Miksi kiukuttelevalle lapselle ei saa sanoa että "heihei, äiti lähtee nyt"?

Tilannehan on lapselle aivan järkyttävä ja käsittämätön. Lapsi kiukuttelee, ei esim. jaksa kävellä tms., ja äiti ilmoittaa, että jää siihen sitten, minä menen, minä hylkään sinut siihen. Lapsi ottaa tilanteen tosissaan. Se on hänelle ihan todellinen uhkaus, että äiti oikeasti jättää hänet tähän tuntemattomaan paikkaan.. ja lisäksi se on viesti, että kiukuttelu tai väsymys, oman tahdon ja oman mielen ilmaiseminen on kielletty. Jos niin tekee, äiti ei rakasta, äiti jättää yksin tielle tai kauppakeskukseen tai leikkipuistoon. Siitä, että lapsi kokee tuon tilanteen hylkäämisenä ja traumaattisena, siitä puhuttiin 80-luvulla, jolloin lasten kanssa vielä sai kuitenkin hermostua ja lasten kiukku oli noin yleensä ottaen sallittua. Te mammat ette tietenkään näe oman lapsenne reaktiota, koska olette kääntäneet selkänne ja menette. Mutta se lapsi on aidosti hätääntynyt; juoksee perään itku silmässä, parkuu: äiti älä jätä minua tänne! Kerran leikkipuistossa oli venäläisiä tai virolaisia naisia ja muutama lapsi. Noin 4 v poika seisoi kiipeilytelineellä ja sylki aikuisten päälle. Aikuiset eivät sanoneet mitään, eivät ainakaan saaneet poikaa lopettamaan. Omani katsoi ihastuneena kun uhmakas poika sylki äidin ja tämän ystävien päälle, ja minä totesin: "älä edes suunnittele!" Sitten tuo äiti ilmoitti että lähdetään. Poika ei tullut alas. Äiti hoki aikansa, poika ilmoitti ettei tule. Sitten äiti vain lähti. Heihei, äiti menee. Poika meni aivan paniikkiin. Tuo huonokäytöksinen, kuriton, rajaton iso (?) poika. Hän lähti kiireesti kiipeämään telineesta alaspäin, parkui ja huusi, äiti älä jätä minua tänne, äiti älä jätä minua tänne!! äiti odota!! äiti ota minut mukaan. Ja äiti meni. Poika juoksi perään, oli oikeasti todella hädissään siitä, että äiti todellakin hylkää hänet sinne leikkipuistoon. Minusta järkyttävää! Äiti ei saa mitään kuria lapselleen, ei ole minkäänlaista otetta,eikä lapsi kunnioita äitiään ollenkaan. Ja kaiken lisäksi äiti aikoo hylätä lapsensa - juurikin siksi, että tämä on tuhma? ja äiti ei siis rakasta häntä? Mitäkö itse olisin tehnyt? Ensinnäkin lapseni ei missän iässä sylje päälleni, eikä edes tornista alas, koska se voi osua toisten päälle ja on huonoa käytöstä. Jos ei käskystä lopeta, loppuu leikki ja lähdemme. Jos ei pyynnöstä tai käskystä tule sieltä leikkipaikalta, kiipeän hakemaan. jos kävele kuten ihminen mukana, kannan kainalossani. Jos ollaan fillarilla, kysyn: ajatko pyörällä vai täytyykö minun kantaa sinut, silloin fillari jää tänne (ja se varastetaan). Arvatkaa, mitä lapsi valitsee? Kauppakeskuksessa väsymystään parkuva alle 2 v on sitten kokonaan eri asia kuin edellä kerrotut 4-6 vuotiaiden temppuilut.

No eikös äiti tehnyt tässä juuri niin kuin uhkasi, eli ei kantanut katteettomia uhkauksia?

Ja miten ymmärrät mitä lapsi sanoi, jos he olivat venäläisiä tai virolaisia, jos et kielestä erottanut edes näitä kahta kansallisuutta toisistaan.

Minä käytän usein uhkausta että nyt oikeasti lähdetään ja alan kävellä poispäin, mutta mun mukulat yleensä lähtevät juoksemaan eri suuntaan joka tapauksessa.

Eli ainoa keino päästä eteenpäin on taluttaa ne jo heti kättelyssä pois tilanteesta, säästyy itse turhalta jankkaamiselta.

tässä tapauksessa on se ettei lapsen isä tapaa lastaan.



Tai että koko isän suku on kyvyttömiä kasvattajia, etkä sinäkään puutu tilanteeseen vaikka hyvin näet mitä voisi tehdä toisin.



Ei se lastensuojelu tässä asiassa auta, ihan normaali järkeily voisi auttaa.

mutta en IKINÄ tekisi noin enkä ole sanonut! Tuo on minusta niin inhottava tapa, että melkein jotkut tukkapöllytkin ovat parempia, tosin niitäkään en harrasta.



Vaikka minulla on kolme omapäistä tenavaa, joiden kanssa liikuttaan milloin missäkin en koskaan ole tuohon sortunut. Tuo on raukkamaisin ja inhottavin juttu mitä voi tehdä. Minun lapseni saavat oppia sen, että tekevät mitä tahansa, niin äiti ei hylkää. Äiti voi olla vihainen, harmistunut tai mitä vaan, mutta ei hylkää!



Lapsihan on täysin avuton vieraassa paikassa.

että Jeesus tulisi ja päästäisi ihmiskunnan kärsimyksistään.

Miltä aikuisesta tuntuisi, jos olisi surullinen ja sitten puoliso toteaisi, että minä lähden nyt, tuollaista en katsele?

minun puolisollani on ajoittain vaikeuksia kestää negatiivisia tunteitani. Hän saattaa juurikin jättää minut yksin itkemään ja jopa suuttuu hetkeksi siitä, että olen surullinen. Onneksi vain hetkeksi, me osaamme puhua tilanteista jälkeenpäin. Puolisoani on pahoinpidelty lapsena niin fyysisesti kuin psyykkisestikin.

Miltä aikuisesta tuntuisi, jos olisi surullinen ja sitten puoliso toteaisi, että minä lähden nyt, tuollaista en katsele?

minun puolisollani on ajoittain vaikeuksia kestää negatiivisia tunteitani. Hän saattaa juurikin jättää minut yksin itkemään ja jopa suuttuu hetkeksi siitä, että olen surullinen. Onneksi vain hetkeksi, me osaamme puhua tilanteista jälkeenpäin. Puolisoani on pahoinpidelty lapsena niin fyysisesti kuin psyykkisestikin.

Minua raivostuttaisi jos mieheni olisi syyttä surullinen, enkä voisi kuvitella sellaista tapahtuvan. Minua ei ole pahoinpidelty lapsena fyysisesti eikä psyykkisesti. En kyllä itsekään vaadi muilta huomiota jos olen jostain syystä surullinen.

jos tuo uhkailu ei "tehoa" siihen lapseen? 3v pojalle sanon joskus että äiti ainakin menee jo, tänään viimeksi kun tehtiin lähtöä puistosta. Puiston portille saakka pääsin kun poika alkoi pikku hiljaa raahautumaan perääni (ei mitenkään hädissään). Kerran koitin tuota samaa uhkausta kun piti lähteä kaupan leikkipaikalta. Poika ei noteerannut poistumistani kulman taakse mitenkään, jatkoi rauhallisesti leikkimistään. 5v isosisko puolestaan oli hädissään ja sanoi minulle ettei voida jättää pikkuveljeä sinne. Kerroin hänelle että ei tietenkään jätetä, kunhan vähän juksataan että poika suostuisi lähtemään. (ja tähän lisään vielä sen että poika oli paikassa josta minun EI ollut mahdollisuutta kaapata häntä kainaloon).

Riippuu varmasti paljon lapsesta, tilanteesta ja vanhemman "käytöshistoriasta" miten lapsi tuon uhkauksen ottaa. Minä tulen varmasti käyttämään tuota jatkossakin. Uskon että lapsi jota ei ole hylätty koskaan, ei voi pelätä tulevansa hylätyksi.

tänä päivänä niitä traumoja aiheutuu lapsille ilmeisesti vähän joka asiasta, kun ei neuvotella joka asiasta... Yritän olla kärsivällinen ja pedagoginen äiti, mutta kyllä minä aika nopeasti otan kiukuttelevan pikkulapsen kainaloon ja lähden menemään, jos muu ei auta. Isommalle, yli 3-vuotiaalle, voin kyllä sanoakin, että nyt äidin on pakko mennä, haluatko jäädä yksin kiukkuamaan, tulen myöhemmin hakemaan. Koskaan ei ole jäänyt. Ja joka päivä teen lapselle selväksi että hän on ihana pikkuihminen, jota äiti rakastaa, mutta huono käytös ei silti ole hyväksyttävää.

tänä päivänä niitä traumoja aiheutuu lapsille ilmeisesti vähän joka asiasta, kun ei neuvotella joka asiasta... Yritän olla kärsivällinen ja pedagoginen äiti, mutta kyllä minä aika nopeasti otan kiukuttelevan pikkulapsen kainaloon ja lähden menemään, jos muu ei auta. Isommalle, yli 3-vuotiaalle, voin kyllä sanoakin, että nyt äidin on pakko mennä, haluatko jäädä yksin kiukkuamaan, tulen myöhemmin hakemaan. Koskaan ei ole jäänyt. Ja joka päivä teen lapselle selväksi että hän on ihana pikkuihminen, jota äiti rakastaa, mutta huono käytös ei silti ole hyväksyttävää.

sinä toimit juuri kuten suositellaankin, etkä ollenkaan uhkaile jättämisellä, mitä tässä ketjussa on kritisoitu.

Pienempi juuri pitää ottaakin kainaloon ja lähteä. Ei siis jättää tai jäädä neuvottelemaan ylettömän pitkään pikkulapsen kanssa asiasta, jota ei osaa päättää.

Ja isompaakaan et uhkaa jättää vaan kysyt haluaako tulla mukaan ja jos ei, lupaat silti tulla hakemaan. Et tuossakaan uhkaile hylkäävästi lasta.

Saisit varmaan joltain psykologilta kiitettävän toiminnastasi. Ei lasten kanssa tarvitse eikä pidä aina neuvotella. Ei siitä mitään traumoja aiheudu, että äiti päättää eikä aina neuvottele (oikeastaan päinvastoin), vaan siitä jos uhkaillaan hylkäämisellä.

ja se syö auktoriteettiasi = vaikeuttaa muitakin tilanteita kun lapsi ajattelee että äiti / isä vaan uhkailee toteuttamatta kuitenkaan uhkausta.



Toiseksi lasta ei saa uhata hylkäämisellä. Se on henkistä väkivaltaa! Ei hyvään parisuhteeseenkaan kuulu se, että riidan yhteydessä sanotaan mä jätän sitten sut.



Hyvän vanhemman ei tarvitse tällaisessa tilanteessa olla mitenkään olla curling vanhempi ja neuvotella. Voi lempeästi mutta tiukasti sanoa että nyt mennään ja ottaa kädestä kiinni tai tarvittaessa vaikka kantaa.



Kyllä teille tällä tavalla kasvatetuille on jäänyt tuosta trauma. Siirrätte nimittäin näitä kamalia tapoja kyseenalaistamatta eteenpäin omille lapsillenne.

ja se syö auktoriteettiasi = vaikeuttaa muitakin tilanteita kun lapsi ajattelee että äiti / isä vaan uhkailee toteuttamatta kuitenkaan uhkausta.

Toiseksi lasta ei saa uhata hylkäämisellä. Se on henkistä väkivaltaa! Ei hyvään parisuhteeseenkaan kuulu se, että riidan yhteydessä sanotaan mä jätän sitten sut.

Hyvän vanhemman ei tarvitse tällaisessa tilanteessa olla mitenkään olla curling vanhempi ja neuvotella. Voi lempeästi mutta tiukasti sanoa että nyt mennään ja ottaa kädestä kiinni tai tarvittaessa vaikka kantaa.

Kyllä teille tällä tavalla kasvatetuille on jäänyt tuosta trauma. Siirrätte nimittäin näitä kamalia tapoja kyseenalaistamatta eteenpäin omille lapsillenne.

Olen täysin samaa mieltä!

Minua raivostuttaisi jos mieheni olisi syyttä surullinen, enkä voisi kuvitella sellaista tapahtuvan. Minua ei ole pahoinpidelty lapsena fyysisesti eikä psyykkisesti. En kyllä itsekään vaadi muilta huomiota jos olen jostain syystä surullinen.

Hyvä että teillä sopii kemiat yhteen tässäkin suhteessa. Minä olen hyvin kiitollinen miehestäni, joka aina jaksaa lohduttaa minua järjettömissä tunnenpuuskissani, joiden syytä en ymmärrä itsekään. Mutta kun on jonkun aikaa halattu niin elämä alkaa taas voittaa. Ne hormonit kun on toisilla vahvemmat kuin toisilla.

jos tuo uhkailu ei "tehoa" siihen lapseen? 3v pojalle sanon joskus että äiti ainakin menee jo, tänään viimeksi kun tehtiin lähtöä puistosta. Puiston portille saakka pääsin kun poika alkoi pikku hiljaa raahautumaan perääni (ei mitenkään hädissään). Kerran koitin tuota samaa uhkausta kun piti lähteä kaupan leikkipaikalta. Poika ei noteerannut poistumistani kulman taakse mitenkään, jatkoi rauhallisesti leikkimistään. 5v isosisko puolestaan oli hädissään ja sanoi minulle ettei voida jättää pikkuveljeä sinne. Kerroin hänelle että ei tietenkään jätetä, kunhan vähän juksataan että poika suostuisi lähtemään. (ja tähän lisään vielä sen että poika oli paikassa josta minun EI ollut mahdollisuutta kaapata häntä kainaloon).

Riippuu varmasti paljon lapsesta, tilanteesta ja vanhemman "käytöshistoriasta" miten lapsi tuon uhkauksen ottaa. Minä tulen varmasti käyttämään tuota jatkossakin. Uskon että lapsi jota ei ole hylätty koskaan, ei voi pelätä tulevansa hylätyksi.

Minä taas uskon että kyseiselle lapselle on sanottu tehottomia uhkauksia ennenkin, eikä hänellä ole enää kunnioitusta äitiä kohtaan. Hän tietää, että uhkaus on tyhjä. Varmaan ensimmäisillä kerroilla olikin hädissään, mutta ei enää.

Riippuu varmasti paljon lapsesta, tilanteesta ja vanhemman "käytöshistoriasta" miten lapsi tuon uhkauksen ottaa. Minä tulen varmasti käyttämään tuota jatkossakin. Uskon että lapsi jota ei ole hylätty koskaan, ei voi pelätä tulevansa hylätyksi.

Jokaisella lapsella on kokemuksia millaista on olla erossa äidistä ja sitä vasten heillä on myös jonkinlainen käsitys hylkäämisen kamaluudesta. Tämä opitaan jo vauvana kun itketään vessan oven takana äitiä.

Minkä trauman se aiheuttaa ja miksi?

*ojentaa rautalankaa vääntäjälle*

Ei kukaan normaali lastaan rakastava äiti tee noin lapselle. Kun minä olin 4-vuotias, äiti ja isä erosivat. Sitten äiti otti minun sisarukset (2 veljeä ja 4 siskoa), sanoi minulle että "Hei hei, äiti lähtee nyt" ja lähti pois elämästäni. Minä jouduin asumaan isäni kanssa, joka oli juoppo, väkivaltainen ja käytti minua seksuaalisesti hyväkseen. Jouduin elämään koko loppu lapsuuteni nälässä, likaisena ja peläten, että koska isä seuraavan kerran raiskaa tai hakkaa minut. Jos olisin ollut hyvä lapsi, niin äiti ei olisi jättänyt minua isän luo ja ottanut sisaruksia mukaansa.

jätti parivuotiaan kiukuttelevan lapsensa lelukauppaan, sanoi juuri jotain tyyliin hei hei, taisi vielä vilkuttaakin, ja lähti sitten päättäväisesti kävelemään pois päin kaupasta. Lapsi jäi paniikissa itkemään. Toki äiti tuli melko nopeasti takaisin, mutta aika kamalalta näytti.



Siis voihan sitä vielä "uhata", että äiti nyt ainakin lähtee, mutta että sitten oikeasti häipyy.. Minä olen kantanut aina kiukuttelevan lapsen mukanani, ei ole tullut vielä sellaista tilannetta ettei se olisi ollut mahdollista. Hmm. ehkä kahden kanssa täytyy vielä joskus keksiä uudet keinot.

sekin sitten hylkäämistä että jättää kiukuttelevan 2 vuotiaan makuuhuoneeseen (ovi on kylläkin auki) ja kävelee itse olohuoneeseen hengähtämään että jaksaa taas neuvotella lapsen kanssa? Ilmeisesti tästäkin tulee lapselle trauma? Kylläpä olen kamala äiti kun hylkään lapseni makuuhuoneeseen.

sekin sitten hylkäämistä että jättää kiukuttelevan 2 vuotiaan makuuhuoneeseen (ovi on kylläkin auki) ja kävelee itse olohuoneeseen hengähtämään että jaksaa taas neuvotella lapsen kanssa? Ilmeisesti tästäkin tulee lapselle trauma? Kylläpä olen kamala äiti kun hylkään lapseni makuuhuoneeseen.

Mutta on eri asia jättää lapsi yksin vieraaseen paikkaan, missä pon paljon vieraita ihmisiä. Oma turvallinen makuuhuone on ihan eri juttu.

uhata ettää hylkää, eikä jättää edes hetkeksi yksin.



Mutta mielestäni voi esim. sanoa, että kauppaan pääsee jos pukee reippaasti eikä kiukuttele, muuten jää isän/äidin kanssa kotiin. Eli siis uhkauksen voi toteuttaa, kotiin jääminen oman vanhemman kanssa ei traumaattista, ja toinekin vanhempi lupaa palaavansa- ainoa vaan, että huonolla käytöksellä ei pääse mukaan. Jos ei toinen vanhempi ole kotona, silloin ei uhata jättää eikä jätetä kotiin.

Marttyyri kiillottaa taas kruunuaan. Tai sitten olet katkeroitunut ja kunnolliseen parisuhteeseen kykenemätön.