Miksi kiukuttelevalle lapselle ei saa sanoa että "heihei, äiti lähtee nyt"?

eikä ole mitään traumoja jäänyt. Mistä hattarasta nykyajan lapset on muka tehty...

kaverini sanoo usein noin. Minuakin on kasvatettu niin ja niin (ruumillista kuritusta, hylkäämistä, vanhempien alkoholismia ymv. taustallla) eikä minulle siitä mitään traumoja ole jäänyt.

Jostain syystä kuitenkin kärsii pahoista mielenterveysongelmista ja aina välillä joutuu kulkemaan mielenterveystoimistossa ja syömään psyykelääkkeitä.

Ei oo traumoja hänellä.

eikä ole mitään traumoja jäänyt. Mistä hattarasta nykyajan lapset on muka tehty...

Alkaa jo mennä vähän liian pitkälle tämä pumpulikäsittely. Kaikki muu kuin lässyttäminen ja curling on henkistä väkivaltaa ja lapsi parka saa traumoja ja kasvaa ihan kieroon.

Ihan vaan tiedoksi, että poikasi ahdistuu aivan käsittämättömällä tavalla negatiivisista tunteistaan. Niistä tunteista joita sinä et hänellä hyväksynyt (vai etkö vain itse sietänyt), vaan uhkasit hylkäämisellä ('jää sitten siihen huutamaan') tai suljit pimeään komeroon itkun tai kiukun takia.

Vaan etpähän ole curling-vanhempi.

se aikuinen pysty käsittelemään lapsen hankalaa tunnetilaa,ja kun ei se pieni lapsikaan vielä oikein osaa..Onhan tuota itsekin tullut käytettyä mutta ei se kyllä varsinaisesti mitään auta,varmasti on parempiakin tapoja.



Ei nyt sentään mistään traumoista kannata puhua vaan lapsen tunneilmaisun kehittymisestä/kehittämisestä

Varsinkin sellainen itkuinen alle kaksivuotias, joka jätetään yksin hätääntyneenä keskellä kauppakeskusta. Lapsi oppii, ettei saa olla vihainen eikä nälkäinen edes klo 20:30 äidin shoppaillessa vaan jos näyttää tunteensa äiti kilahtaa ja lähtee pois. Yht'äkkiä ympärillä näkyy vain vieraiden ihmisten lukemattomia polvia eikä äidistä jälkeäkään. Katto on jossakin taivaan korkeudella, taustalla pauhaa rokki, ihmishälinää, minuutit kuluu eikä äitiä näy (äiti on 20 metrin päässä, muttei lapsi sitä näe). Viimeinen vieras täti pysähtyy lohduttamaan. Sitten äiti tulee tomerana takaisin, kyllä minä osaan kasvattaa penskaani. Lapsi kokee turvattomuutta ja taatusti tämä kokemus jää sinne traumapurkkiin joka poksahtaa sitten täyttyessään jonakin päivänä - jos uhkailu on vanhemman säännöllinen kasvatusmetodi. Sitten murrosikäinen teini kilahtaa, ottaa ja lähtee vuorostaan - vähän pidemmälle kuin 20 metrin päähän. Omaa lääkettä mutsille, siinähän olet huolissasi mistä katuojasta löydyn.

Ihan totta, relatkaa vähän.

Komppaan, siis relatkaa nyt jo vähän äkkiä!

Siinä opetetaan lapselle ettet saa tuntea näin, tunteesi on väärä, sen sijaan että aikuinen olisi aikuinen ja opettaisi lasta käsittelemään kielteisiä tunteita. Se että lapsi hylätään heti kun hän tuntee jotain, kasvattaa sairaita ihmisiä. Hylkääminen on henkistä väkivaltaa, se ei ole luovuutta eikä hyvää kasvatusta.

Äitini jätti minut 1,5 vuotiaana kaupan eteen huutamaan, kun en jostain syystä suostunut kävelemään. Äitini vei kauppakassit kotiin, ja sen jälkeen tuli hakemaan minut. Naapurin täti oli löytänyt minut huutamasta, jätti kauppakassinsa kauppaan ja lähti kantamaan minua kotiin.

Äitini tuli vastaan ja alkoi sättimään naapuria.

Nyt olen aikuisiällä sairastunut psyykkisesti, ja minulla on ollut suuria hylätyksitulemisen kokemuksia ja pelkoja. Olen ripustautunut huonoihin ihmissuhteisiin, ettei minua hylättäisi.

Olen yrittänyt puhua tästä äitini kanssa, mutta hän ei vielä tänäkään päivänä ymmärrä mitä teki väärin. Hän sanoo vain "mutta kun sinä et suostunut kävelemään, en voinut kantaa sekä sinua että kauppakasseja". Eli hän valitsi tärkeimmän, kauppakassit. Jos lapsi on ylimääräinen rasite ja ostokset menevät hänen edelleen, suosittelisin kaikkia silminnäkijöitä tekemään lastensuojeluilmoituksen, että lapsi pääsisi sellaiseen kotiin jossa häntä rakastettaisiin. Missä lapsi olisi arvokkaampi kuin ostokset...

Varsinkin sellainen itkuinen alle kaksivuotias, joka jätetään yksin hätääntyneenä keskellä kauppakeskusta. Lapsi oppii, ettei saa olla vihainen eikä nälkäinen edes klo 20:30 äidin shoppaillessa vaan jos näyttää tunteensa äiti kilahtaa ja lähtee pois. Yht'äkkiä ympärillä näkyy vain vieraiden ihmisten lukemattomia polvia eikä äidistä jälkeäkään. Katto on jossakin taivaan korkeudella, taustalla pauhaa rokki, ihmishälinää, minuutit kuluu eikä äitiä näy (äiti on 20 metrin päässä, muttei lapsi sitä näe). Viimeinen vieras täti pysähtyy lohduttamaan. Sitten äiti tulee tomerana takaisin, kyllä minä osaan kasvattaa penskaani. Lapsi kokee turvattomuutta ja taatusti tämä kokemus jää sinne traumapurkkiin joka poksahtaa sitten täyttyessään jonakin päivänä - jos uhkailu on vanhemman säännöllinen kasvatusmetodi. Sitten murrosikäinen teini kilahtaa, ottaa ja lähtee vuorostaan - vähän pidemmälle kuin 20 metrin päähän. Omaa lääkettä mutsille, siinähän olet huolissasi mistä katuojasta löydyn.

Ihan totta, relatkaa vähän.

Komppaan, siis relatkaa nyt jo vähän äkkiä!

Ja opettele tuntemaan tunteitasi. Älä kasvata tänne lisää tunnevammaisia, hylättyjä lapsia. Tulisi tämä maailma paremmaksi.

Jo vie lapsen turvalliseen hoitopaikkaan ja sanoo noin, ei siinä ole mitään väärää. Lapsi pitääkin hyvästellä eikä karata paikalta.



Mutta jos tekee noin kiukkuavalle lapselle niin osoittaa, että jos lapsella on paha olo, hänet hylätään eli lapsen kiukkuun reagoidaan jättämällä.



Miltä aikuisesta tuntuisi, jos olisi surullinen ja sitten puoliso toteaisi, että minä lähden nyt, tuollaista en katsele?

kyllä sellaista oikein pahasta kokemuksesta jäävää henkistä jälkeä tai vammaa, tyyliin lapsi hautautuu maanjäristyksessä raunioihin ja pääsee pois 2 vrk päästä. Pelkää loppuikänsä ahtaita paikkoja.

Jokaisen ihmisen elämään kuuluu ahdistavia ja negatiivisia kokemuksia, joista ei jää traumoja. Tämä ei tietenkään tarkoita, että niitä kokemuksia pitäisi lapselle ehdoin tahdoin järjestää...

Ja minustakin 2-vuotias on liian pieni jätettäväksi, edes valinnan mahdollisuuden kanssa. Eihän tuon ikäinen mitään valintoja tajua, kun oikein pääsee ylikierroksille.

alle 3-vuotias lapsi ei voi käsitellä tälläista uhkausta... Toistuessaan voi traumatisoida lapsen, kenties. Lisäksi on täysin tehoton uhkaus, eihän äiti aio tätä toteuttaa kuitenkaan! Ja lapsi oppii kyllä tietämään sen. Oppii siihen että äiti vain puhuu läpiä päähänsä, ja näin ollen menettää kunnioituksensa häntä kohtaan.



Älä koskaan sano lapselle uhkausta jota et voi toteuttaa.



Alle kolmivuotiaalle sanot näin : nyt joko tulet itse reippaasti tai äiti kantaa sinut / työntää rattaissa / tms. Yleensä noin isot tytöt / pojat osaavat jo itse kulkea reippaasti.



Yli kolmevuotiaalle sanot näin : et siis jaksa kävellä. Hyvä on, jäädään sitten tähän lepäämään. (istut lapsen vierelle kaupan lattialle / tien poskeen ja otat rennosti, lapsi saa jalat alleen hyvin nopsasti, eikä luultavasti ihan heti uudestaan ota matsia kanssasi)

Siksi en sano, että lähden nyt. Koska en voi oikeasti lähteä ja jättää lasta.

Mutta pitää olla sitten kanssa pokkaa ja toteuttaa se.

Tilannehan on lapselle aivan järkyttävä ja käsittämätön.

Lapsi kiukuttelee, ei esim. jaksa kävellä tms., ja äiti ilmoittaa, että jää siihen sitten, minä menen, minä hylkään sinut siihen.



Lapsi ottaa tilanteen tosissaan. Se on hänelle ihan todellinen uhkaus, että äiti oikeasti jättää hänet tähän tuntemattomaan paikkaan..

ja lisäksi se on viesti, että kiukuttelu tai väsymys, oman tahdon ja oman mielen ilmaiseminen on kielletty. Jos niin tekee, äiti ei rakasta, äiti jättää yksin tielle tai kauppakeskukseen tai leikkipuistoon.



Siitä, että lapsi kokee tuon tilanteen hylkäämisenä ja traumaattisena, siitä puhuttiin 80-luvulla, jolloin lasten kanssa vielä sai kuitenkin hermostua ja lasten kiukku oli noin yleensä ottaen sallittua.



Te mammat ette tietenkään näe oman lapsenne reaktiota, koska olette kääntäneet selkänne ja menette.



Mutta se lapsi on aidosti hätääntynyt; juoksee perään itku silmässä, parkuu: äiti älä jätä minua tänne!



Kerran leikkipuistossa oli venäläisiä tai virolaisia naisia ja muutama lapsi. Noin 4 v poika seisoi kiipeilytelineellä ja sylki aikuisten päälle. Aikuiset eivät sanoneet mitään, eivät ainakaan saaneet poikaa lopettamaan.



Omani katsoi ihastuneena kun uhmakas poika sylki äidin ja tämän ystävien päälle, ja minä totesin: "älä edes suunnittele!"



Sitten tuo äiti ilmoitti että lähdetään. Poika ei tullut alas. Äiti hoki aikansa, poika ilmoitti ettei tule. Sitten äiti vain lähti. Heihei, äiti menee.



Poika meni aivan paniikkiin. Tuo huonokäytöksinen, kuriton, rajaton iso (?) poika.

Hän lähti kiireesti kiipeämään telineesta alaspäin, parkui ja huusi, äiti älä jätä minua tänne, äiti älä jätä minua tänne!! äiti odota!! äiti ota minut mukaan.



Ja äiti meni.

Poika juoksi perään, oli oikeasti todella hädissään siitä, että äiti todellakin hylkää hänet sinne leikkipuistoon.



Minusta järkyttävää! Äiti ei saa mitään kuria lapselleen, ei ole minkäänlaista otetta,eikä lapsi kunnioita äitiään ollenkaan.

Ja kaiken lisäksi äiti aikoo hylätä lapsensa - juurikin siksi, että tämä on tuhma? ja äiti ei siis rakasta häntä?



Mitäkö itse olisin tehnyt?

Ensinnäkin lapseni ei missän iässä sylje päälleni, eikä edes tornista alas, koska se voi osua toisten päälle ja on huonoa käytöstä.

Jos ei käskystä lopeta, loppuu leikki ja lähdemme. Jos ei pyynnöstä tai käskystä tule sieltä leikkipaikalta, kiipeän hakemaan. jos kävele kuten ihminen mukana, kannan kainalossani. Jos ollaan fillarilla, kysyn: ajatko pyörällä vai täytyykö minun kantaa sinut, silloin fillari jää tänne (ja se varastetaan).



Arvatkaa, mitä lapsi valitsee?





Kauppakeskuksessa väsymystään parkuva alle 2 v on sitten kokonaan eri asia kuin edellä kerrotut 4-6 vuotiaiden temppuilut.

veljen eksästä joka käyttää tuota? Siis että jos ei heti lähdetä (puistosta tms.) niin hei hei äiti lähtee nyt. Lapsi on 4v. Veljelle oon kertonu et se tekee noin, mut ku se ei ite tapaa lasta niin se ei näe jos sille lapselle jää niitä traumoja eli mun on otettava tästä nyt vastuu? Mä voisin tehdä sen ilmon vaikka heti jos teidän mielestä toi on riittävä syy?