Lue keskustelun säännöt.
"Täytyykö" anopista pitää?
26.10.2010 |
Minulla on vähän huono omatunto siitä, että en pidä anopistani kovinkaan paljon, varsinkin kuin huomaan sen, kuinka paljon hän haluaisi minun pitävän hänestä. Olemme kuitenkin aivan eri maailmasta, hänen juttunsa ovat aika tylsiä ja mielestäni hän puuttuu liikaa minun ja poikansa elämään.
Tulemme siis toimeen, mutta en voi sanoa pitäväni hänestä. Tiedän, että kaikilla ihmisillä ei synkkaa, mutta tämä harmittaa minua, sillä onhan hän silti mieheni äiti :(
Kommentit (21)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin! Ja miehen kannalta ajateltuna olisi hyvä, jos anoppi olisi vielä kaunis?
Minä yritin olla anopin mieliksi 30 vuotta. Jatkuvasti tuli lokaa niskaan, milloin milläkin varjolla. Mutta minä YRITIN: sinnikkäästi vain purin hammasta yhteen ja yritin olla ystävällinen. Milloin lasten takia, milloin miehen takia. Mies on aina ollut äitinsä puolella kun minä "kuvittelen kaiken" tai "ajattelen kaiken negatiivisesti."
Nyt, kun viimeinenkin lapsi on saanut valkolakin, en enää yritä olla väleissä. En enää halua pahaa mieltä sen takia, että "anopin mieliksi pitää vain olla."
Mikäli mies ja/tai lapset haluavat olla yhteydessä anoppiin, niin ihan vapaasti. Minä en enää soita, en kirjoita, en muistuta miestä äitienpäivästä tai anopin syntymäpäivästä.
Nyt riitti. Ei enää nöyryyttämistä ja loukkaamista.
Ei todellakaan tarvitse. Anoppi teki heti selväksi minun pilaavan poikansa. Miehen sisko oli vielä törkeämpi minulle. Meni vielä tekemään sen virheen, että syytti meitä lapsen downin syndroomasta. Lopputulos on se, että ollaan miehen kanssa oltu kohta 20 vuotta joista anoppi ei ole kuulunut elämäämme 15 vuoteen.
En ainakaan itse pidä anopista. Ei vaan jaksa enää. Onneksi ei tarvitsekaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja ihan riittävää. Ja voihan olla, että se ystävyys ja pitäminenkin sieltä vielä tulee, ajan kanssa.
T. Miniä, joka sai anopilta lahjaksi laminoidun BMI-taulukon
Se on niin erinlainen kuin minä että ei todellakaan oo mitään muuta puhuttavaa kuin lapseni asiat.
Ollaan joskus otettu yhteen kun tunkeutui vähän liikaa elämäämme, mutta kun se asia saatiin juteltua niin välit ollu ihan ok.
Toimeen tullaan kyllä mutta ystäviä meistä ei ikinä tule.. Eikä mun mielestä tarvikkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkään en pidä omastani, en nyt suoranaisesti inhoakaan, mutta koen olevani niin eri aaltopituudella etten vain ymmärrä häntä ja nyt vuosien jälkeen en enää välitä yrittääkään. Tulemme ulkonaisesti toimeen, mutta läheisiä emme ole. Yhteisiä puheenaiheita ei oikein ole. Lastemme asioista hän ei ole kovin kiinnostunut tai ei ainakaan kysy/osoita sitä. Kylässä käyttäydymme kohteliaasti puolin ja toisin, mutta ainakin itsellä aina vähän vaivautunut olo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkään en pidä omastani, en nyt suoranaisesti inhoakaan, mutta koen olevani niin eri aaltopituudella etten vain ymmärrä häntä ja nyt vuosien jälkeen en enää välitä yrittääkään. Tulemme ulkonaisesti toimeen, mutta läheisiä emme ole. Yhteisiä puheenaiheita ei oikein ole. Lastemme asioista hän ei ole kovin kiinnostunut tai ei ainakaan kysy/osoita sitä. Kylässä käyttäydymme kohteliaasti puolin ja toisin, mutta ainakin itsellä aina vähän vaivautunut olo.
vois olla mun kirjoittama.
Kun toimeen tulee, niin se jo riittää - puolin ja toisin.
Itse pidän valtavasti anopistani :) Toisinaan tuntuu, että olemme enemmän samalla aaltopituudella hänen kanssaan kuin oman äitini kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
toimeen olisi hyvä tulla, ja plussana tietty olis, jos vähän oppisi pitämäänkin.
mutta kannattaa muistaa, että ei anopinkaan tarvitse pitää miniästä. Asialliset välit riittävät puolin ja toisin. Tosin silloin miniän kannattaa muistaa, että hänellä ei ole oikeutta puuttua anopin elämään esim. latelemalla aikatauluja ja vaatimuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos pystyy olemaan kohteliaissa väleissä, on se ihan riittävää. Kaikkien ihmisten kanssa ei kemiat kohtaa, mutta käyttäytyä pitää osata.
Itse en voi sietää anoppiani, on tehnyt minulle niin paljon ilkeitä temppuja, ja sotkee myös lapset aina kiukutteluihinsa. (Esim. haastoi riitaa perheeni kanssa esikoisen ristiäisissa, kiukutteli esikoisen 1-vuotis syntymäpäivillä jne.)
Tulimme loistavasti toimeen kun vain seurustelimme poikansa kanssa, kävimme ristelyillä ym., mutta kun poikansa alkoi puhumaan kotoa muutosta, tuli minusta "vihollinen". (Miehen lähes 50-vuotias veli asuu yhä kotona.)
Kaikesta huolimatta pyrin olemaan kohtelias, vastaan uteluihinsa imetyksestä ja painonnoususta kiroilematta, ja menen käymään syntymäpäivillä ja jouluna. En myöskään koskaan pura anopin temppuja miehelle, enkä lasten kuullen. Sehän se varmaan pääasia on, että pitää omana tietonaan sen ettei toisen naama ilahduta.
Me tulemme anoppini kanssa toimeen, mutta en pidä hänen tavoistaan toimia. Hän tietää sen. Olen tehnyt sen selväksi. Miehenikin on asiasta tietoinen ja ihme kyllä tukee minua. Johtuen lienee, ettei hänkään välitä äitinsä tavoista toimia. Minä olen vain suorasukaisempi. Mies on luonnollisesti hellempi asioiden ilmaisussa.
Tiedän, etten minäkään ole mieluisa miniä anopilleni. Tai ainakaan vaimo hänen pojalleen. Minulle hän ei ole sitä sanonut, mutta miehen serkulle, joka asian kerran eräissä illanistujaisissa avautui. Anoppia ahdistaa minussa se, että olen järjestelmällinen. Hän ei itse pysty siihen. Minua ahdistaa hänen järjestelmällisyyden puutteensa.
Edellisen suhteeni appivanhemmat olivat aivan ihania. Ja olemme yhteydessä nykyäänkin kuulumisien merkeissä.
Itse olen hyvä organisoimaan asioita, eikä minulla jää ne kesken roikkumaan. Mieheni on samanlainen tässä suhteessa.
Muutama esimerkki, miksen jaksa katsella anoppia tai oikeastaan hänen toimintaansa. Esim. Saattaa soittaa meille arkena keskellä yötä kahden aikaan (meillä on pieniä lapsia 3 ja käymme molemmat töissä), ettei saa nettiyhteyttään toimimaan tai on unohtanut Skypen salasanan, voisiko mieheni puhelimetse auttaa. Tullessaan kylään hän ei ehdi viettää lasten kanssa aikaa (me emme edes anna lapsia hänelle hoitoon) tai kuunnella heidän kuulumisiaan. Tullessaan anoppi saattaa olettaa, että mies menee vaihtamaan hänen talvirenkaansa, hän on pakannut ne mukaan tai vaihtaa palaneet polttimot ym. yhtään kysymättä, kävisikö se. Hän muutti puolitoista vuotta sitten, puolet tavaroista ovat edelleen pahvilaatikoissa, mutta parasta muutossa oli se, että hän oli kutsunut muuttoavuksi noin 20 ystävää ja sukulaista (mekin menimme auttamaan ja veimme lapset hoitoon sen vuoksi) ja kun pääsimme hänen asunnolleen, hän ei ollut aloittanutkaan pakkaamista vielä. Ensimmäiset neljä tuntia me pakkasimme hänen tavaroitaan ennen kuin pääsimme aloittamaan tavaroiden siirtämistä. Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä. Jokaiseen tapaamiseemme liittyy aina jokin pyyntö tai palvelus. Minua harmittaa lasten takia. Itse en jaksa katsella hänen tapaansa toimia, eikä onneksi tarvitsekaan.
Kenestäkään ei tarvitse pitää siksi, että on sukulainen, naapuri, tuttava, jonkin värinen, rotuinen,...
Jokaisen täytyy ansaita omalla käyttäytymisellään ja olemisellaan 'pitäminen' - rotuun, sukulaissuhteeseen, tms. katsomatta.
- anoppi antaa pyydettäessä rahaa eikä kinua takaisin
- anoppi hoitaa usein lapsia kun itse olet bilettämässä
- anoppi on hiljaa ollessaan teillä kylässä
- anoppi osaa laittaa ruokaa mutta ei tyrkytä sinulle ruuanlaitto-ohjeita
Muissa tapauksissa anoppia ei tarvitse sietää.
mutta näitä sukulaisia on vaan pakko sietää ja niiden kanssa on tultava toimeen. Varmasti aika monella sama tilanne kuin sinulla.
Siihen asti kunnes he omalla käytöksellään saavat mieleni muuttumaan.
Anopin kohdalla näin kävi kun hän rääkyi kännissä puhelimessa että olen ryöstänyt hänen poikansa mammalta (32v, kaksi yhteistä lasta, naimisissa) ja en päästä poikaa äitinsä luokse. Jostain syystä mies ei halunnut käydä siellä tuota puhelua ennen kovinkaan usein, ei pidä alkoholisti-äidistään.
Sitten en anoppia enää tavannutkaan.
Puhun nyt miehen kantilta.
Olen saanut elämässäni hienon naisen ja 2 lasta.
On se vaan uskomatonta, että anoppi on aivan eri aaltopituudelta? Onko vaimoni tulevaisuudessa myös?