Miten selviytyä vamhempiensa kuolemasta, hautajaisista, asunnon tyhjentämisestä yms?

minusta ihan terapeuttisia asioita, kun pystyi oikeasti _tekemään_ jotain.



Kuoleman käsittely olikin sitten pidempi prosessi, joka ei kai ole vieläkään päättynyt (vanhempieni kuolemasta on yli 10 vuotta). Olen kuitenkin surusta selvinnyt (aika auttaa ja se että antaa itselleen luvan surra).

Jollain sitä vain jaksoi ja teki sen mitä täytyi, vaikka näin jälkeenpäin ajateltuna tuo oli todella raskasta ja hirveää aikaa. Voimia sinulle!

Aluksi tunti kerralaan, vähän myöhemmin päivä kerrallaan. By baby steps

vanhempiensa asunnon tyhjennyksen veljensä ja miehensä tehtäväksi, kun ei siihen itse pystynyt. Minä en kyllä olisi uskaltanut. Ne miehet olivat ekat satsit käyneet tarkasti läpi, mutta sitten vaan laatikoiden tavarat menivät roskiin pikasilmäyksellä.

Olin sillon 20 v. kun äitini kuoli. Isäni oli kuollut auto onnettomuudessa vähän siskoni syntymän jälkeen, itse olin sillon 4 vuotian, joten hänestä en mitään muista.

En ees tajunnu et mitä on tapahtunu ja silleen mekaanisesti tyhjensin äitini kodin ja hoidin hautajais järjestelyt jne.

Elämäsi ensimmäinen vastoinkäyminen? Kyllä elämä on luopumista, ja mitä enemmän niitä tulee, sitä paremmin oppii että selviää mistä vaan.



Ei surua tarvitse pelätä. Se ei sinua tapa. Sinun on pakko surra, etkä pääse surua pakoon jättämällä jotain em asioista tekemättä.

Itse aikoinaan itkin todella paljon äitini kuolemaa. Isäni jätti äitini tavaroiden läpikäymisen minulle suurimmaksi osaksi, joten sekin toimi osana surutyöstä. Äitiä on yhä edelleen ikävä, vaikka hänen kuolemastaan onkin jo yli 10vuotta.



Nyt isäni kuoli "yllättäen" muutama viikko takaperin. Vaikka hänellä olikin todettu syksyllä vakava etenevä sairaus, kuolema tuli kuitenkin todellisena yllätyksenä. Liian monta asiaa jäi sanomatta ja tekemättä...



Hautajaiset pidettiin reilu viikko isän kuolemasta, nyt edessä on talon tyhjentäminen myyntikuntoon. Edelleen alan itkemään isää ajatellessani, joten tavaroiden läpikäymisestäkään ei tule helppoa... Sen teemme siskon kanssa yhdessä, ehkä veli tulee myös mukaamme. Raskainta tämä on varmaankin minulle, koska talo oli meistä vain minulle koti. Mutta päivä kerrallaan, suru pehmenee arjen mukana.



Olo on tyhjä, muuten en voi sitä kuvailla... Enää en voi soittaa edes isälle neuvoa kysyäkseni, eikä lapsuudenkotianikaan ole enää kauaa. Itkettää...