtää, se on mitä on ja turha minun tuhlata energiaa sen pohtimiseen.



Onneksi on appivanhemmat, jotka on ihania ja haluavat viettää aikaa lastenlasten kanssa! Ja oma äitinikin, näin kun näemme harvoin niin jaksaa olla jonkun verran lasten kanssa.

Voi olla, että hän on kylmä. Tai sitten hän jännittää hoitaa lapsen lastaan. Ei ehkä osaa ja on ujo. Onko arka luonteeltaan?

Lastenlasten kanssa heidän huomiostaan kilpailevat harrastukset, matkustelu ja muut riennot, kun aikaisemmin ehkä lapsenlapset olivat enemmän se elämänsisältö. Tähän on esimerkiksi ET-lehti vuosikausia määrätietoisesti opastanut. Julkisesti väitetään että lapsenlapset on rakkaita ja tärkeitä, mutta käytäntö on toinen juttu.

Itsellänikin oli jotain epärealistisia alitajuisia odotuksia sen suhteen, millainen mummo omasta äidistäni tulisi. Meidän äiti-tytär-suhteemme on aina ollut jotenkin jännitteinen, vaikka ihan kivoja ihmisiä ollaan kumpikin, ja tavallaan kai kuitenkin sitä täysin tiedostamattani toivoin että se, että saisin lapsen, jotenkin korjaisi välejä, lähentäisi meitä ja tekisi asioista mutkattomampia. No, eihän ihan niin käynyt sitten kuitenkaan. Mummo tykkää lapsistani mutta ei juuri rikkaa ristiin laita suhteen ylläpitämiseksi. On soittanut meille oma-aloitteisesti viimeksi... hetkinen, siitä on jo ainakin toista vuotta. Käymässä ei ole ollut useaan vuoteen vaikka pyydetty on. Asutaan kyllä kaukana, mutta mahdollisuuksia heillä olisi huomattavasti enemmän kuin kiinnostusta. Kyllä se satuttaa, mutta minkäs teet.



Kakkosen syntyessä itkin salaa sitä, ettei vanhemmillani (jotka siis myönnettäköön asuvat kaukana) ollut "aikaa" tulla katsomaan tätä vauvaa moneen kuukauteen. (Kohtalon ivaa siinä oli se, että oma äitini oli aikoinaan ollut kertomansa mukaan verisesti loukkaantunut mummolleni, joka ei ollut vaivautunut minun sisarustani katsomaan! Näin nää kolaukset kai laitetaan kiertoon...)



Oma neuvoni on että näistä jutuista täytyy vaan päästää irti, ihan sen oman mielenterveyden ja -rauhan tähden. Mitä enemmän suree tai kiristelee hampaitaan, sitä raskaampaa on itselle. Ihmiset on sellaisia kuin on: rajallisia, heikkoja, ymmärtämättömiä ja/tai itsekkäitä... ja kukapa vielä tietää millä tavoin tulen itse särkemään omien lasteni sydämen. (Vaikka tällä hetkellä vannon henkeen ja vereen että yhtään oman äitini - tai hänen äitinsä - virhettä en kyllä toista, prkl!) Täytyy vaan yrittää parhaansa, että kasvaisi omia lähtökohtiaan paremmaksi ihmiseksi jotenkin.

Ja siis kakkoseni synnyttyä vanhemmillani olisi kyllä aikaa, en tiedä miksi sanoin sen noin. Eivät vaan "saaneet aikaiseksi". Matkustelevat muuten kyllä hyvin paljon, eivät vaan ikinä meidän suuntaamme.

mutta aihe koskettaa minuakin, valitettavasti.

sinä et voi häntä muuksi muuttaa.

Meillä äitini ei ole koskaan uskaltanut olla päikseen lasten kanssa, koska pelkää että jotain sattuu. Anoppi taas on niitä, jotka mieluummin purjehtii tai moottoripyöräilee ympäri Eurooppaa kaikki kesäkaudet ja kerran kesässä laittaa postikortin, että on niin ikävä lapsenlapsia. Näiden tosiasioiden kanssa pitää vaan elää.

...omat asiat ajavat edelle, omat harrastukset, menot, matkat ja parisuhde...

Eikö isoäidin parisuhde saa olla hänelle tärkeä? Tai omat menot? Tai vaikka matka? En oikein ymmärrä mitä te odotatte vanhemmiltanne tässä tapauksessa? He ovat kasvattaneet teidät, nyt on teidän vuoro kasvattaa omat lapsenne. Meinaatko että mummon pitäisi istua lastenvahtina oman lomareissun sijaan?

Kai sitä jotenkin kuvitteli äitinsä toteuttavan mummouttaan jotenkin samalla tavoin, kuin itse koki äidin äidin mummouden lapsena.



Isäni on paljon valmiimpi olemaan lastenlastensa kanssa, välillä isäni pyytää lapsia luokseen spontaanisti, mutta äitini nyrpistelee nenäänsä vieressä, että ei se nyt oikein käy, kun hän ajattelin levätä. Onneks on siis lapsilla edes pappa, jota kiinnostaa. Ja pappa sovittaa lapsenlapset omien töidensä, työmatkojensa ja harrastustensa sekaan. Äitini ei käy edes työssä, vaan on kotirouvana...



Tähän soppaan kuuluu myös se, että äitini kailottaa kaikille ystävilleen ja tuttavilleen olevansa maailman paras ja osallistuvin mummo maan päällä, ja lastenlasten kuvia esitellään aina tilaisuuden tullen. Viimeisimmät kuvat kävi mummo hakemassa meiltä kiireellä, ehti olla ehkä kolme minuuttia lastenlastensa näköpiirissa, kunnes taas alkoi harrastus tai piti mennä lepäämään.



Ikää vanhemmillani alle 60 v.

En nyt kommentoi suoraan kenenkään viestiin, koska en tietenkään voi heidän tilanteestaan tietää. Eli kenenkään edellä kirjoittaneen ei ole syytä loukkaantua.



Olen vain ihmetellyt, miten monille nykyvanhemmille hyvä isovanhemmuus tuntuu tarkoittavan lähinnä jatkuvasti käytössä olevaa ilmaista lapsenvahtia. Se on toki surullista, varsinkin lastenlasten kannalta, jos isovanhemmat eivät oikeasti ole kiinnostuneita, mutta kyllä minusta isovanhemmillakin on oikeus nauttia elämästään kun siihen on mahdollisuus. Matkailkoot, hoitakoot parisuhdetta ja harrastakoot kun vielä pystyvät! Aina parempi, jos vielä silloin tällöin jaksavat seurustella lastenlastensakin kanssa. Mutta eivätkös he ole jo osansa tehneet ja meidän hoidettava itse omat lapsemme? Näin minä ainakin ajattelen, enkä laske menojamme isovanhempien jaksamisen varaan.

Kummallakaan puolella isovanhemmat eivät tunnu olevan juuri lainkaan kiinnostuneita lapsenlapsistaan. En esim. usko että kumpikaan lapsistamme on koskaan ollut yhdenkään isovanhempansa sylissä. Kylässä ollessaan ovat kyllä kohteliaita lapsiamme kohtaan ja pyrkivät vaihtamaan heidän kanssaan muutaman sanan, mutta heidän välinsä ovat samantyyliset kuin voisi kuvitella jossain kaukaisten sukulaisten yhteisessä sukukokouksessa olevan. Hyväntahtoiset muttei millään lailla innostuneet tai lämpimät. Ja kutsuihin meidän luoksemme, esim. joulu tai syntymäpäivät, suhtaudutaan myös niin kuin etäiseen sukukokoukseen - saattavat tulla elleivät keksi mitään kiinnostavampaa tekemistä.



Mitään ns. vikaa kummankaan vanhemmissa ei ole, ihan normaaleja vanhempia olivat meille itsellemme aikanaan.

Omaan sellaisen ajattelutavan, että vanhemmuus tulee ensin ja vasta sitten kaikki muu. Se on pyyteetöntä ja ylittää aikuisen iän poikakaverit ja muut menot. En koe ole velvollinen huolehtimaan omasta äidistäni, koska hänkään ei huolehdi minusta eikä välitä lapsestani. Ja vanhemmat huolehtivat omista jälkeläisistään ensisijaisesti, ei se kuulkaa mene niin että lapset huolehtivat ensisijaisesti vanhemmistaan. Se oli taas heidän vanhempiensa tehtävä. Teillä on pahasti perusasiat sekaisin..

sama linja eli vanhempien tehtävänä huolehtia lapsistaan, ei lapsenlapsista. Kun oma lapsi perustaa perheen, hän pärjää jo omillaan eikä tarvitse huolehtijaa. Niin se menee.

...omat asiat ajavat edelle, omat harrastukset, menot, matkat ja parisuhde...

Eikö isoäidin parisuhde saa olla hänelle tärkeä? Tai omat menot? Tai vaikka matka? En oikein ymmärrä mitä te odotatte vanhemmiltanne tässä tapauksessa? He ovat kasvattaneet teidät, nyt on teidän vuoro kasvattaa omat lapsenne. Meinaatko että mummon pitäisi istua lastenvahtina oman lomareissun sijaan?

Kyllähän omia menoja saa olla mutta olis kiva jos joskus jäisi aikaa lapsenapsillekkin..

Minä taas en ymmärrä miten jollekkin matkat ja harrastus on aina tärkeämpää kuin omat lapsenlapset. Siis että joka ainut kerta kun olisi mahdollisuus tavata lapsi esim. kerran kolmessa kuukaudessa valitsee matkan tai harrastuksen esteeksi.

Kiva jos sinä ymmärrät, onneksi me ei tunneta toisiamme en viihtyisi sunlaisen itsekeskeisen ämmän seurassa sekuntiakaan

Nyt (vielä?) tuntuu siltä että voisin ottaa omien lasteni (mahdolliset tulevat) lapset aikanaan vaikka kotiini perhepäivähoitoon, jos tarvis olisi. Niin lyhyiltä tuntuu nää lapsuusvuodet, ja usein oikein sydäntä kivistää, että entä kun ne sit joskus on ohi? Ja lapset ovat vasta alakoulussa... :)



Oman äitini mummoutta pohtiessani olen joutunut kohtaamaan muutamia karvaita totuuksia. Ensimmäinen niistä on se, että luulen, ettei oma äitini koskaan oikein hirveästi nauttinut äitiydestä, vaikka hyvä äiti olikin. Oli liian yksinäinen, liian stressantunut, pettynyt itseensä ja siihen millaista elämä oli, ja koki epäonnistuneensa, kun meistä ei tullutkaan niitä täydellisen ongelmattomia, onnellisia ja itsevarmoja yksilöitä joita hän toivoi (ja syytti siitä itseään). Ehkä pienten lasten kanssa oleminen muistuttaa mun äitiä ajoista, jotka oli hänelle itselleen loppujen lopuksi aika raskaita ja ristiriitaisten tunteiden täyttämiä? Lapsiani tavatessaan (kyläillessämme heillä) hän on toki aina kiltti ja kiva, mutta aina jotenkin... Miten sen sanoisi. Kiltti, mutta ei kovin läheinen. Jännittyneen oloinen. Vähän iloton. Koko ajan huolissaan jostakin. Ei ihme ettei seura kelpaa, kun ei hän näemmä kykene oikein nauttimaan siitä!



Toinen totuus, jonka päätin kerta kaikkiaan kohdata silmästä silmään, on se (ja tää vihlaisee vähän enemmän) ettei äitini kauhean paljon pidä minusta tai nauti seurastani, vaikka äitinäni minua tietysti rakastaakin. Ei sille paljon mitään voi; ei vaan olla kauhean yhteensopivia. Niin että äitini ei välttele ainoastaan lapsiani vaan myös - tai ehkä jopa ennenkaikkea - minua. Ja ehkä se onkin juuri se minun läsnäoloni, joka saa hänet säteilemään jotain verhottua epämukavuutta aina tavatessamme.



Ja kysymykseen siitä, mikä olisi se isovanhemmuus, josta haaveilisin... Ei todellakaan ilmainen lastenhoito tai muu aineellinen hyöty! Oikeastaan vaan se, että äitini (tai isäni, kuten joku kirjoitti ihanasti lastensa papasta tuolla ylempänä, mutta tää menee meidän tapauksessa jo niin kauas utopian puolelle ettei mielikuvitus riitä) olisi aktiivinen, kiinnostunut, soittelisi, tulisi käymään, nauttisi silminnähden lapsenlapsistaan, olisi niistä ylpeä... olisi ylpeä tyttärestään äitinä...



Yksi salaisuus, jota en ole kertonut koskaan kellekään, on että kun äitini ekaa kertaa kuuli, että odotan vauvaa, ensireaktio ei ollutkaan iloinen vaan ahdistunut: hän möläytti jotain sellaista, että entäpä jos minä menetän malttini huutavan lapsen kanssa ja teen sille jotakin? Silloin en jotenkin edes tajunnut loukkaantua tai mitään, olin vaan ihan hämmästynyt. Vasta paljon myöhemmin itkin että millaisena se minua oikein pitää? Samaa se sanoi tosin kerran kun isosiskoni vauva ei suostunut nukahtamaan: äitini tuli supattamaan minulle että mene nyt katsomaan ettei se vaan hermostu ja ravistele sitä poikaa. Meinasi henki salpautua, kun ei olisi omaan mieleeni tullutkaan sellaista pelätä (eikä mitään syytä ollutkaan).



Olen nämä tulkinnut jotenkin niin, että ehkä äidillä on jotain aika syvässä istuvia ahdistuksen aiheita mielessään. Ehkä hän on pelästynyt omalla kohdallaan äitiyteen liittyviä negatiivisia tunteita, ja ne kytevät vielä vuosikymmenten jälkeenkin. En voi sitä tietää, joten yhtä hyvin voin antaa anteeksi. Tämä on yksi asia joka ei elämässäni ole ihan niin kuin toivoisin, mutta onneksi sentään moni muu asia on hyvin.



23

Nyt (vielä?) tuntuu siltä että voisin ottaa omien lasteni (mahdolliset tulevat) lapset aikanaan vaikka kotiini perhepäivähoitoon, jos tarvis olisi. Niin lyhyiltä tuntuu nää lapsuusvuodet, ja usein oikein sydäntä kivistää, että entä kun ne sit joskus on ohi? Ja lapset ovat vasta alakoulussa... :)

Oman äitini mummoutta pohtiessani olen joutunut kohtaamaan muutamia karvaita totuuksia. Ensimmäinen niistä on se, että luulen, ettei oma äitini koskaan oikein hirveästi nauttinut äitiydestä, vaikka hyvä äiti olikin. Oli liian yksinäinen, liian stressantunut, pettynyt itseensä ja siihen millaista elämä oli, ja koki epäonnistuneensa, kun meistä ei tullutkaan niitä täydellisen ongelmattomia, onnellisia ja itsevarmoja yksilöitä joita hän toivoi (ja syytti siitä itseään). Ehkä pienten lasten kanssa oleminen muistuttaa mun äitiä ajoista, jotka oli hänelle itselleen loppujen lopuksi aika raskaita ja ristiriitaisten tunteiden täyttämiä? Lapsiani tavatessaan (kyläillessämme heillä) hän on toki aina kiltti ja kiva, mutta aina jotenkin... Miten sen sanoisi. Kiltti, mutta ei kovin läheinen. Jännittyneen oloinen. Vähän iloton. Koko ajan huolissaan jostakin. Ei ihme ettei seura kelpaa, kun ei hän näemmä kykene oikein nauttimaan siitä!

Toinen totuus, jonka päätin kerta kaikkiaan kohdata silmästä silmään, on se (ja tää vihlaisee vähän enemmän) ettei äitini kauhean paljon pidä minusta tai nauti seurastani, vaikka äitinäni minua tietysti rakastaakin. Ei sille paljon mitään voi; ei vaan olla kauhean yhteensopivia. Niin että äitini ei välttele ainoastaan lapsiani vaan myös - tai ehkä jopa ennenkaikkea - minua. Ja ehkä se onkin juuri se minun läsnäoloni, joka saa hänet säteilemään jotain verhottua epämukavuutta aina tavatessamme.

Ja kysymykseen siitä, mikä olisi se isovanhemmuus, josta haaveilisin... Ei todellakaan ilmainen lastenhoito tai muu aineellinen hyöty! Oikeastaan vaan se, että äitini (tai isäni, kuten joku kirjoitti ihanasti lastensa papasta tuolla ylempänä, mutta tää menee meidän tapauksessa jo niin kauas utopian puolelle ettei mielikuvitus riitä) olisi aktiivinen, kiinnostunut, soittelisi, tulisi käymään, nauttisi silminnähden lapsenlapsistaan, olisi niistä ylpeä... olisi ylpeä tyttärestään äitinä...

Yksi salaisuus, jota en ole kertonut koskaan kellekään, on että kun äitini ekaa kertaa kuuli, että odotan vauvaa, ensireaktio ei ollutkaan iloinen vaan ahdistunut: hän möläytti jotain sellaista, että entäpä jos minä menetän malttini huutavan lapsen kanssa ja teen sille jotakin? Silloin en jotenkin edes tajunnut loukkaantua tai mitään, olin vaan ihan hämmästynyt. Vasta paljon myöhemmin itkin että millaisena se minua oikein pitää? Samaa se sanoi tosin kerran kun isosiskoni vauva ei suostunut nukahtamaan: äitini tuli supattamaan minulle että mene nyt katsomaan ettei se vaan hermostu ja ravistele sitä poikaa. Meinasi henki salpautua, kun ei olisi omaan mieleeni tullutkaan sellaista pelätä (eikä mitään syytä ollutkaan).

Olen nämä tulkinnut jotenkin niin, että ehkä äidillä on jotain aika syvässä istuvia ahdistuksen aiheita mielessään. Ehkä hän on pelästynyt omalla kohdallaan äitiyteen liittyviä negatiivisia tunteita, ja ne kytevät vielä vuosikymmenten jälkeenkin. En voi sitä tietää, joten yhtä hyvin voin antaa anteeksi. Tämä on yksi asia joka ei elämässäni ole ihan niin kuin toivoisin, mutta onneksi sentään moni muu asia on hyvin.

23

Tai oletko miettinyt sitä, että äidilläsi on ehkä mennyt aika pahasti hermo teidän kanssanne, kun olette olleet vauvoja? Hän on ehkä sortunut ravistelemaan teitä, ollut väkivaltainen?

Tuollainen reaktio ei mielestäni ole millään muotoa normaali, jotain äidilläsi on jemmassa.

Tai oletko miettinyt sitä, että äidilläsi on ehkä mennyt aika pahasti hermo teidän kanssanne, kun olette olleet vauvoja? Hän on ehkä sortunut ravistelemaan teitä, ollut väkivaltainen?

Tuollainen reaktio ei mielestäni ole millään muotoa normaali, jotain äidilläsi on jemmassa.

On sekin joskus käynyt mielessä.

Äitini ei ole mikään hirviö vaan hyvin tunteellinen, vakavanpuoleinen ihminen, joka ottaa kaiken raskaasti ja soimaa itseään.

Jos hän nuorena äitinä jollain epätoivon mustalla hetkellä olisi noin tehnyt, ajattelen että se muisto olisi varmaan ollut äidilleni hirveän raskas salaisuus kantaa kaikki nämä vuodet. Syyllisys, häpeä, kauhu omasta käytöksestä ja siitä mitä olisi voinut käydä.

Antaisin anteeksi tältä istumalta, ilman epäröintiä.

Minä ajattelen, että meillä lapsilla ei ole oikeutta vaatia vanhemmilta isovanhemmuutta itse toivomassamme muodossa. Minusta isovanhemmuuden tulee lähteä isovanhemmasta itsestään. On plussaa jos isovanhempi on kiinnostunut lapsenlapsista, mutta ei häntä voi pakottaa. Toki surettaa, jos lapsilla ei ole isovanhempia, mutta sille ei mitään voi.