Todellisuus blogin takana

blogissahan yleensä esitellään asioita, joiden ajatellaan muita kiinnostavan. Se, millaista elämä on on ihan eri asia. Tehdäänhän lehtiäkin, mutta luuletko, että kun Perhe-lehdessä on juttu ja kehumiset Wii-pelistä että se on siinä siksi kun se peli on niin hyvä? Ei. Se on siksi kun toimitukseen on semmoinen ilmaiseksi laitettu. Juttujen motiivit ja taustat on aina eri asia kuin se mitä sitten kirjoitetaan tai kuvataan.

So? blogissahan yleensä esitellään asioita, joiden ajatellaan muita kiinnostavan. Se, millaista elämä on on ihan eri asia. Tehdäänhän lehtiäkin, mutta luuletko, että kun Perhe-lehdessä on juttu ja kehumiset Wii-pelistä että se on siinä siksi kun se peli on niin hyvä? Ei. Se on siksi kun toimitukseen on semmoinen ilmaiseksi laitettu. Juttujen motiivit ja taustat on aina eri asia kuin se mitä sitten kirjoitetaan tai kuvataan.

Et tavoittanut mun pointtia. Mun pointti oli se, miten ironista on että tätä blogia seurataan innolla ja sen ideoista inspiroidutaan ja innostutaan. Bloggaaja antaa kuvan, että tarvitsee kaikkia niitä tavaroita, vaikka oikeasti hän tulee niistä onnettomaksi. Blogissaan hän ikäänkuin terapioi omaa hillitöntä ostokäyttäytymistään.

Vaivaako tämäntyyppistä ihmistä ostosmania vai mikä muu ongelma, kun ilmeisesti tavaraa pitää haalia ja siitä tiedottaa koko maailmalle, vaikka todellisuudessa tavaraa on ihan liikaa ja ollaan sen kanssa kusessa. En voi hyvällä tahdollakaan pitää sitä jotenkin tavallisena tai toivottavana olotilana.

Blogissaan hän ikäänkuin terapioi omaa hillitöntä ostokäyttäytymistään.

Blogilla asian saa hyväksytyksi, saa ihailua ja kiitosta muilta, asiasta, joka on oikeasti ongelmallinen pakkomielle. Tai sitten vain haluaa sitä ihailua ja kulissien kiillotusta niin kovasti, että on pakko sen toivossa hankkia koko ajan lisää ja lisää tavaraa.

tuo on pinnallinen teoria

Laitapa sitten tänne oma syvällinen teoriasi :)

Ensinnäkin siskon tulkinta tilanteesta.

Toiseksi aloittajan tulkinta siskon kertomuksesta.



Jos sen blogin pitäjä kertoisi täällä asiasta, sitten sen voisi ottaa tosissaan. Mutta näillä tiedoilla on täydellisen turha spekuloida yhtikäs mitään. Blogin pitäjä on voinut oikeasti sanoa noin. Tai sitten hän on sanonut niin koska olettaa sen olevan sosiaalisesti hyväksyttävämpää kuin tavaroiden ostamisen hehkuttaminen. Tai sitten hänellä voi olla muuten vaan tapana päivitellä itseään, vaikkei niin tosissaan olisikaan.

En jotenkin pysty ymmärtämään mikä saa ihmisen esim. kuvaamaan lapsensa jossain kaupungilla ja selostamaan blogissaan, että tässä xxx:lä on yllään sen ja sen merkin housut, se ja se paita ja ne ja ne kengät. Nämähän eivät kuvassa näy kun otin sen kännykkäkameralla, mutta kuitenkin. Ja kuvassa on poika karvavuorisissa australialaisissa talvisaappaissa, takissa, farkuissa, pipossa ja kaulaliinassa joiden väriä saati merkkiä ei erota kuvasta.



Ja todella monessa blogissa - yhdessä tälläkin hiljattain linkitetyssä - elämä on suoraan sanottuna lavastettu niin sisustuslehtimäiseksi, että naurattaa ja huvittaa ja oudoksuttaa. Miksi nähdä tämä vaiva? Ja homma on siis todella överi. Mutta ko. blogi lieneekin enemmänkin mainos. Kannustalon kuvastoja on luettu ahkerasti.



Toisaalta olen täältä löytänyt monta tosi kivaa ja oikeasti ideoita antavaa blogia ja yhden todella oman elämäni makuisen blogin, josta saan ideoita ja jota ihan suorastaan kadehdin siisteydestä ja suorista vaatepinoista, vaikka tiedän nekin tilanteet kuvausta varten järjestetyksi. Eli kaipa noista blogeista kukin löytää sielunkumpaneita.

elämä on suoraan sanottuna lavastettu niin sisustuslehtimäiseksi, että naurattaa ja huvittaa ja oudoksuttaa. Miksi nähdä tämä vaiva?

Toiset meistä on kaunosieluja. Tiiätkö sellanen jumalaisen kosketuksen tuntu :). Tajuaakohan kukaan mitä tarkoitan? Siis että kun kuuntelee vaikka jotain Beethovenia stereon nupit kaakossa ja tuntee että tätä lähemmäs jumaluuden ideaa ei pääse? Ja sitten sitä samaa ylimaalista kokemusta yrittää itse kukin saavuttaa niillä keinoin millä pystyy. Harva osaa säveltää. Joku pystyy ottamaan jumalaisia valokuvia, kuten tässä viitattu blogisti. Siksi.

Minä nimittäin kirjoittelen neljään eri blogiin tekstejä maksusta kun blogikirjoittajat eivät itse ehdi/jaksa/viitsi. Olen freelancetoimittaja ja tämä on yksi työ muoden joukossa.



Olin alkuun kyllä kauhuissani kun työn sain, koska se vei täysin uskottavuuden blogeilta. En siis itse seuraa mitään blogeja koska on vaikea enää uskoa niiden taustoihin.

Miten sait tuon työn?!

Siis jos joku pitää blogia kädentaidoistaan tai muista harrastuksistaan, niin hänen pitäisi samalla kertoa myös perhehelvetistään ja masennuksestaan?

ja täytyy sanoa että jotenkin tuntuu siltä että molemmat hakevat hyväksyntää toimilleen. Jos joku vähänkään kriittisemmin kommentoi, heti puolustellaan ja kirjoitellaan "kuinka kehtaa tuollaista laittaa" jne.. musta pitäisi olla valmis ottamaan (rakentavaa) kritiikkiä vastaan kun julkisesti kirjoittaa. Muuten tulee sellainen (oikea?) mielikuva, että kirjoittaja haluaa vain ihailua, huomiota, ja tukea omille tekemisilleen. Toki tuki on hyvää, mutta eikö se vääristy kun lukija ei tiedä taustoja ja kuulee vaan kirjoittajan mielipiteen asiasta?

Eräässäkin blogissa nainen haukkuu exäänsä, antaa lukijan jopa ymmärtää että mies olisi jotenkin vaarallinen ja ylipäänsä paha. Todellisuus on aivan toinen, nainen on itse kohdellut lapsensa isää todella julmasti. Tuntuu että hänen oma todellisuudentajunsakin on kadonnut, kun blogissa kommentoidaan tietenkin tätä naista tukien ja kauhistellaan miestä. Tuntuu, että nainen tätä kautta alkaa itsekin uskoa valheisiinsa..

Siis jos joku pitää blogia kädentaidoistaan tai muista harrastuksistaan, niin hänen pitäisi samalla kertoa myös perhehelvetistään ja masennuksestaan?

Noissa sinun mainitsemissasi tilanne olisi sama, jos ihminen pitäisi blogia perheidyllistään ja antaisi parisuhdeneuvoja, vaikka eläisi hyvin vaikeassa ja ikävässä perhehelvetissä. Tai pitäisi blogia, jota kai jonkunlaiseksi päiväkirjaksikin voi sanoa, pirteästä ja äärimmäisen iloisesta elämästään, vaikka olisi vaikeasti masentunut.

Pointti meni joiltain ohi, myös ilmeisen tarkoituksellisesti. Joillain tavarablogin pitäjillä ilmeisesti.

Eli nämä blogistit ovat erään yrityksen asiakkaita muista syistä ja muuhun alaan liittyen, mutta olivat sieltä kyselleet jotakuta, joka kirjoittaisi blogia!



Sitten tein ihan tarjouksen asiasta ja sain homman itselleni.



12

elämä on suoraan sanottuna lavastettu niin sisustuslehtimäiseksi, että naurattaa ja huvittaa ja oudoksuttaa. Miksi nähdä tämä vaiva?

Toiset meistä on kaunosieluja. Tiiätkö sellanen jumalaisen kosketuksen tuntu :). Tajuaakohan kukaan mitä tarkoitan? Siis että kun kuuntelee vaikka jotain Beethovenia stereon nupit kaakossa ja tuntee että tätä lähemmäs jumaluuden ideaa ei pääse? Ja sitten sitä samaa ylimaalista kokemusta yrittää itse kukin saavuttaa niillä keinoin millä pystyy. Harva osaa säveltää. Joku pystyy ottamaan jumalaisia valokuvia, kuten tässä viitattu blogisti. Siksi.

Ja rakastan sisustuslehtien ihania kuvia, taidetta ja musiikkiakin. Ja sisustuslehdethän on erinomaisen lavastettuja - jotenkin ne vaan ovat enemmänkin sellaisia, joissa kuitenkin rehdisti myönnetään, että leivinliina Pentik ja kukat Huiskula. Verrataan nyt vaikka Martinan ja Eskon ohjelmaa: Vaatteet Ed Hardy ja sillä sipuli. Kiitos Ed Hardylle ja Klaus Kurjelle :)

Kun jossain blogissa selostetaan omaa, yksityistä elämää, että sitten tulimme pulkkamäestä kotiin ja leipaisimme sämpylät ja käytimme tietenkin sävy sävyyn sitä ja tätä liinaa ja pannulappua ja kattaus oli beige Villeroy&Boch, niin homma vaan itselleni tuntuu niin hassulta. Tis joidenkin lastenvaatemerkkien selostaminen selostamisen vuoksi: Katso, ostin pojalleni tällaisen valkean T-paidan joka on Armani. Kun kuitenkin esiinnytään omilla ja lasten kasvoilla. Mutta näinhän tietenkin merkit elävät edelleen omaa elämäänsä.

Mutta tosiaan en varmaan vaan tajua. Ja kuten itsekin sanoin, makuja on monia!

Kun jossain blogissa selostetaan omaa, yksityistä elämää, että sitten tulimme pulkkamäestä kotiin ja leipaisimme sämpylät ja käytimme tietenkin sävy sävyyn sitä ja tätä liinaa ja pannulappua ja kattaus oli beige Villeroy&Boch, niin homma vaan itselleni tuntuu niin hassulta.

pulkkamäessä. Pannulaput oli ihanan näköisiä sämpylöiden vieressä. Samoin ne Villeroy & Bochit. Ymmärrän tätä täysin eikä sen tarkoitus ole _välttämättä_ olla tavaroilla leveilemistä. Voihan se olla, mutta toisaalta Villeroy & Bochilsta ei ole tullut käsite siksi että niitten tavarat on huonoja ja rumia.

Samoinhan se on teatterissakin. Ihmiset menee teatteriin. Kaikki tietää että se mitä siellä sanotaan on tavallaan keksittyä, mutta samalla kertoo todellisesta elämästä, ja mitä enemmän kertoo, sitä paremmaksi se koetaan. Lavasteissa on nähty vaivaa ja niitä ihaillaan. Samalla ihan oikeasti viihdytään näytöksessä. Näyttelijät kokee saavansa yhteyden yleisöön ja kokevat jotain itselleen tärkeää siinä prosessissa. Mikä sen kaiken tarkoitus on? Kokea jotain mikä nostaa arjen yläpuolelle.

Teatterivertaus ontuu. Kun ihminen menee teatteriin, hän tietää että se on vain näytelmää ja että lavalla olevat ihmiset on näyttelijöitä. Samoin sisustuslehteä selaillessaan tietää, että lehden juttuja varten on monin paikoin lavastettu huonekaluja.



Blogit on useimmiten ihan tavallisten ihmisten "nettipäiväkirjoja" ja silloin hämärtyy todellisuuden ja näytelmän ero. Blogin vierailijat voivat hyvin helposti hämääntyä luulemaan, että blogi kertoo kyseisen bloginpitäjän todellisesta arjesta, vaikka todellisuudessa se voikin olla vain esitystä, kuten ap:n kertomassa tapauksessa.